Adoptiomatka

Hetki tässä kohdassa

2011-10-07T12:32:00.000-07:00

Lapsi juttelee isänsä kanssa yläkerrassa, kodikas ihana pulina, ulkona pimeää, meiltä loistaa valo, osuu punaisiin omenoihin pihapuussa.

Mietin tätä:

Kuinka valoisa olikaan adoptiovirkailijamme hymy, kun hän eilen sanoi: iloisena suosittelen teitä vanhemmiksi, ensi viikolla alan kirjoittaa kotiselvitystä, täydennetään sitä sitten yhdessä, tilatkaa jo rikosrekisteriotteet.

(Olemme jo tässä vaiheessa!)

Tätä myös:

Lapseni kysyi viime viikolla: Missä te äiti ja isi olitte silloin, kun minä oottelin lastentalossa Kiinassa?

Itkin.

Ja tätä:

Kirjan julkaiseminen taisi olla se hinta, jonka blogistani maksoin. Summa tuntuu yllättävän suurelta, koska tahtoisin kirjoittaa enemmän. Mutta en ole enää anonyymi. Nyt taiteilen julkisen ja yksityisen rajalla, omani ja lapsen/lasten, yritän ratkaista mitä asioita voin ja haluan kertoa niille jotka tietävät oikean nimeni, ehkä tuntevatkin. Ja mitä en voi enkä halua.

En tiedä, kuka tätä lukee enkä saa sitä koskaan tietääkään. Kasvottomana oli helpompaa.

Tätäkin mietin:

Jos avaisin uuden suljetun blogin? Jos aloittaisinkin lukupäiväkirjan, jotain ihan uutta? Jos sittenkin löytäisin tavan kirjoittaa rehellisesti täällä ilman että tunnen punnitsevani jokaista sanaa liian tarkalla vaa'alla? Jos vain lopettaisin? Mutta miten osaisin olla kirjoittamatta?

Jatkan miettimistä. Olo on sama kuin viimeisen työpäivän jälkeen ennen kuin lähdin hakemaan ensimmäistä lastani kotiin. Astuin ovesta ulos enkä tiennyt, mihin suuntaan pitäisi lähteä kulkemaan, aurinko taisi paistaa.

...

Viime päivinä olen kulkenut ainakin täällä, Google vähän auttoi. Luin, mitä kirjastani ovat sanoneet muut kuin kriitikot (jotka ovat olleet lempeitä). Hyrisytti, itkettikin. Kiitos. Jos joku linkki uupuu, vinkatkaahan.

Ananas ja Kookos

Chef shoppaa

I want it all!

Elämän eliksiiri

Elämää Villa Honkasalossa

HomeHoles.Net

Inahdus

Insinöörin kirjahylly

Itäjäinen

Juuri tällaista

Järjellä ja tunteella

Kaunis pieni elämä

Kertomus jatkuu

Kirjava kammari

Kotiin kolmesta kolkasta

Kujerruksia

Luettua

Lukutoukkailua

Mari A:n kirjablogi

Myrkyttären nurjempi puoli

Nurjat

Oota, mä luen tän eka loppuun

Pientä elämää etsimässä

Pikkuvirran Aina Valpas joukko

Sanniaisen sipinät

Shiny, Healthy, Happy & Beautiful

Sinisen linnan kirjasto

Susan kirjasto

Tajunnan virtaa

Terapiaosasto

Tuuliviirityttö tahtoo

Vilijonkka & tyttäret

Villasukan koti

Äitiyspakkaus

Monta kyyneltä tirautettu

2011-07-30T12:14:00.000-07:00

Näinä viikkoina, silkasta onnesta. Täälläkin:

Hotellihuone Tallinnassa. Sänky, pienempi sänky, televisio, amme, avainkortti, perhe. Huone aktivoi miljoona tunnetta ja muistoa, sitä en etukäteen arvannut. Tämä on ensimmäinen yhteinen matkamme kotoa hetkeksi pois, tyttärelle on pakattu mukaan oma peitto, oma unirätti (vaaleanpunainen) ja toinen oma unirätti (vaaleansininen).

Edellisen kerran vietimme aikaa vieraan maan hotellihuoneessa Kiinassa silloin heti aluksi, lapsi oli peloissaan, minä vielä enemmän. Nyt sama lapsi nauraa, nauraa ja juttelee, menee ihan hiljaiseksi kun tilaan hänelle hotellin allasbaarista appelsiinimehun, jossa on sekä pilli että jääkuutioita. Juo mehuaan märkä tukka silmillä, tärkeänä ja onnellisena.

Puistoruokailu lähipuistossa. Aluksi lauletaan laulu kultakaloista ja yhtäkkiä huomaan, että lapseni laulaa mukana ja osaa kaikki sanat. Toisella kädellään hän pitää kiinni lautasesta, toisen asettaa siskoni reiden päälle, sillä siskokin on mukana puistossa ja hänen molemmat tyttärensä, joiden kanssa minun tyttäreni nyt leikkii, kun on nakkisoppansa lusikoinut.

Koti, tämä huone tässä nyt ja tietokoneen ruutu. Iltaisin avatut sähköpostit ja muut viestit, joissa sanotaan, että kiitos kirjasta, annoit sanat tärkeille tutuille tunteille. Pieni inhimillinen vakoilu netissä: Kamalasti varauksia kirjastoissa, minun kirjastani! Ja sitä on ostettukin! Ja samalla kaikkein tärkeimpänä, suurimpana ilona juuri viestit, kaikki.

(Vaikka ihan jokaista en ymmärrä: ”Valitettavasti kirjailijasta sai sen kuvan, että lapsella haetaan lisää hänen niin kovin erikoiseen persoonaansa. Lapsi sai varmasti todella rakastavan kodin, sitä en epäile, mutta miksi ei kelvannut lapsi mistään muualta? Piti olla juurikin Kiinasta, juurikin tyttölapsi. Onhan sellaista tietenkin kiva esitellä vieraillekin, kaikki katsovat uteliaasti. Vammainen, ei-vinosilmäinen poika ei aiheuttaisi niin paljon ihastuneita huokailuja. Nättiä kiinalaista tyttölasta jaksaa odottaa viisikin vuotta, vaikka onkin niin kamalaa olla lapseton.”)

Pihatie. Tytär, joka poimii vadelmia sen reunoilta ja haluaa säästää yhden: Tämä on pikkuveljelle. Hän on vakuuttunut siitä, että saa pikkuveljen. Kun sanon, ettei veli tai sisko tule vielä aikoihin, on ratkaisu valmiina: Pannaan marja pakastimeen säilymään.

Niin teemme. Yksi folioon mytätty vadelma odottaa kylmäkeskuksessa.

Kirja tuli

2011-06-15T12:11:00.000-07:00

Kun vihdoin lähetin tämän blogin merkinnöistä kootun käsikirjoituksen muutamalle kustantajalle, sain ensimmäisen myöntävän vastauksen parissa päivässä. Menin tapaamaan kustannustoimittajaa.

Eihän sitten ole pakko mennä kirjamessuille tai mihinkään? kysyin melkein heti.
Yleensä minulta tivataan, mitä kaikkea voimme tehdä kirjan mainostamiseksi, sanoi kustannustoimittaja ja näytti hämmästyneeltä.

Dialogi kertoo aika paljon tunteistani tämän päiväkirjan julkaisemisen suhteen.

Ensin valmistui kansi. Se on mielestäni kaunis.

Nyt kirja alkaa vähitellen olla kirjakauppojen hyllyissä, tai ainakin sen saa tilattua sinne. Kirjastoistakin sitä saa. Oma lämpimäiskappaleeni odottaa edelleen kirjekuoressa Tammella. En ole uskaltanut hakea sitä.

Huomenna haen kirjani ja otan sen mukaan mökille. Illalla lapseni nukkuu, silloin makaan sohvalla, avaan kuoren ja käännän ensimmäisen sivun esiin, alan lukea, ikkunasta näkyy pimeä järvi.

Kirja sisältää lähes kaikki menneiden vuosien blogimerkinnät ja aika paljon muutakin, myös tarinan hakumatkasta sellaisena versiona kuin voin asiat lapsen yksityisyyttä suojellen kertoa. Miltä mahtaa tuntua lukea omia sanojaan, en tiedä.

Kaksi asiaa ennen kiitoksia:

Kustantaja lupasi lähettää kirjan joukolle sellaisia bloggaajia, jotka tahtovat ystävällisesti esitellä tai arvioida sen blogissaan. Meiliosoitteeni löytyy tuosta oikealta, jos kiinnostuit. Kerro viestissäsi osoitteesi, blogisi osoite ja vähän jotain muutakin.

Tästä linkistä kirjan voi ostaa kolmenkymmenen prosentin alennuksella.

Sitten tärkein: Kiitos! Näistä sanoista ei olisi tullut kirjaa ilman blogia eikä blogi olisi hengittänyt ilman lukijoita.

Olipas vaikea kirjoittaa tällaista markkinointiin vivahtavaa asiaa! Seuraavassa merkinnässä palaan omalle maaperälleni. Sitä ennen saa onnitella!

Ensimmäinen

2011-06-01T12:39:00.001-07:00

Aika: Arki-ilta, olen palannut töistä, lapseni naama on hetki sitten syödyn banaanin tahrima, hän on kaunis, puoliso on mennyt ruokakauppaan ja muistaa toivottavasti ostaa myös leivinpaperia vihdoin, laskemme liukumäestä odottaessamme häntä, minäkin kerran.

Paikka: Leikkipuisto kaupan takana.

Hetki: Lapseni ehdottaa vieraalle, noin viisivuotiaalle tytölle: tanssitaan! Lapseni tanssii mielellään, siihen ei tarvita musiikkia. Hän tarttuu tyttöä kädestä. Viisivuotias alkaa tanssia mukana. Heidän jalkojensa alla on hiekkaa, lapseni kengän neppari on auki, katson heitä.

Olen jo vähän aikaisemmin ihmetellyt, missä on viisivuotiaan aikuinen. Tuolta hän tulee. Hänellä on kädessään avattu oluttölkki. Hän riuhtaisee viisivuotiaansa käsivarresta kauemmas, sysää toiseen suuntaan ja sihahtaa: Meet nyt tonne liukumäkeen ja vähän äkkiä!

Sitten hän sanoo minulle: Et säkään sitten ketään suomalaista äijää löytänyt tekemään lapsia? No, kun sua katsoo, ei ole kyllä ihmekään.

Lapseni seisoo vieressä hetken hiljaa, ottaa kädestä ja sanoo: Setä oli vihanen.

Tuuripeliä?

2011-05-13T12:28:00.000-07:00

Tuttava lähetti sähköpostin ja sähköpostissa oli kysymys: ”Kannattaako teidän ihan tosissanne yrittää adoptoida toinen lapsi, kun ensimmäisen kanssa kävi noin hyvin, että tuli pieni ja terve tyttö? Jotenkin tuntuu, ettei samanlainen tuuri voi jatkua ja sitten teitä myöhemmin kaduttaa.”

Kaduttaa, oman lapsen olemassaolo. En ymmärrä.

(Vaikka joskus mietin, voiko ketään rakastaa yhtä paljon kuin häntä, joka juuri nyt nukkuu sängyssään, rättinsä kanssa, sormet likaisina päivän puistoreissuista, kauniina, ihme. Voi, kertovat he, joilla jo on kaksi lasta.)

Toinen lapsi hiipii vähitellen lähemmäs, tulee näkyväksi. Ensimmäisellä on nimi ja lukuisia hellittelynimiä, toinen on vasta ”lapsi”. Kun puoliso poistaa portaiden turvaportteja, hän sanoo huomaamattaan: ”Täytyy muistaa pistää nämä järkevään paikkaan, että ne löytyvät, kun lapsi tulee”. Hymyilyttää. Tämä on uusi odotus.

