Kompromissikesäpyrähdys suuntautui Bengtskärin majakalle. Puoliso pitää korkeista paikoista ja avarista näkymistä, minä merimatkoista ja sileistä kallioista. Olimme siis molemmat tyytyväisiä.
Tuuli pisteli poskia, istuin kannella kasvot kohti aurinkoa ja mietin tulevaa lasta keskittyneemmin kuin aikoihin, oli niin hiljaista. Kuvittelin viereen pienen ihmisen ja aloin melkein hämmentyä: Mahtaisiko alle kouluikäinen tenava viihtyä pitkään paikallaan tällaisella matkalla? Ehkä sentään, kun ottaa vaikka kiikarit ja eväitä mukaan? Mutta jos tulee huono olo, kun aallot keinuttavat? Pitää muistaa pakata yrjöpusseja taskuun! Kuinka vapaasti rantakivillä saa kiipeillä, voiko päästää kädestä irti? Minne uskallan lapseni viedä, säilönkö pumpuliin ja sullonko kellariin? Huu! Mikä määrä ratkaisua odottavia kysymyksiä, ihania. Mietin tällaisia usein, opettelen salaa äitiyden käytäntöä.
Kun teimme lähtöä majakalta, hipelöin nolona pikkuruisia, kerrankin ihan fiksuja matkamuistopaitoja paikallisessa myymälässä. "Pitäiskö tällainen ostaa X:lle?" kysyin puolisolta. "No ei - mutta ehkä sitten, kun lapsi on itse mukana", kuului maanpinnalle palauttava vastaus. Hätkähdin: niin, tosiaan, olemme vielä kaksin. Pieni ei olekaan tässä sylissä, ajatuksissa vasta.
Mutta majakkasaareen voi tulla uudestaan; näyttää lintuja ja kalanpoikaset, kunhan muistaa lämpimän vaatetuksen ja aurinkorasvan.
Ilo, kaiken tahmean odotuksen keskellä!
Illalla istuimme leirintäalueella, varovasti haukkasimme palanutta makkaraa. Rannassa surffasi joku häiskä, otti hienosti aina tuulen kiinni ja kiisi. Ajattelin, että tästäkin lapseni tykkäisi, pehmeä hiekka jalkojen alla, nakinpala suussa. Ehkä veisin hänet katsomaan surffilautaa ihan läheltä.
Ikävä, koko ajan läsnä.
.......
Vielä:
Tässä naapurissa asuu kaksi pikkutyttöä, jotka pöllöilevät joka päivä pihallaan. Tänään kuulin, kuinka toinen heistä huusi portin avaavalle isälleen:
”Isä! Ilouutisia! Iiiisää!! Ilouutisia!!!”
Sen jälkeen kuului kimeää, kiihtynyttä selitystä, josta en saanut selvää. Varmasti se oli jotakin tosi kivaa. Voisiko olla hauskempaa kotiintulotervehdystä kuin tuollainen?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
4 comments:
"Adoptio on rankka mutta palkitseva prosessi" -sanottiin oppaassa jota lueskelin eilen. Niinpä! Varmasti upea tunne, kun voi jo huoletta antaa itselleen luvan suunnitella tulevaa lapsiperheen arkea, omaa äitiyttä... Kun tietää jo, että se lapsi kyllä tulee kun vaan jaksaa odottaa! :)
Kirjoituksesi ovat nautinnollista luettavaa! Soljuvaa, älykästä, koskettavaa. Onnea matkallenne. :)
Moiks. Tällaista pikkuparannusta hoitovapaisiin vain tiedottelen, jollet ole vielä huomannut: Ottovanhemman oikeus hoitovapaaseen pitenee.
Aika hyvä, jeh? :)
Hei! Löysin blogisi vasta, ja olen sitä ahminut lauantai-illan rauhassa. Tunnistan siitä niin monia omia tuntojani. Meillä lapsettomuushoidot tuottivat vihdoin tuloksen, mutta vasta kun olimme jo alkaneet orientoitumisen adoptioon. Raskaaksi tulon jälkeen koin suurta syyllisyyttä siitä, että tuolla jossain oli (ja on edelleen) lapsi, joka olisi ollut meidän lapsemme ja jota emme enää hakisikaan. Tunteesi ovat niin tuttuja monessa mielessä, vaikka meillä ei prosessi yhtä pitkälle edennytkään. Onnea matkaan ja toivotaan, että odotusaika alkaa olla lopussa!!!!
Post a Comment