Silti en uskalla iloita toisesta lapsesta vielä paljon, muistan liian hyvin menneiden vuosien tunteet, kaikki. Haluaisin uskaltaa enemmän.

Molemmissa odotuksissa yhteistä on se, etten kykene kuvittelemaan lapsen kasvoja. Ehkä vasta sitten, jälleen, kun hän on sylissä. Silloin sanon: ”Juuri sinun piti tulla meille, tuolta sinun kuuluu näyttää, minä olen äitisi.”

…

Suunnilleen näin kirjoitin myös eilen ja ehdin hyväksyä kaksi kommenttia. Kun heräsin, merkintä ja kommentit olivat kadonneet. Se tekniikka! Nyt siis uudelleen. Ja kiitos kommenteista!

Taitavan kuskin lenkkarikengät

2011-04-26T11:57:00.000-07:00

Ensimmäisen adoptioprosessin alussa keväällä 2005 kirjoitimme puolison kanssa sosiaalivirkailijalle samoja kotitehtäviä kuin nyt: minikertomuksia lapsuudenkodista, arvoista, lastenkasvatuskyvyistä, vapaa-ajasta, muusta, meistä. Muistan tunnelman hyvin. Kirjoitin tämän saman pöydän ääressä, puoliso olohuoneessa, huhtikuu hengitti ulkona. Välillä kuuntelin hiljaista naputusta seinän takaa: mitä puoliso siellä tilittää?

Samat tehtävät, kuinka moni asia onkaan muuttunut. Se oli jotenkin niin surullista ja vimmaista ja toiveikasta aikaa, nyt kaikki on tyynempää.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana:

Kaipasin lasta joka hetki, tunne lävisti kaiken enkä päässyt pakoon vaikka kuinka järkeilin. Nyt kaipaan toista lastani kotiin yhtä vahvasti, mutta paljon vähemmän kipeästi. Osaan odottaa.

Pelkäsin jatkuvasti, etten kelpaa äidiksi. Keksin syitä, valvoin öisin: olenko liian epäsiisti, liian pätkätyöläinen, liian arka, liian mitä tahansa tai vaihtoehtoisesti liian vähän, mitä tahansa?

Kuvittelin jokaisen läheisen ajattelevan adoptioprosessiamme taukoamatta. Hermostuin, mikäli he eivät kyselleet mitään: voisi vaatimaton elämäni vähän edes kiinnostaa. Hermostuin, jos kyselivät: mitä siinä taas utelet?

Olin ihan kohtuuton. Ja luultavasti olen kohtuuton jälleen pian taas. Silloin yritän muistaa.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana kotona oli hiljaista. Nyt kotona on rakas pieni V, joka lusikoi viiliä suuhunsa ja puhuu, puhuu kanssani.

V: Tossa on V!
Äiti: Niin, siinä jääkaapin ovessa on ensimmäinen kuva, jonka äiti ja isi saivat sinusta. Se oli ihana päivä. Katsos, miten pienet kengät jalassasi on.
V: Nyt on lenkkarikengät!
Ä: Niin on. Mitäs mietit siitä, mitä puhuttiin vähän aikaa sitten: että saisit pikkuveljen tai -siskon joskus?
V: Ei istu V:n tuoliin!
Ä: Ei tietenkään. Tämä on oma tuolisi. Voitaisiin ostaa tähän viereen toinen pieni tuoli.
V: Ei ota V:n leluja! Kiinasta haetaan! Lentokoneella!
Ä: Sinun lelujasi ei kukaan ota. Ja joo, Kiinasta se veli tai sisko tulisi, jos hyvin käy. Mutta ei vielä pitkään aikaan.
V: Sitten mennnään kovaa vauhtia, V ohjaa konetta, laittaa turvayöt kiinni. Äiti istuu kyydissä, isi istuu takana, vauva istuu kyydissä kanssa.

Yhdeksän repliikin tiivistys

2011-04-07T12:41:00.000-07:00

Minä: Siitä on nyt melkein päivälleen kuusi vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Tarkistin kalenterista. Maaliskuussa 2005 aloitimme edellisen adoptioprosessin, minä ja puoliso.

Virkailija: Onko siitä jo niin kauan! Niin, te taisitte sattua juuri siihen saumaan, jolloin Kiinan adoptiojonot pidentyivät yhtäkkiä kahdeksasta kuukaudesta vuosiksi. Miltä odotusaika tuntui, jos muistelet sitä nyt?

Minä: Kaikki adoptiovanhemmat hokivat aina, että lapsen ollessa vihdoin sylissä odotuskipu pyyhkiytyy pois. Että silloin ymmärtää: nämä vuodet toivat juuri tämän lapsen, eikä hän voisi olla kukaan muu. En uskonut. Nyt uskon. Siksi olemme puolison kanssa jälleen tässä, toimistossasi samalla sohvalla kuin silloinkin.

Virkailija: Tuntuuko nyt erilaiselta?

Minä: Tuntuu. Ei pelota niin paljon. Tiedämme, mitä prosessissa tapahtuu ja ehkä uskallamme luottaa enemmän siihen, että kelpaamme vanhemmiksi. Itse asiassa tuntuu yllättävän hyvältä. Kun sanoin sinulle puhelimessa tätä ensimmäistä tapaamisaikaa sopiessamme, että onpa kiva nähdä, tarkoitin sitä oikeasti. Viimeksi olin kauhuissani.

Virkailija: Entä maa, josta toivotte puolisosi kanssa saavanne lapsellenne sisaruksen? Oletteko miettineet asiaa?

Minä: Kiina vaikuttaisi edelleen olevan meidän maamme, emme voi kuvitella muita vaihtoehtoja ainakaan nyt. Olemme pohtineet paljon Special Needs -adoptiovaihtoehtoa; että lapsella olisi jokin vamma tai sairaus, kun hän saapuu. Se pelottaa, mutta tuntuu samalla oikealta. Ehkä. Tästä valinnasta tahtoisimme puhua kanssasi, että osaisimme olla aivan varmoja.

Virkailija: Puhutaan. Seuraavan kerran voisimme tavata toukokuussa. Kiva, että teillä on ilmeisesti paljon muitakin kontakteja, joiden kanssa voitte vaihtaa ajatuksia… Ja sitten se kirjasi, josta kerroit. Senkin kirjoittaminen auttoi varmasti näkemään asioita monessa valossa.

Minä: Niin, kai. Vaikka ujostuttaa. Että julkaisemisen jälkeen kuka tahansa voi lukea, miten kärsimätön ja kohtuutonkin olin, kun kaipasimme ensimmäistä lasta. Mutta sellaista se oli, se aika, päiväkirja, en halunnut kaunistella. Kun nyt odotamme toista pientä, en ehdi enää murehtia niin paljon, koska kotona tömistävät pienet varpaat ja laulelee hento tytön ääni.

Äiti lohduttaa, äiti murehtii

2011-01-29T12:06:00.000-08:00

Yhtäkkiä lapsestani on kasvanut iso, ainakin vähän. Hän täyttää kevään kuluessa kaksi vuotta. ”Ite tekee”, ”ei saa auttaa” sanoo hän ja änkeää jalkansa kenkään, kaataa mehun lasiin, haluaa mansikkatahnaa hammasharjaan. Illalla lapsi tulee syliin ja pyytää: äiti laulaa ja lohduttaa. Lohdutus tarkoittaa hänelle sitä, että ollaan ihan hiljaa tekemättä mitään, lähekkäin. Miten rakas hän onkaan.

Äiti laulaa ja lohduttaa, mutta äiti murehtii myös.

Osasinko sittenkään olla ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana kyllin hyvä paljossa rikkinäiselle lapselle?

Olinko tarpeeksi läsnä, sanoinko aina oikeat sanat, teinkö parhaat valinnat jokaisena päivänä? En varmasti.

Teinkö ja olinko tarpeeksi kuitenkin, riittävä äiti? En tiedä. Tein parhaani.

Olen sanonut lapselleni: Nyt menet isin kanssa tekemään keittiöön ruokaa, äiti haluaa olla hetken yksin. Ja: Jos ei se sotkeminen lopu, ei äiti jaksa syödä tässä saman pöydän ääressä. Ja: Jos et pue haalaria päälle, niin jää sitten muskari väliin enkä tiedä, jaksanko lähteä sinne ensi viikollakaan, harmi.

Ei minun suustani pitänyt koskaan kuulua tuollaisia lauseita.

Minua kauhistuttaa se, kuinka keskeneräisiä me vanhemmat olemme. Minä, muutkin luullakseni, kaukana täydellisyydestä. Ja silti meillä on lapsia. Ja ne ovat juuri meidän lapsiamme, pieniä ihmisiä, meille annettuja, meidän vastuullamme. Ja emme osaakaan kaikkea! Ja samalla olemme niin tärkeitä, tärkeimpiä! Ja hui!

Vuoden aikana on avautunut uusi maailma ja oivallus: näin monenlaisia äitejä on, näin monenlaisia tapoja toimia, tapoja olla äiti. Ei yhtä ainoaa.

Mutta mietin:

Kuuluuko riittämättömyyden tunne jokaisen äidin elämään?

Vai onko tämä, tämäkin, adoptioäidin oma kipu?

Toinen äiti kulkee mukana

2010-12-17T12:46:00.001-08:00

Kun katson lastani, silmissäni viisainta kauneinta täydellisintä, mietin usein:

Millainen on hänen biologinen äitinsä, minkälainen sukupuu hänen takanaan ja ympärillään siellä kaukana? Varmasti paljon hyviä ihmisiä, kuinka lapsi muuten voisi olla niin ihana. Mutta miltä nuo vieraat kasvot näyttävät?

Mitä lapseni synnyttänyt äiti tekee juuri nyt? Mitä hän ajattelee? Hän ei osaa kuvitella minua, minä en osaa kuvitella häntä.

Mietin myös, miksi ajattelen yleensä vain äitiä. Lapsella on myös biologinen isä. Ehkä siksi, että olen äiti, samalle lapselle. Puoliso sanoo ajattelevansa lapsen isää, harvemmin äitiä.

Tänään metrossa lapsi taputti polveani ja totesi hellällä äänellä: Iki Oma Äiti. Painautui sitten kylkeäni vasten, punainen talvihaalari kahisi.

Mietin, kuinka lähellä toisiaan ovat ääripäät.

Elämäni suurin onni: Saan olla äiti juuri tälle ainutlaatuiselle lapselle.

Elämäni suurin suru: En saa koskaan kiittää häntä, joka oli ensimmäinen. Enkä osaa koskaan kertoa hänestä lapselle ainuttakaan faktatietoa, sitten kun hän niitä haluaa tietää. Kauniita arvailuja vain.

"Ei mene äiti töihin"

2010-11-30T12:07:00.000-08:00

Olen palannut työelämään tekemään asioita, joista saan palkkaa.

Aamulla yritän herätä aikaisin, mutta melkein aina lapsi havahtuu ennen kun lähden. Hän nousee seisomaan pinnasängyssään, koppaa vähän työläästi Babar-norsun kainaloonsa, tuijottaa minua, posket ovat punaiset.

”Ei mene äiti töihin” hän sanoo.
”Äidin täytyy nyt mennä käymään töissä, olette täällä kotona isin kanssa ja kohta äiti tulee taas” vastaan.
Lapsi ei vastaa mitään.

Kävelen pakkasessa bussipysäkille, kamala reikä kengässä. Autossa mietin, ettei kukaan sen matkustajista tiedä kuinka ihanan lapsen nostin isänsä kainaloon lukemaan kirjaa ennen kuin suljin ulko-oven. Minun lapseni, sen odotetun, lämpimän.

Järki rauhoittelee:

Nyt on puolison vuoro olla kotona lapsensa kanssa, lapsen isänsä kanssa, heidän päivänsä ovat hauskoja ja täysiä, kuulen niistä murenia iltaisin.

Teen töitä neljä päivää viikossa, kolmena ehdin herätä lapseni vierestä hitaasti.

Rakastan sitä, mitä teen työkseni.

Emme voi puolison kanssa olla molemmat kotona yhtä aikaa.

Tunne sanoo:

Kun se kasvaa niin nopeasti! Ja olen aina niin väsynyt! Minun pitäisi olla parempi äiti! Kamala ikävä koko ajan!

…

Olen jo hyvässä vauhdissa edellisen merkinnän vastausten kanssa. Loputkin tulevat!

Meille kuuluu hyvää, tavallista

2010-10-21T12:36:00.000-07:00

Toissapäivänä luin ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun läpi elämäni tärkeimpään postaukseen tulleet kommentit. Itkin. Onneksi olen kirjoittanut hetket muistiin näinkin julkisesti. Ajattelin ihmeissäni ja kiitollisena kasvotonta myötäeläjien joukkoa, joka minua silloin muisti. Teitä.

Olen ollut aika pitkään hiljaa, taas.

Sussun kommentti edelliseen merkintääni pysäytti. Siinä oli kiteytetty seikka, josta olen tuntenut syyllisyyttä. Että nytkö ne ongelmat alkoivat, kun en enää kirjoita. Tai ylipäänsä: mitä meille kuuluu, edes. Tai (tämän ajattelen vain itse tänä iltana, piha ihan peittonaan keltaisia vaahteranlehtiä): onko oikein, että kirjoitan vuosia ja sitten muutun vaiteliaaksi, en enää kerrokaan.

Ei, meillä ei ole ongelmia. Ainakaan sen suurempia kuin lapsiperhe-elämässä on. Ennemmin meillä on tavallista.

Tällaista:

Lapsi herää aamulla kahdeksan maissa. Vanhempia väsyttää. Hän kantaa kirjan sänkyyn ja käskee lukea, saman kissakirjan uudelleen ja taas, osaan sen jo ulkoa, luen silmät kiinni. Sitten puuroa jauheesta, lapan päälle hilloa. Eräänä lauantaiaamuna olin niin väsynyt, että annoin lapsen syödä uuninpellille illasta unohtuneita kylmiä ranskanperunoita, kun tarkka katseensa ne äkkäsi.

Tiistaina on muskari, keskiviikkona taaperopiiri, torstaina perhekerho. Muina päivinä menemme puistoon muuten vain. Kotimatkalla ostamme kaupasta sipuleita ja tomaattipyrettä, ehkä, tai jotain muuta, lapsi työntää omia pieniä kärryjään ja annan hänen pakata ostokset pussiin, se kestää ikuisuuden.

Syömme, sitten nukumme. Heräämme, alamme tehdä ruokaa. Lapsi vatkaa ja maistaa ja tyhjentää tiskikoneen. Piirrämme ehkä vähän, tai annamme pehmoeläimille leikkiruokaa (”maajoja”, sanoo lapsi, poimii näkymättömät mustikat lattialta ja on mielestäni maailman hauskin).

Isi tulee kotiin. Syömme, menemme kauppaan (”Prjisma-kaujppa”, sanoo lapsi ja on mielestäni maailman hauskin). Tulemme kotiin, puramme ostokset, sähläämme jotain, syömme puuroa, lapsi pesee hampaat ja kuuntelee kainalossa kissakirjaa.

Sitten hän nukahtaa ja ajattelen, että

onneksi se vihdoin nukahti

ja

voi ei, nyt se nukkuu ja on ikävä, heräisi jo.

Kuulostaako tutulta?
…

Onnellisia olemme.

Ja samalla puuroarjen ja puuroutuneiden päivien keskellä suren, minä joka ennen merkitsin sanoiksi paperille ja tietokoneen näytölle jokaisen tunteen: Muistanko kaikkea tätä enää myöhemmin? Kamalaa, jos en muista.

Pitäisi kirjoittaa enemmän. Tänne ja muualle.

…

Joskus vuosia sitten tässäkin blogissa kiersi haaste, jossa lukijoilla oli lupa kysyä mitä tahansa blogin kirjoittajalta. Nyt tuo haaste on mennyt ja vastauksenikin taitavat lojua lukittujen merkintöjen puolella.

Mutta jos tahdot tietää jotakin meistä nyt ja tässä arjessa, kysy ihmeessä! Luultavasti vastaan mielelläni yhä.

Valokuva ja ihme

2010-08-11T12:31:00.000-07:00

Melkein enemmän kuin koskaan tahtoisin liittää tähän merkintääni valokuvan. Koska se ei ole järkevä ajatus, yritän kertoa kuvasta.

On nurmikko, taustalla talomme, valkoinen maali on hilseillyt sen seinästä. Talon edessä seisoo kolme lasta. Keskellä on tyttäreni, hänellä on yllään kaunis kirahvikuvioinen slipoveri ja tukassa punainen hiusrenksu. Vieressä toinen lapsi pitää kiinni taaperokärrystä, johon on lastattu Barbapapa-pehmo, muovikippoja ja palikoita. Kolmas lapsi puristaa kädessään jotakin, ehkä nakinpalaa, koska olemme vähän aikaa sitten grillanneet. Häntä naurattaa. Puussa ei vielä ole omenoita, on puolipilvinen päivä.

Näettekö?

Kuvan ulkopuolella, aivan siinä vieressä, olemme me aikuiset, kolme pariskuntaa. Odotimme lapsiamme kotiin yhtä pitkään, vaikka emme sinä aikana tienneet toisistamme. Erään työpaikka sijaitsee puolison työpaikan naapurissa. He saattoivat kävellä toistensa ohi kadulla, molemmat matkalla lounaalle, esimerkiksi sinä vuoden 2005 päivänä, jolloin illalla kirjoitin tämän (kyllä, alan vähitellen availla näitä vanhempia lukittuja merkintöjä).

He eivät arvanneet, että kohtaisivat ensimmäistä kertaa vasta vuosien kuluttua Hongkongin lentoasemalla, kuten me kaikki. Siellä ehdimme vain kätellä, sitten astuimme uuteen lentokoneeseen ja matkustimme eteenpäin.

Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin suurin asia: nyt hakisimme lapsemme kotiin. Saimme tulla vanhemmiksi suunnilleen saman ikäisille lapsille, jotka olivat asuneet elämänsä ensimmäisen ajan samassa paikassa.

Teimme matkan yhdessä.

Parin viikon kuluttua erosimme Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kotimatkan viimeisen taipaleen aikana muistan katsoneeni kuusia ja ajatelleeni, ettei kukaan näitä ihmisiä lukuun ottamatta tiedä, millainen musiikki soi hotellimme aulassa iltaisin, kun kannoimme virastovierailujen väsyttämiä lapsiamme, menimme kukin omaan huoneeseemme.

Kun kuva otettiin, lapset leikkivät ensimmäistä kertaa yhdessä. Me katsoimme, omiamme, ja mietimme, etteivät asiat voisi olla mitenkään muuten. Miten juuri minun tyttäreni osattiin antaa meille, ja nuo kaksi muuta heidän perheisiinsä? Adoptiopaperimme olivat varmaankin pinossa peräkkäin, mutta kuinka ne oli osattu laittaa juuri oikeaan järjestykseen?

(Tähän yritin sorvata jotakin tiivistävää loppuhuipennusta, mutta päädyin vain ”elämä on ihmeellistä” -höperryksiin. Ehkä tuo edellisen kappaleen toiseksi viimeinen lause on sittenkin tärkein ja - ihmeellisin. Tuntuu käsittämättömältä kuvitella, että tyttäreni voisi olla joku muu, mutta tällaisessa tilanteessa ajatusleikki on väistämätön. Ajatus on yhtä typerryttävä kuin jos katsoisin lähipuiston hiekkalaatikolla vierasta taaperoa ja miettisin, että hän saattaisikin asua meillä.)

Joskus olen rannalla, osa 2

2010-07-13T12:42:00.000-07:00

Viime kesänä istuin uimarannalla kainalossani vihreä kassi. Kuvittelin, että ehkä olen vuoden kuluttua lapseni kanssa samassa paikassa, kenties meillä on viinirypäleitä mukana. Mikä suuri ajatus! Pelkäsin, mutta uskalsin jo vähän toivoa. Onneksi kirjoitin senkin muistiin.

Näinä päivinä on sama ranta – ja jopa sama vihreä kassi hiekkaa ja likaisia nenäliinoja sisällään. Eväänä ei ole viinirypäleitä, vaan herneitä, mansikoitakin joskus. Rannalla on lapseni. Punainen hilkka päässään hän kävelee pallonsa kanssa veden rajassa, uskaltautuu pian vähän syvemmälle ja osoittelee vartaloaan sitä mukaa, kun se kastuu (”jaja”, toinen ”jaja”, peppu, sitten napa), sillä hän osaa jo monta sanaa.

Nyt olen osa sitä rannan äänimaisemaa, joka teki pitkään kipeää ja muuttui lopulta vähitellen osaksi toivoa. ”Kohta aletaan lähteä, äiti putsaa pallon niin laitetaan se jo rattaisiin”, sanoo ääneni ja sekoittuu osaksi muita ääniä.

Joskus sen sävy on kireä, on niin kuuma ja lapsi haraa vastaan, heittäytyy jäykkänä kiljumaan kun pitäisi poistua, vaatteet märkiä ja pyyhkeessä liiskautuneita mansikoita, iltapäivälehti ryppyinen vaikken ehtinyt lukea sivuakaan.

Kireyttä en osannut kuvitella etukäteen!

Kotimatkalla uupunut lapsi istuu takapenkillä turvaistuimessaan ja kaivaa sormillaan vielä yhtä hernettä palosta, hänen hiuksensa ovat märät.

En osannut kuvitella myöskään rakkauden määrää.

Tai tätä kaiken kokonaisvaltaisuutta, tunteiden ääripäitä, jossa häpeä omasta ärtymyksestä ja maailman suurin onni sekoittuvat. Tätä kaikkea, jota selittämään nämä sanani eivät taivu.

Tai ehkä sentään vähän taipuvat, konkreettisen esimerkin avulla:

Tänään syntymäpäivänäni sain lahjaksi, monen muun pienen kauniin hyvän lisäksi, pimennysverhot vierashuoneeseen ja korvatulpat. ”Aamulla saat nukkua niin pitkään kuin haluat, emme lapsen kanssa herätä”, lupasi puoliso. Tunsin huikeaa iloa, juuri nyt ajattelen pimeää viileää huonetta ja pitkää syvää unta, jota kukaan ei katkaise vaatimuksillaan.

Ja kuitenkin samalla tiedän, että kun ensimmäiset kitinät kuuluvat uneni läpi, nousen (kuten aina ennenkin näissä onni nukkua -tilanteissa) ja kävelen keittiöön, näen siellä lapsen naama puurossa ja sanon hänelle, että huomenta rakas ihana.

Draamakomedia

2010-05-26T12:38:00.000-07:00

Kökötän työhuoneessa tietokoneen ääressä, kaartelen Facebookissa, lapsi nukkuu ja yhtäkkiä ymmärrän ihmetellä, miksi puoliso niistää koko ajan yläkerrassa. Ei hänellä pitäisi olla nuhaa juuri nyt.

Kiipeän katsomaan.

Hän istuu nojatuolissa, sylissä oma tietokoneensa, näen vilahduksen ruudusta ja alan niiskuttaa välittömästi. Puoliso ei enää itke (sillä se tuo ääni oli), ehkä häntä hiukan hävettää, mutta itse alan vasta päästä vollotuksen vauhtiin.

Tietokoneen näytöllä pyörii ensimmäinen editoitu videoversio matkasta, jolloin saimme lapsen. Vasta nyt, yli puoli vuotta kotiinpaluun jälkeen, puoliso on saanut sen koostettua ja minä uskallan sen katsoa. Valokuvat ovat olleet kansiossa pitkään, mutta niistä puuttuu liike ja ääni.

Näen tärähtelevän pätkän siitä, kuinka seisomme hymyilevää virkailijaa vastapäätä ja hän ojentaa meille lapsemme. Mekin hymyilemme, ja tuo ilme naamallani ehkä eniten itkettääkin. Niin pöhkö onnellinen, en ole koskaan näyttänyt siltä. Aivan älytön! Kontrolloimaton, ”kuin jostain karannut” kommentoi ystävä jo valokuvaakin ja tämä on sitä potenssiin tuhat. Ihanan kaunis.

Luulin aina etukäteen, että itkisin saadessani lapsen syliin. Nyyhkytin jo kuvitellessani asiaa. Vaan ei, hymyilen kuin valaistuneena, sitten harhailen vähän aikaa ympäri huonetta kunnes löydän vieressäni olleen tuolin, istun siihen lapsen kanssa. Puolisokin on siinä, hälyä ja kiinan kieltä kuuluu, pyhä hetki.

Ja nyt me katsomme tuota kaikkea. Olimmeko edes siellä kaukana, ei tunnu siltä. Ainahan me täällä kotona olemme olleet. Ja jos olimme, miten uskalsimme lähteä noin suurelle pelottavalle matkalle? Minäkin, joka olen aina kaikkea pelännyt. Puoliso, joka stressaa jo päiväristeilyä Tallinnaan.

Kelaamme kuvaa eteenpäin – kyllähän tätä kestää katsoa, mutta vain pienissä erissä!

Seuraavassa otoksessa on edellinen ilta: vierailu kiinalaisessa lastentarvikeliikkeessä oppaan johdolla. Silkkaa komediaa! Puoliso seisoo ilmeinen pakokauhu silmissään pienten kovaäänisten myyjättärien ympäröimänä, nämä kehottavat kokeilemaan, miltä matkarattaiden työntäminen tuntuu. Kun minua viitotaan lähemmäs, huidon hämilläni: Ei ei! Enhän minä osaa! Enkä ymmärrä! Kainalossani on vaippapaketti, puristan sitä kouristuksenomaisesti.

Onpahan edes vaipat hankittu, muistan ajatelleeni.

Tänä iltana ajattelen, että kun sosiaalityöntekijä maanantaina saapuu meille kirjoittaakseen Kiinan viranomaisille raportin perheestämme ja lapsen sopeutumisesta, voimme näyttää hänelle pienen videokoosteen siitä, kuinka kaikki kävi.

Samalla voimme kysyä, olisiko meistä vielä uudelle adoptiomatkalle.

Lapsettomien lauantai ennen äitienpäivää

2010-05-08T13:05:00.000-07:00

Huomenna juhlin ensimmäistä äitienpäivääni.

Tähän saakka merkityksellisempi päivä on ollut tänään vietettävä lapsettomien lauantai, ja oikeastaan siksi avasin tietokoneen ja yritän kirjoittaa sanoja peräkkäin.

Ei onnistu.

Tahtoisin jotenkin osata kertoa, että kyllä minä muistan, millainen oli lapsettomien lauantaini vuosi sitten, tai kaksi tai kolme tai joskus. Enkä koskaan unohdakaan, luultavasti aina äitienpäivän aattona itkettää.

Että tänään olen ajatellut kaikkia heitä, jotka lasta toivovat.

Ja tuntenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että saan rakastaa erästä tiettyä pientä tylleröä, joka nukkuu nyt, mutta aamulla herää, nousee sängyssään seisomaan, vetää itse soittorasiansa loilottamaan ja ojentaa kätensä, haluaa syliin, haluaa leikkimään, sotkee hujauksessa huoneensa ja kodin, välillä tulee silittämään tukkaa ja nenää, siitä alkaa uusi päivä.

Hyvää äitienpäivää äideille on helppo toivottaa, sitä toivotan asianosaisille, enkä oikein aina osaa vieläkään uskoa kuuluvani joukkoon. Leikkipuiston reunamilla seistessäni tarkkailen toisinaan itseäni ulkopuolisena, hämmästellen: tuossa se nyt juttelee toisen äidin kanssa lapsensa taidoista, sehän on kai aivan kuin muutkin.

On kuin kuuluisin yhä myös siihen toiseen joukkoon. Lapsettomien, lapsesta huolimatta.

Olen nyt miettinyt pitkään, mitä toivottaisin lapsettomille, jotka lasta kaipaavat ja joille äitienpäivä on surullinen päivä. En tiedä.

Onnea? Voimia? Tsemppiä? Jaksamisia?

Ei. Yäk.

Ehkä riittää, että kerron muistavani. Ja lupaan, etten koskaan kysele kenenkään perheenperustamissuunnitelmia, ellei toinen osapuoli ota asiaa ensin puheeksi.

Kotona

2010-04-21T11:39:00.000-07:00

Lapseni sairastaa, pieni kuumeinen tyttö, hikinen tukka tarttuneena otsaan. Kannan häntä sylissäni koko päivän, katselemme ikkunasta ulos ja näemme oravan. Hän jaksaa osoittaa sitä vain melkein.

Muistan, kuinka aivan yhteisen elämämme alussa etsin tietoa siitä, koska lapsen kuumeen vuoksi täytyy lähteä lääkäriin. Jossain ohjeessa luki, että kannattaa huolestua, mikäli pieni potilas ei rauhoitu sylissäkään.

Muistan myös, kuinka silloin hämmennyin. Eihän lapsi viihtynyt sylissä, ei ollut tottunut, kuinka hän siinä olisi voinut tyyntyä. Hän rauhoittui vain omassa sängyssään, pisti peukun suuhun ja alkoi nukkua.

Nyt lapsi on erilainen. Kun hän painaa päänsä kaulaani vastaan ja niiskuttaa räkää, minua itkettää. (Vaikka toki olen osan loputtomalta tuntuvasta päivästä myös salaa tuskastunut; kun katson kelloa ja kuvittelen kuluneen ainakin tunnin, onkin mennyt vasta kahdeksan minuuttia...)

Minulla on onni lohduttaa juuri tätä lasta.

Yöllä lapsi vihdoin uuvahtaa minun ja puolison väliin. Pian puolisokin kuorsaa. Pari kissaa hyppää sänkyyn myös. Minä en nuku, katson kattoikkunasta ulos ja ajattelen. Sattumaa tai johdatusta, miten vain, mutta silti yhtä ihmeellistä, että tässä me kaikki olemme ja juuri meidän tässä kuuluu olla.

Jos vuosia sitten olisin kävellyt baarista kotiin pari minuuttia myöhemmin, en olisi kohdannut tulevaa puolisoa keskellä katua melkein kotona ja lähtenyt hänen kanssaan vielä yhdelle siiderille. Silloin hän ei nukkuisi tuossa. Jos olisin päätynyt synnyttämään lapsen tai joku virkailija Kiinassa olisi liittänyt tyttäreni paperit toisen perheen tietoihin, tämä lapsi ei nyt kääntyilisi kainalossani. Ja kissatkin, juuri ne oikeat, tulivat meille, vaikka toinen haettiin Kirkkonummelta ja toinen Tampereelta!

Tämä on meidän perheemme.

Miten voisin nukkua jonkun muun kanssa.

Hiekkaa kengässä, kevät

2010-04-17T12:22:00.000-07:00

Muskaripiirissä vastapäätä istuva äiti tuijottaa alkulaulun aikana minua ja lasta ja alkaa itkeä. Lähtiessä hän sanoo: "Liikutuin niin, kun näin teidät ja ajattelin, kuinka kamalista oloista olet pelastanut tuollaisen suloisen pienen tytön."

Alepan kassa kysyy maksaessani: "Onko hänen isänsä thaimaalainen?"

Kirjastovirkailija huokaa tiskillä: "Ihana! Minäkin haluan tuollaisen!"

Tuntematon juoksee perääni kauppakeskuksessa, kurkkaa rattaisiin ja haluaa tietää, kailottaa: "Onko adoptoitu? Oliko lastenkodissa? Ovatko vanhemmat kuolleet?"

Perhekerhossa jonkun äiti katsoo lastani, sitten toteaa: "Käveleepä hyvin, oliko noin vahvat lihakset jo kun saitte hänet? Usein ei kuulemma ole, kun ovat niin nälkiintyneitä, oliko hänkin?"

Kelan virkailija nojautuu eteenpäin ja kertoo kohteliaisuuden: "Lapsi on hyvin kaunis, onpa teillä käynyt tuuri!"

Alakoululainen utelee bussissa: "Onko toi Kiinasta?" Vastaan että on, mutta en koskaan ehdi vastata koululaisen seuraavaan kysymykseen (”miksi?”), koska hänen äitinsä kiskaisee lapsen pois ja hyssyttelee hätääntyneesti olemaan hiljaa.

Vanha tuttava tulee kadulla vastaan: "Mikä pieni prinsessa! Kuka on voinut hylätä tuollaisen lapsen? Kyllä lapsen oikeaa äitiä nyt varmasti kaduttaa."

Eivät kysymykset pahantahtoisia ole, sellaisia en ole kohdannut lainkaan, mutta silti. Nämä, nämäkin, ovat niitä tilanteita, joihin en osannut valmistautua kyllin hyvin, vaikka tietysti tiesin niihin törmääväni. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Mitä milloinkin vastaisin – ja mitä vastaan sitten, kun lapseni on vanhempi ja ymmärtää jokaisen sanan. Missä menee yksityisyyden raja?

Aina en tiedä.

Enkä halua lietsoa. Tahattomat tölväisyt ovat harvinaisia. Useammin meillä on sellaista, että:

Seison puistossa ja katson, kuinka lapseni taapertaa ympäriinsä vihreässä haalarissaan, kädessä lapio, ei hän vielä osaa lapioida mutta sitä on kiva kantaa, enkä voi uskoa, että minulla on lapsi ja hän on lapsi tuossa lapsijoukossa, minun lapseni, ja aurinko paistaa, ja lapsella on minun vanhat pienet kumisaappaani pienissä jaloissaan ja jahka hän on tarpeeksi kävellyt menemme kotiin ja annan hänelle ruokaa ja miten elämä voi olla näin täyttä ja onnellista, kevät.

Epätäydellinen äiti kuulee kikatuksen

2010-03-19T12:45:00.001-07:00

Yläkerrasta kuuluu holtitonta kikattamista. Siellä minun tyttäreni nauraa ja tiedän jo, mistä juuri tuollainen nauru syntyy: puoliso on nostanut lapsen ilmaan ja kutittaa parransängellään hänen mahaansa. Kohta kävelen portaat ylös, sinne, ja asettelen uneliaan käärön kainalooni. Luen hänelle kirjaa. Pieni sormi sohii kuvista tuttuja yksityiskohtia ja minä toistan niitä yhä uudelleen.

Kukka. Auto. Koira. Kala. Vene. Barbapapa. Aurinko. Aurinko!

Kun tyttö on nukahtanut, jompikumpi meistä vanhemmista sanoo sen jälleen:

Nyt meillä on lapsi, ajatteles ja uskomatonta, se nauraa ja nukkuu, näin onnellinen en ole koskaan ollut.

Toinen nyökyttelee myöntävästi, molempien kasvoilla on tietty hymy.

Mutta on muunkinlaista, on esimerkiksi ikiaikainen äitien syyllisyyden taakka, jostakin se putosi harteilleni.

Onko minulla lupa tuntea ärtymystä, kun lapsi roikkuu lahkeessa ja kitisee, enkä tahtoisi kuin viisi perunaa rauhassa kuoria, hyvänen aika, sitten taas ehtisin olla läsnä? Minäkö se olen, joka ei eräänä synkkänä aamuna yksinkertaisesti viitsi lähteä leikkipuistoon, pukea haalaria ja käteen rukkasia, jotka lapsi repii pois? Olenko tosiaan sanonut lapselleni, etten juuri nyt jaksa, kun hän ojentaa palikoita ja vaatii rakentamaan tornin (taas ja taas ja taas) ja hänen silmissään on iloinen odotus?

Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta kaikki ei olekaan täydellistä.

Tämän tosiasian kokeneemmat äidit kertoivat jo vuosia sitten ja tiesinhän sen, teoriassa. Mutta todellisuuden kohtaaminen on eri asia.

Illalla lapsen nukahdettua supsutan itselleni: saat välillä väsyäkin, olla vajaa. Opettelen olemaan armollinen itselleni. Viime kuukausina olen paljon oppinutkin. Ja aamulla nostan lapsen viereeni, venyttelemme molemmat, aika usein lähdemme puistoon. Nämä päivät ja illat ja aamut ovat onnea täynnä, ja niistä on vasta muodostumassa meidän näköisiämme.

12 häivähdystä hakumatkasta

2010-01-29T12:34:00.000-08:00

1. Malttamattomuus
Lentokenttä lapsen synnyinkaupungissa on pieni, kaupunki on suuri. Ajattelen, että jossain täällä hän on. Juuri nyt. Hereillä tai päiväunilla, sillä vihdoinkin me olemme samalla aikavyöhykkeellä. Bussissa matkalla hotelliin katson ihmisiä, eri-ikäisiä, ja mietin. Ketä lapseni mahtaa muistuttaa? Tuotako naista, sitten vanhempana? Tuota tyttöä? Tai tuota? Tuota?

2. Tyyneys
Viimeisenä lapsettoman iltana hotellihuoneen pöydällä on joukko vauvanruokapurkkeja, joiden sisällöstä en ymmärrä enempää kuin kuva kertoo mutta joita opas kehotti ostamaan. Keitän vettä, tiskaan lavuaarissa muovilusikoita, niillä huomenna ruokin lapseni. Puoliso lataa videokameraa, makaan sängyllä ja syön sipsejä, puoliso silittää paitansa, kirjoitan ajatuksiani paperille. Emme paljon puhele. En enää pelkää, oikeastaan pelko jäi jo Suomeen. Näin tämän kuuluu mennä. Jos ikkunan avaa raolleen, ulkoa kuuluu vieras maailma. Nukumme hyvin.

3. Epätodellisuus
Siinä hän nyt on. Huone on valoisa, hoitaja istuu tuolissa ja lapsi hänen sylissään kasvot kääntyneinä pois. Seison muutaman metrin päässä, enkä saa vielä mennä lähemmäksi. Ensin lausutaan nimet ja opas ottaa kameran. Sitten astumme puolison kanssa kohti lasta. En muista paljon enempää, enkä ole vielä halunnut katsoa luovutustilaisuudessa nauhoitettua videota.

4. Onni
Muistan kuitenkin: Istumme lapsen kanssa sohvalla, hän on sylissäni ja juo tuttipullosta. En ole koskaan juottanut ketään tuttipullosta ja nyt minulla on lapsi, jolle annan ravintoa. Ja hän juo. Ja minä pidän pulloa. Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen helistimen ja näytän sitä lapselle. Yhtäkkiä lapsi hymyilee. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: Hän hymyili!

5. Epävarmuus
Ensimmäisenä yhteisenä aamunamme meidän pitää pukea ja ruokkia lapsemme. Se pelottaa. Tykkäisikö hän tästä, kysyn puolisolta. Kyllä kai, tämä vastaa ja lipitämme velliä pienellä lusikalla lapsen suuhun. Joka kerran kun suu aukeaa, tunnen valtavaa helpotusta. Vasta parin päivän kuluttua ymmärrämme kaataa vellin tuttipulloon. Kun vedän varovasti lapsen ylle paitaa, muistan että ostin sen monta vuotta sitten. Nyt vaate on sopiva.

6. Syyllisyys
Lapsen itku saa minut odottamattoman ahdistuksen valtaan. En voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän on joutunut itkemään ennen tätä, eikä kukaan ole lohduttanut. Kuvittelen kaikkea. Minuakin itkettää, sydän hakkaa. Menen kylpyhuoneeseen ja asetun makaamaan tyhjään ammeeseen. Laitan sormet korviini etten kuulisi. Eikö hyvä äiti kestäisi tämän itkun? Puoliso on rauhallinen, heijaa lasta ja pian lapsi tyyntyy. Silloin on minun vuoroni itkeä ja miettiä, miksi tunnen näin.

7. Rakkaus
Kävelen vieraalla kadulla ostamaan hotellin lähellä olevasta leipomosta välipalaa, jotain leipää pitäisi saada. Kun seison hyllyjen edessä, iskee valtava ikävä. En juuri valikoi, nappaan jonkun käntyn, maksan ja melkein juoksen takaisin lapsen luokse. Miten maltoin poistua hänen läheltään? Kun avaan hotellihuoneen oven, näen puolison makaavan lapsen kanssa lattialla. He leikkivät Ikeasta ostetuilla muovikipoilla. Lapsella on yllään luumusoseen tahrima body ja puoliso juttelee hänelle hiljaisella äänellä. Minun perheeni.

8. Tuttuus
Vähitellen alan ymmärtää lapsen itkua, mitä se milloinkin tarkoittaa. Hänen ilmeensä eivät enää ole kuin vieraan. Vartalo muuttuu tutummaksi, tunnistaisin jo nämä kädet ja jalat monien joukosta. Muutun varmemmaksi. Rakkaus kasvaa, kuinka suureksi se voi kasvaa kun se on jo nyt näin suuri? Kun lapsi bussissa kitisee, tiedän, että hän haluaa katsoa ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Nostan lasta, hän hiljenee, katsoo ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Me alamme vähän tuntea toisiamme.

9. Pelko
Kävelen hotellin takana olevan joen rantaa hetken yksin ja pureskelen kynsiä. On ilta ja lapsi nukkuu. Osaanko sittenkään olla äiti? Haluan, mutta osaanko? Lapsi on nyt olemassa, minulle annettu, asiakirjat virallisiksi todettu, tämä on lopullista. Minulla on tästä lähtien aina lapsi. Vähitellen rauhoitun. Tuntuu hyvältä palata sisälle, vaikka ulko-oven minulle avaava portieeri kiusaannuttaa. Tiedän, että yritän parhaani. Rakastan jo lasta. Sitä paitsi, kuten puoliso jalat tiukasti maassa ja väsyneenä puuskahtaa: ”Mieti nyt kaikkia meidänkin tuttujamme, joilla on lapsia. Ihan tavallisia he ovat, vanhemmat ja lapsensa. Ja nyt nukutaan.”

10. Suru
Ajattelen lapseni ensimmäistä äitiä, hänet synnyttänyttä, joka ei saa koskaan tietää. Onko hän tässä samassa kaupungissa juuri nyt? Mitä hän miettii ja missä? Otan valokuvia, hommaan paikallisen kartan, säilön kuitit, kirjoitan paljon muistiin. Ostan lastenkirjoja, syömäpuikkoja, kahvikuppeja ja kerhorepun. Tämän kaupungin en anna unohtua, kuten en biologisen äidinkään. Mutta voisinpa tehdä enemmän.

11. Ihme
Istumme paikallisessa ravintolassa, lapsi katselee meitä rattaistaan ja me katselemme takaisin. On torstai. Jos en olisi saanut tätä lasta, olisin tällä hetkellä töissä. Nyt syön ruokaa, jonka raaka-aineista en ole selvillä. Ihmiset kulkevat ohi. Me istumme rauhassa. Olemme kaukana kotoa. Tämä hetki on ihme. Ja taas: juuri näin kaiken kuului mennä. Olisinpa, olisinpa tiennyt jo vuosia sitten!

12. Ilo
Helsinki-Vantaan lentoaseman tuloaulassa odottavat lähimmät sukulaiset. Huomaan, kuinka osaa heistä itkettää. He näkevät nyt lapsemme. Äitini on tuonut mukanaan toppahaalarin, johon pieni sullotaan. Ensimmäistä kertaa. Kotona on kissat hoidettu, olohuoneen pöydällä suklaarasia ja punaviiniä, jääkaappiin tuotu keittoa ja marjoja. Ulko-ovi on kiinni, kukaan ei tule meille tänään. Olemme väsyneitä, mutta emme malta nukkua. Nostan lapseni syliin, kävelen yläkertaan ja näytän hänelle loputkin huoneet.

...

Anonyymin edelliseen merkintään jättämästä kommentista löytyi avainsana: häivähdys. Se jotenkin osui ja vapautti kirjoittamaan pieniä osia elämästä, kun suuremmat tuntuvat liian suurilta. Luulen, että tästä on hyvä jatkaakin.

Oikea elämä

2010-01-07T11:50:00.000-08:00

Törmäsin taannoin eräässä nettikeskustelussa hyväntahtoiseen viestiketjuun, jossa puuskahdettiin muun muassa: ”En malta odottaa, että Adoptiomatka kertoo kaiken hakumatkastaan.”

Jotenkin noissa sanoissa kiteytyy se, mikä minua nyt hämmentää.

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon, mutta en tiedä, minkä verran ajatuksistani haluan julkaista. Ensimmäistä kertaa joudun näiden julkisuuskysymysten äärelle aivan tosissani, ne ovat suuria.

Koska tämä on minun ja tämän perheen ihan oikea elämä. Ei mikään draamasarja.

Haluan kirjoittaa julkisesti edelleen, koska se on palkitsevaa itselleni ja toivoakseni avartavaa lohdullista viihdyttävää myös joillekin muille. Mutta miten kertoisin asioista siten, etten paljasta liikaa enkä loukkaa lapseni yksityisyyttä, mutten myöskään sensuroi lauseitani latteiksi ja vieraiksi? Minkä verran voin jakaa sinänsä harmittomia arkisia asioita?

Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa jatkan blogipohdintaa äitiydestä ja pidän lapseni sivussa. Suunnitelma vaikutti kertakaikkisen toimivalta, teoriassa. Mutta eihän se onnistu. Lapsi nivoutuu niin tiiviisti kaikkeen tässä blogissa, etten voi sivuuttaa häntä.

Ja pitäisikö sitten kuitenkaan sivuuttaa, voiko suojella liikaakin? Ovathan monet blogit täynnä lapsiperheiden elämää ja kuvia, ajattelenko asioita liian mutkikkaasti? Mihin ja ennen kaikkea miten vedän rajoja?

Tahtoisin kirjoittaa jatkossakin.

Mitä mieltä sinä olet pohtimistani asioista, lukija? Olette aina olleet kannustavia, ihania ja asiallisia. Olen aina arvostanut sitä. Miten sinä toimisit? Kuulisin ajatuksiasi mielelläni.

Tämän verran kerron nyt:

Lapsi on rakas ja ihana. Meillä on onnellisia hitaita päiviä, hän istuu vauvapulkassa kun matkaamme lähikauppaan. Hänellä on hauska huumorintaju ja yleensä hän kikattaa tyhmimmillekin tempuilleni. Keltainen ankkakin naurattaa häntä. Talvihaalaristaan hän ei ilahdu.

Aamupäivällä nukumme molemmat tunnin tai kaksi. Juuri ennen kuin lapsi uuvahtaa, hän tuijottaa kattoon mietteliäin silmin, haroo sormillaan hitaasti ilmaa ja hymisee. Silloin katselen häntä pää viereisellä tyynyllä ja arvailen, mitä hän muistaa ja miettii.

Lapseni nukkuu

2009-11-18T12:12:00.001-08:00

Jos ojennan kättäni vähän, yletyn silittämään lapseni poskea. Kosken varovasti, hän tuhisee punaisessa unipussissaan peukalo suussa, ohimolla hikipisaroita. Olemme kotona, lapsi on tuossa, ihme tässä, etsin vielä sanoja kaikelle, kerron pian lisää.

Olen hyvin onnellinen.

Viimeinen ilta

2009-10-26T12:02:00.000-07:00

Voiko tämä olla nyt tässä, viimeinen ilta.

Viikon aikana kaupoissa juostessani olen oivaltanut yhä uudelleen, kuinka vähän tiedän lapsestani.

Onko hänellä usein ummetusta? kysytään apteekissa.
Osaako hän jo istua? kysytään vaunumyymälässä.
Juoko hän pullosta vai mukista? kysytään lastentarvikeliikkeessä.
Mitä rokotuksia hän on saanut? kysytään terveyskeskuksessa.

Vastaan aina samoin: En tiedä, emme ole saaneet häntä vielä.

Pakkaan laukkuun viimeisiä lastenvaatteita (mikä koko olisi sopivin? en tiedä) ja kuljeskelen ympäri hiljaista kotia (pitääkö jo laittaa turvaportti rappusiin? en tiedä). Lähialepassa arastuttaa ostaa vauvan purkkiruokaa, luumusosetta. Puoliso lepää sängyllä hetken voipuneena, ihmettelee vain, lykkää sitten vielä yhden satsin vaatteita pesukoneeseen ja tipauttaa matkalaukkuun punaisen helistimen. Sellainen oli kuvassa, jonka saimme tytöstämme.

Kohta täällä asuu lapsi ja sitten vasta opin tietämään, millainen hän on.

Minusta tulee äiti ihan kohta.

Onni pelottaa, huiman suuret tunteet läsnä.

Aamulla tarkistan asiakirjat, napsautan kiinni kapsäkkien lukon, kävelen alas noita portaita jotka näkyvät tämän huoneen ikkunasta, appiukko vie lentokentälle, hänen autoonsa on jo asennettu turvaistuin, miten kauas matkustankaan, en oikein ymmärrä tätä kaikkea.

Tapahtuuko tämä minulle!

Palaan takaisin lapsi sylissäni.

Kerron hänestä, kun tulemme kotiin. Nyt pitää mennä vähän itkeskelemään ja pestä kylpyhuone.

Rohkeasti suomea, alusta alkaen

2009-10-14T11:36:00.000-07:00

Aloin jo adoptiomatkan varhaistaipaleella säilöä meitä ja lasta koskevia asiakirjoja paksuun siniseen mappiin. Viime viikkoina se on pullistunut nopeammin kuin koskaan, mutta olen myös ehtinyt selailla varhaisimpia papereita.

Ne liikuttavat, muistan niin hyvin vielä.

Kuinka kirjoitimme virkailijalle selvitystä lapsuuskodistamme ja elämänarvoistamme, minä ja puoliso, molemmat eri huoneissa, hermoilimme kelpaammeko koskaan.

Miten sain eräänä yönä itkukohtauksen, koska olin varma, että rikosrekisteriotteeni paljastaa minun syyllistyneen tietämättäni johonkin törkeään lakirikkomukseen, joka estää adoption.

Miltä tuntui eräänä hämärtyvänä iltana tulla töistä kotiin, työntää käsi postilaatikkoon ja avata kirje, jossa kerrottiin, että olemme saaneet luvan tulla vanhemmiksi.

Millaista oli jättää kaikki allekirjoitetut kaavakkeet postivirkailijalle, kuori oli ruskea, seurata netistä, kuinka ne kiersivät maailman ja saapuivat Kiinaan.

Siitä on vuosia jo.

Ihmiset ovat viime aikoina kyselleet minulta usein, kuinka kauan odotimme lasta. Vuosien lukumäärän kuullessaan monet kohkaavat ja päivittelevät:

Miten te jaksoitte? Sen on täytynyt olla kamalan raskasta, eikö?

Ei minulla ole paljon vastattavaa.

Me jaksoimme, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Nyt, tässä ei olla rakentamassa perusteetonta sankaritarinaa, vaan ryhtymässä vanhemmiksi.

Ja odotuksen suru, eihän se katoa, mutta muuttaa merkitystään ja hälvenee, saa tarkoituksen, jollaista en osannut kuvitella kivun keskellä.

Nämä vuodet toivat tämän lapsen meille.

Olen ajatellut kaiken kiireen keskellä paljon heitä, jotka odottavat lastaan yhä. Ehtisinpä ahkerammin lukea ja klikkailla vanhempia merkintöjäni takaisin auki, julkisiksi (sen aion siis tehdä, kysyjille tiedoksi, merkintöjä on yhteensä reilut 120, ohoh). Ne voisivat lohduttaa paremmin kuin nämä äsken kirjoitetut sanat, jotka väkisinkin jäävät puolitiehen. Jos minä jaksoin ja selvisin kaiken sen synkkyyden läpi, pessimistinä ja hajalla, jaksavat monet muut paljon paremminkin.

Sitä paitsi!

Jos en olisi jaksanut, en olisi saanut olla läsnä siinäkään hersyvässä tilanteessa, jossa matkasin ensimmäiselle lastenneuvolakäynnille. Mukanani ei tosin ollut lasta, vaan ainoastaan hänen kuvansa ja mittansa. Sain kuulla, kuinka paljon lapseni syö ja nukkuu, ehkä. Paras ohje oli kuitenkin reipas ja kannustava vinkki:

Puhutte sitten sille teidän lapselle rohkeasti suomea heti alusta saakka!

30 yötä...

2009-10-03T10:10:00.000-07:00

siihen, että saan lapsen syliini!

(sanaton olo)

On:

2009-09-26T10:47:00.000-07:00

Allekirjoitettu tärkeitä papereita. Kiistelty Kansaneläkelaitoksen kanssa ja selviydytty voittajana. Tutustuttu Huuto.netin ihmeisiin. Huudettu sieltä jonkinlaisessa tasapainottomuuden tilassa lapselle tonttupuku. Ostettu myös pieniä punaisia ja sinisiä sukkia. Oltu aikaansaamattomia oikeasti tarpeellisten hankintojen suhteen. Otettu valokuvia viisumihakemukseen. Vaihdettu keittiön kaapeista hyllypaperit ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Maksettu laskuja. Otettu rokotuksia. Lainattu matkalaukkuja. Selvitelty vakuutuksia. Tiivistetty ikkunoita. Laskettu lomapäiviä. Varattu lentoliput. Vertailtu hotelleja. Laadittu listoja. Siivottu komeroita. Hommattu helistin. Kerätty omenoita pihalta. Noukittu portailla toukokuusta saakka lojunut vanha lenkkari roskikseen. Luettu lastenkasvatusoppaita. Soitettu neuvolaan. Soiteltu muiden samaan aikaan matkalle kanssamme lähtevien perheiden kanssa. Meilaitu heidän kanssaan vielä enemmän. Kirjoitettu matkasuunnitelma yhteisvoimin. Varattu hammaslääkäri. Täytetty vauvakirjaa. Suunniteltu videokameran ostamista. Laskettu euroja. Lähetetty siskolle hermostunut tekstiviesti ostoskeskuksen humusta: ovatko kaikki pinnasängyt saman kokoisia, minkä kokoinen lakana muka on oikea. Tehty tulevaisuudensuunnitelmia. Sullottu vinttiin tavarat, joita ei lähivuosina tarvita. Poistettu keittiön kaapeista pastapusseja ja kuivakeittoja, joiden parasta ennen -päiväys oli kaksi vuotta sitten. Lehteilty Kiina-aiheisia opaskirjoja. Selvitelty tuttipullon ja nokkamukin käytäntöä, eroja ja yhtäläisyyksiä. Porattu reikiä seiniin ja ripustettu niihin asioita. Todettu, että pitää hankkia hiusharja lapselle ja kirjoitettu asia muistiin. Esimerkiksi.

On myös:

Riidelty kotona enemmän kuin aikoihin, vaikken tästä mielelläni kerrokaan. Odotusajan auvo ja sees eivät ole kovin läsnä, on kiire, on kiire, stressaa.

Nalkutan puolisolle paljon. Haluan kaiken valmiiksi heti. Hermostun, kun hän ei piilota sähköjohtoja nyt vaan sanoo tekevänsä sen vasta ensi viikolla. Ärsyynnyn jopa hänen tyyneydestään. Eikö tämä muka kosketa sinua lainkaan, kehtaan kysyä. Pyydän sentään anteeksi aika pian.

Kuvittelin näiden kuukausien olevan paljon rauhallisempia, jonkinlaista onnellista lillumista, vihdoin se mystinen olotila, jolloin saan ja uskallan ajatella lastani, keskittyä häneen, häneen vain.

Mutta on eniten:

Ajateltu lasta. Rakastettu. Tuijoteltu hänen kuviaan. Yksi kuva on jääkaapin ovessa, toinen yöpöydällä, kolmas töissä, neljäs laukussa aina mukana, viides eteisen peilissä.

Lapsen jokainen piirre on tuttu ja ihana.

Ehdin sentään hengittää ja olla onnellisempi kuin koskaan.

Onni pelko onni

2009-09-15T11:12:00.000-07:00

Kollega tuo pöydälleni sievän korun. Hän haluaa antaa sen lapselleni, koska se, että olen saanut lapsen, on koskettanut häntä.

Naapuri hehkuttaa aidan takaa hakiessani aamun lehteä: mieletöntä, siis aivan mahtavaa, onnea!

Esimies läjäyttää työpisteeseeni säkillisen hiekkaleluja. Ne voi kuulemma laittaa kellariin tai vinttiin odottamaan, ne ovat hänen tyttäreltään minun tyttärelleni.

Kaukaisempi työkaveri kiirehtii kaksi kerrosta alempaa luokseni kuultuaan uutisen, halaa, kyyneleitä pyyhkii.

Lapsuuskotini alakerran naapurit postittavat yllättäen paketin, jonka sisältä paljastuu pieni vaatekerta. En ole tavannut heitä pariinkymmeneen vuoteen.

Lukioaikainen ystävä lähettää sähköpostin, jossa on kaunein runo.

Ystävä askartelee monta iltaa kuvakirjaa, jota lapseni voi joskus lukea.

Vuosien takainen poikaystävä itkee onnesta puhelimessa.

Monet ovat itkeneet.

Te sadat onnittelette. Teidän joukossanne on adoptiovanhempia, lastaan odottavia, biologisia äitejä ja isiä, lapsettomia, niitä jotka eivät lapsista edes pidä, teinejä, isovanhempia. Teidän joukossanne on myös adoptoituja nuoria ja aikuisia sekä ainakin yksi lapsensa adoptoitavaksi antanut äiti.

Tämä kaikki liikuttaa minua syvästi. Että voin vihdoin jakaa osan onnestani – ja että se otetaan vastaan. Että se ylipäänsä kiinnostaa. Kuin maailma valostuisi.

Kun joku mainitsee lapseni nimen, kiinalaisen tai sen yhden, jonka olemme hänelle lisäksi valinneet, sydän tuntuu pakahtuvan. Tai kun kirjoitan lennokkaasti nimeni lomakkeissa kohtaan, jossa lukee viivan alla: äidin allekirjoitus.

Mutta!

Hetkinä, jolloin en pakahdu onnesta, olen usein hyvin peloissani. Öisin valvon. Sillä tästä on tullut totta, minulla on suunnaton vastuu. Osaanko olla äiti? Riittääkö minun parhaani? Kuinka paljon hajottavia toiveita ja voimia olen ehtinyt ladata itseeni pitkän ja kipeän odotuksen aikana? Pääsenkö niistä irti?

Pelkoni hämmentää ja hävettää. Jotenkin kuvittelin aina, että olisin tässä vaiheessa paljon jalostuneempi, parempi ihminen, mutta olen edelleen sama keskeneräinen.

Tahtoisin kirjata muistiin kaikenlaista käytännöllistäkin toimintaa (kiitos vaununeuvoista ja muista!). Juuri nyt kuitenkin vain tämä:

Pyykkinarulla roikkuu ja kuivuu kaksi pikkuruista potkupukua, on kuivunut jo pari päivää, käyn välillä tuijottelemassa niitä, en raaski laittaa kaappiin. Että saan tällaisenkin asian elämässä nähdä, omassa kodissani, miten onnellista se onkaan.

Pieniä ja suuria

2009-09-06T10:35:00.000-07:00

Mietin joka päivä, kuinka on mahdollista, että olen saanut osakseni näin suuren onnen. En voi ymmärtää sitä. Pieniä hetkiä, jollaisia en osannut kuvitella. Esimerkiksi tällaisia:

Makaan sohvalla ja pälpätän puhelimessa siskon kanssa siitä, kuinka lapsemme, serkukset, voivat muutaman vuoden kuluttua yöpyä teltassa tuossa pihalla. Jos haluavat. Mutta että se on varmaankin heistä kivaa. Ja että jätän sitten ulko-oven raolleen, jotta tytöt voivat tulla sisälle heti, jos heitä alkaa pimeä pelottaa.

Kesken puhelun puoliso huutaa yläkerrasta, että hänellä on tärkeää asiaa. Kysyn, eikö se voisi odottaa, rönsyilevä keskustelu on vasta puolessavälissä. Ei voi, kuulemma, pitää heti mennä katsomaan.

Ylhäällä paljastuu pahvilaatikoiden sekasorto. Mies on kaikessa hiljaisuudessa purkanut vintistä näkyville vuosia sitten ostetun pinnasängyn, koonnut sen ja esittelee nyt kummissaan: tiesitkö, että sängynlaidan saa kolmeen eri asentoon!

Se oli kiireellinen asia, ymmärrän.

Ja tässä samassa yhteydessä esitän muutamia kysymyksiä, joita en ehkä koskaan uskonut esittäväni. Mikäli joku teistä viitsii vastata, arvostan sitä suuresti:

Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan lastenrattaita?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan kantoliinaa?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan syöttötuolia?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan turvakaukaloa autoon?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan sitteriä?

Ehkä takerrun näistä konkreettisista kirjoittamiseen kuitenkin osittain siksi, että suurempia tunteita on vaikea sanoittaa.

Esimerkiksi.

Olen ajatellut lapseni biologista äitiä näinä viikkoina hyvin paljon, itkenytkin. Mitä hän on tehnyt, minkä aarteen meille antanut, kuinka vahva hän on ollutkaan. Eikä hän lainkaan tiedä, kuinka hänen lastaan rakastetaan jo nyt. Enkä saa koskaan kertoa sitä hänelle. En voi tehdä enempää kuin pitää syntymä-äidin läsnä lapsen arjessa, en anna lapsen unohtaa.

Etten voi kiittää häntä, joka antoi minulle elämäni suurimman lahjan eikä tehnyt sitä antamisen ilosta, kevein mielin.

En osaa kirjoittaa tästä aiheesta enempää.

…..

Kysyjille: Pääsemme hakemaan lapsen kotiin aikaisintaan parin kuukauden kuluttua. Nyt on aika opetella uudenlaista odottamista, käyttää aika hyödyksi.

Esimerkiksi näin minusta tuli äiti

2009-08-29T11:33:00.000-07:00

Elämäni onnellisimmasta päivästä muistan parhaiten välähdykset. Haluan muistaa ne aina. Nämä.

Istun bussissa, minulla on ylläni ruskea mekko ja violetit kengät, tukka sotkuisella poninhännällä. Töihin menossa, puolimatkassa. Kuuntelen Kate Bushia. Pidän kännykkää kädessä. Yhtäkkiä se soi. Puhelimessa sanotaan: teillä on nyt pieni tyttö, vauva vielä, pääsettekö tulemaan, olisi kolme kuvaa ja tietoja. Muutakin puhutaan, mutta se ei jää mieleeni.

Alan vapista, itken vähän, joku nainen kääntyy katsomaan, jään seuraavalla pysäkillä pois, se on lasten liikennepuiston vieressä. Mp3-soittimeni tipahtaa bussin portaisiin ja ehdin poimia sen vasta viime hetkellä ennen kuin ovet sulkeutuvat.

Seison pysäkillä. Soitan puolisolle, hän puhuu toista puhelua eikä vastaa. Soitan siskolle, huokailen ja niiskutan, puhun epäloogisesti (kertoo hän myöhemmin. Tähän tapaan, kuulemma: ”Meillä on nyt lapsi, vuoden vanha!” ”Ihanaa, koska hän on syntynyt?” ”No tänä vuonna, keväällä.”). Soitan uudelleen puolisolle. Olen niin monta vuotta kuvitellut tämän hetken ja sanat, nyt saan soperrettua ainoastaan: onnea isälle.

Puoliso lupaa tulla hakemaan minut heti. Kävelen edestakaisin hiekkakentällä pysäkin takana. Soitan töihin ja kerron, että tänään en saavu paikalle, koska minusta on tullut äiti. Esimies alkaa itkeä. Hän sanoo, että minusta tulee hyvä äiti.

Puoliso ajaa paikalle. Tuttu automme näyttää vieraalta, en tunnista sitä heti. Matkaa virastoon on noin kilometri, olemme käyneet siellä usein. Puoliso ajaa harhaan, päädymme epämääräiselle varikkoalueelle. Emme puhu, itken.

Yhtäkkiä olen aivan varma, että kuvittelin koko puhelun. Olen kauhuissani. Varmistan kännykästä: jostakin numerosta minulle on soitettu. Mutta jos se olikin puhelinmyyjä?

Kaksikymmentäkaksi minuuttia ensimmäisen puhelun jälkeen seisomme viraston aulassa ja soitan virkailijalle, että olemme saapuneet. Tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut tunteja. Hän sanoo tulevansa luoksemme papereiden kanssa. Papereiden! Tämä on siis totta. Seisomme ja odotamme, puolison käsi on ympärilläni. Virkailija kävelee portaita alas ja hänellä on kädessään keltainen muovikansio.

Istumme virkailijan huoneessa. Hän asettaa pöydälle eteemme kolme valokuvaa. Katson niitä ja itken. Virkailija puhuu jotakin, mutta en ymmärrä mitään. Katson pieniä kasvoja kuvassa ja tunnen, miten rakkaus valtaa koko ruumiin. En pysty puhumaan. Toistelen älyttömiä lauseita: Miten me saatoimme saada näin ihanan lapsen. Hän on niin pieni. Miten tämä voi olla totta. Miten joku voi olla noin täydellinen.

Virkailija kertoo meille lapsemme nimen. Puoliso on mykistynyt eikä sano mitään. Kun lähdemme huoneesta, hän lähtee hurjaa kyytiä kävelemään aivan väärään suuntaan ja virkailijan on ohjattava häntä.

Jostain syystä emme palaa autoon, vaan suuntaamme virastotalon takana olevaan puistoon. Puoliso puristaa sormissaan kirjekuorta, jossa kuvat ja lomakkeet ovat. Pysähdymme, kaivamme kuvat esiin. Kävelemme ja katsomme kuvia, emme voi seisahtua nyt.

Puoliso joutuu palaamaan hetkeksi töihin. Sisko pyytää minut luokseen. Nousen bussiin ja astelen suoraan istumaan. Kuski huutaa kiukkuisesti perään, käskee näyttämään matkakortin. Huomaan, että Kate Bush soi taskussa yhä. Kädessäni on kirjekuori ja siellä kaikki, mitä tiedän lapsestani. Puolitoista kilometriä ennen siskon kotia ymmärrän, että bussi kulkee liian hitaasti. Jään pois ja tilaan taksin.

Istumme siskon parvekkeella, ulkona on maailman kaunein kuulas syyspäivä. Katsomme kuvia ja puhumme siitä, kuinka onnellinen tämä hetki on. Vihdoinkin. Siskon lapsi herää päiväuniltaan ja kiipeää unisena äitinsä syliin. Näytämme hänelle valokuvaa: tässä on serkkusi. Hän tahtoo ottaa kuvan käteen, mutta en uskalla antaa. Ettei se repeä.

Menen vanhemmilleni, istun heidän olohuoneessaan. Isä kirjoittaa paperille lapseni nimen ja syntymäajan, jottei unohda. Hän katsoo virkailijan antamaa karttaa Kiinan maakunnista. Siihen on keltaisella korostustussilla merkitty paikka, jossa lapsemme asuu. Isä sanoo: että tällainenkin kolkka maailmassa on, ennen en tiennyt sitä. Puolison isä sanoo puhelimessa, kuultuaan uutisen kesken matkan: nyt pitää ajaa tien sivuun, tuntuu sisällä jotenkin omituiselta.

Olen kotona, puoliso seisoo eteisessä. Pitäisi mennä kauppaan, meillä ei ole mitään ruokaa. En ole syönyt koko päivänä. Puoliso kysyy, mitä täytyisi ostaa. En osaa vastata. Ehdotan: Tuo vähän kaikkea. Samppanjaa. Ja joku kakku. Puolen tunnin kuluttua puoliso palaa. Hän on ostanut samppanjaa, litran suklaajäätelöä ja pahaa leipää, jollaista emme koskaan syö.

Makaan pihatuolissa ja luen onnittelutekstiviestejä. Naputtelen vastauksia, tuntuu tärkeältä reagoida viesteihin heti. Ajattelen, että tämä tapahtuu nyt. Että nyt on tämä päivä ja minä olen äiti lähes kymmenen vuoden haaveilun jälkeen. En itke, olen oudon rauhallinen. Katson omenapuita.

Olen taas sisällä kodissa. Makaamme puolison kanssa vierekkäin sängyssä ja katsomme jälleen valokuvia. Tuntuu, että jotain on tehtävä. Puoliso menee täyttämään tiskikoneen, minä siirryn sohvalle. Sen jälkeen huomaamme, että valokuvia ei löydy mistään. Olemme kauhuissamme, säntäilemme huoneesta toiseen. Kuvat löytyvät yöpöydältä.

Istumme pihaportailla ja avaamme samppanjan. On jo pimeää. Kilistämme laseja, sanomme lapsemme nimen, itkettää. Mutta ulkonakaan emme malta viipyä. Palaamme olohuoneeseen. Kuljeskelemme ympäriinsä ja aina kohdatessamme seisomme pitkään kädet toistemme ympärillä. Olemme hiljaisia. Emme avaa televisiota emmekä laita musiikkia soimaan. Hukkaan samppanjalasin, sitten toisen, otan uudet tilalle.

Seison lastenhuoneessa ja katson seiniä, ikkunasta ulos, lautalattiaa. Painan otsani viileään lasiin. Katson kuvaani pienestä peilistä, näytän kauniilta. En tunne mitään muuta kuin onnea. Olen vakaa, olen omalla paikallani. Ajattelen: näin elämäni piti mennä. Vaihdan päälleni yöpaidan. En jaksa mennä suihkuun, yhtäkkiä olen äärettömän väsynyt.

Taas makaamme sängyssä, olemme käymässä nukkumaan. Kumpikaan meistä ei lue kirjaa, siten ei ole käynyt kertaakaan suhteemme aikana. Olisitko voinut uskoa, kuinka ihanan lapsen saamme? kysyn puolisolta, jälleen kerran. Olemme kysyneet sitä toisiltamme koko illan, vuorotellen. Siihen ei tarvitse vastata, hymy riittää. Puoliso ei ole koskaan näyttänyt yhä onnelliselta. Uni tulee heti ja kestää koko yön.

Aamulla katson ensimmäisenä lapseni kuvaa ja itken vähän. Sitten nousen. Löydän eri puolilta kotia lukuisia samppanjalaseja, pianon päältä, kirjahyllystä, lattialtakin. Kustakin niistä on hörpätty vain kerran tai kaksi.

Epäpäivitys

2009-08-25T23:40:00.000-07:00

Tämä ei ole merkityksellinen postaus (kuten edellinen!), mutta kyselijöille tiedoksi saatettakoon seuraava.

Klikkailin melkein kaikki vuosien varrella kirjoittamani merkinnät pois näkyvistä toviksi. Tuli tarve lukea ne rauhassa uudelleen ja varmistaa, ovathan kaikki julkaisukelpoisia nyt, kun tunnen vastuuta myös pienestäni.

Kirjoitukset palaavat lähiaikoina, luultavasti ennallaan, ja lisääkin seuraa pian. Adoptiomatka on vasta alussa!

Kiitos onnitteluista, uskomatonta, että teitä on noin paljon!

Nyt!

2009-08-24T07:47:00.000-07:00

Tänään kello 11.46 minusta tuli äiti. Matkasin bussin takapenkillä, kun kännykkä alkoi väristä. Rauhallinen virkailijaääni puhelimessa kysyi, istunko tukevasti. Sitten se kerrottiin. Jäin seuraavalla pysäkillä pois, soitin puolisolle. Muuta en oikein muista tarkkaan.

Yritän löytää sanoja.

Yritän löytää sanoja tälle hämmentyneelle onnelle, jollaista en ole koskaan ennen kokenut.

Ei onnistu. Kädet vapisevat, hengästyttää.

Kuvaisinko kenties vaikka näin.

Tässä tietokoneen näppäimistön vieressä on juuri nyt kuva, jossa sitteriin asetettu lapsi katsoo haastavasti kameraan. Hänet on puettu rumaan vaaleanpunaiseen asuun. Hän on uskomattoman kaunis. Hänen pienet sormensa ovat tarttuneet tiukasti punaisen helistimen ympärille. Toinen käsi on nyrkissä, suu puoliksi auki. Hänellä on hassu musta töyhtötukka ja jaloissa valkoiset sukat. Kun tarkkaan katsoo, taustalla näkyy rivissä ruskeita pinnasänkyjä.

Hän on vasta puolivuotias. Hän on tyttö. Hän pitää musiikista ja seuraa katseellaan lelua, jos sitä heilutetaan kasvojen edessä. Hän nukkuu hyvin. Hän ei naura ääneen.

Juuri muuta en tiedä, mutta tämä riittää nyt.

Kuvassa on minun lapseni, hän tuntuu omalta. Meillä on samanlainen nenä. Tahtoisin pitää kuvaa kädessäni koko ajan, silitellä, mutta pelkään siihen jäävän sormenjälkiä. Sanon hiljaa hänen nimensä, se alkaa kuulostaa koko ajan tutummalta. Hän on olemassa ja minulla on hänen kuvansa.

Miten onnellinen päivä tämä on, kaiken koetun odotuksen arvoinen tuhannesti.

Kerron enemmän, kun tokenen. Nyt täällä avataan samppanja ja keskitytään hengittämään. Kiitos mukana kulkijoille ja myötäeläjille, saa onnitella!

Puolison romanttinen syntymäpäiväyllätys

2009-07-14T09:48:00.000-07:00

Täytin eilen vuosia. Puoliso oli hehkuttanut jo viikkoja, kuinka mahtavan lahjan hän on minulle keksinyt. Se pitäisi kuulemma tilata internetistä, eikä välttämättä ehtisi perille aivan merkkipäiväksi. Että enhän pahastuisi. Vakuutin, etten tarvitse muuta kuin maatuskan – olen haaveillut ja puhunut puisesta nukkejoukosta jo vuosia.

Silti hykerrytti. Mikä olisikaan tuo jymy-yllätys.

Tuli syntymäpäivän ilta. Minut istutettiin sohvalle, eteen iskettiin kuohuviini ja vadelmaleivos. Suuri hetki oli lähestymässä. Puoliso seisahtui eteeni ja lausui juhlallisesti, itseensä ilmeisen tyytyväisenä:

- Onnea, rakas. Olen ostanut sinulle kesälomarahoillani Upo-kylmäkeskuksen!

En ensin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Sain selvennyksen: laadukas jääkaappi-pakastinyhdistelmä, joka tarjoaa teollista jäähdytystehoa.

Purskahdin tyrskivään itkuun. Puoliso alkoi hämmentyä.

- Suunnittelin, että voit sitten säilöä sinne paljon paremmin kaikkia terveellisiä ruokia, kun lapsi tulee.

- Halusin vain sen maatuskan. En halua mitään tuollaisia aikuisten lahjoja.

- Mutta kylmäkeskus on vähän kuin maatuska. Sinnekin saa kaikkea sisälle.

Keskustelu jatkui pitkään ja polveilevasti.

…

Sotatila ja suru sivuutettiin vielä saman illan aikana, syntymäpäivä päättyi hyvin. Saan maatuskankin.

Ja ehkä on ihan kiva, että meille tulee uusi kylmäkeskus (jonka nollatilassa tuotteet säilyvät jopa kolme kertaa pidempään kuin normaalissa jääkaappilämpötilassa).

Ajatus oli kaunis.

Vaikka oli vanhakin jääkaappi ihan hyvä vielä.

Kiinasta ei kuulu mitään uutta.

Joskus olen rannalla

2009-07-03T11:33:00.000-07:00

Näinä hiljaisina kesälomapäivinä en ole tavannut juuri ketään. On tuntunut hyvältä. Muutamana aamuna olen pakannut vihreään kassiin lukemista ja vesipullon, suunnannut sitten oudon määrätietoisesti uimarannalle, istunut varjossa hiekan ja nurmikon rajalla lueskelemassa, välillä sulkenut silmät.

Ja tänä iltana tajusin, miksi.

Niin monta vuotta uimarannan äänet ovat olleet melkein surullisinta, mitä tiedän. Tuuli, ehkä aallot ja kaiken yllä lasten huudot ja nauru. Joku kiljuu äitiä katsomaan sukellustemppuaan, vanhemmat komentavat lapsia pois vedestä, sillä nyt on määrä lähteä kotiin syömään… Se kaikki yleinen häly on tuntunut fyysisenä kipuna. Sydän on alkanut hakata, kyyneleet ihan silmien takana: kukaan ei kutsu minua, minä en kutsu ketään.

Nyt, yhtäkkiä, tuo sama äänimaisema on kauneinta, mitä tiedän. En olisi aurinkoisena heinäkuun päivänä missään muualla onnellisempi kuin rannalla kuuntelemassa lasten mekkalaa. Mietin tuskin mitään, annan vain tilaa tunteille. Välillä ajattelen hennosti: ensi kesänä olen ehkä lapseni kanssa tämän saman puun alla ja meillä on eväänä viinirypäleitä. Miten näin pieni toive voi tuntua niin järisyttävältä?

Tänään puoliso haki minut rannalta töidensä jälkeen. Marketin parkkipaikalla, juuri autosta astumaisillamme, unohduimme lumoutuneena tuijottamaan näkyä: tuntematon mies nosti oman autonsa takakontista lasten matkarattaat. Seurasimme hartaina, kuinka hän kokosi ne.

”Aika kätevät rattaat”, sanoi puoliso pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun mies oli poistunut paikalta. ”Huomasitko, kuinka ne sai laitettua ajovalmiiksi yhdellä kädellä?” vastasin.

Miltä tuntuu kävellä pois lapsensa luota?

2008-03-09T12:42:00.000-07:00

Ainut siiskoni sai lapsen ja minusta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun täti. Tyttönen on luonnollisesti maailman hurmaavin. Olen onnellinen, että elämä jatkuu lähellä, vaikka omani onkin tällä sektorilla pysähtynyt aavemaiseen odotuksen tilaan.

Ilon keskellä oma suru sai kuitenkin uuden kipupisteen. Viikon ikäinen lapsi on niin pieni. Suu, joka mutristelee koko ajan. Varpaankynnet! Ilmaa harovat sormet. Poimut kummallisissa paikoissa. Oikea minikokoinen ihminen, josta kuuluu jatkuvasti jonkunlaista ähinää tai kitinää. Hän on paljon sylissä ja häntä silitetään. Hänelle puhutaan ja häntä tyynnytellään. Vauvan jokainen ilme ja teko on ympärillä oleville ihmisille ihme. Siiskon kasvoilla kohtaan hymyn, jota en ole nähnyt koskaan ennen.

Kun lähden kotiin siiskontytön luota, itkettää. Ajattelen omaa lastani, joka kenties on kutakuinkin samanikäinen juuri nyt. Siellä kaukana, mutta tuon pienen serkku. Tosiasia, jonka jo tiesin, tulee yhä lähemmäs: jokaisen adoption taustalla on valtava tragedia. Miltä tuntuu siitä äidistä, joka jättää lapsensa? Hänestä, joka Kiinassa asettaa pienen paikkaan, josta vauva löydetään mahdollisimman nopeasti. Rautatieasemalle tai kadunkulmaan. Millaista on kävellä nyytin luota ja tietää, ettei enää koskaan tapaa lastaan? Kääntyykö äiti katsomaan vielä kerran vai kulkeeko vain eteenpäin, hyppää bussiin ja ajaa pois? Muiden hoivasta riippuvainen, oma rakkain lapsi makaamassa maassa, kun muut kävelevät samaa katua töihin. Miten sellaista voi kestää? En saa ikinä tietää. Eikä tuo äiti saa ikinä tietää minusta.

Entä sitten itse lapsi. Hän saa lastenkodissa ruokaa ja kuivat vaipat, mutta ei ole kenellekään kaikkein erityisin. Tai ehkä hän kasvaa sijaiskodissa, mutta sielläkin tiedetään, että järjestely on tilapäinen. Ihmeellinen ajatus: jonain hetkenä, kun lapsi ehkä nukkuu, häntä ajatellaan Suomessa ja Kiinassa. On olemassa kaksi naista, joille hän on erityisin kaikista. Toinen joutui luopumaan, toinen ei saa vielä luokseen. Erilaiset itkut, erilaiset tyhjät kodit ja sylit.

Menipä sentimentaaliseksi, mutta en ihan oikeasti ymmärrä maailmaa. Kenenkään ei pitäisi olla siinä tilanteessa, että lapsi täytyy antaa pois. Tämän kaiken rinnalla oma odotustuskailuni alkaa pienetä ja melkein hävettää. Tahtoisin kertoa, etten ikinä anna lapsen unohtaa häntä, joka antoi elämän.

Kolmena lauseena

2007-12-07T11:54:00.000-08:00

Eräänä aamuna tässä vasta kävelimme kohti korkeaa virastorakennusta, ikkunoissa oli valoja, tuuli. Nousimme hissillä ylös ja odotimme. Varmistimme vielä kerran, että mukana on kaikki tarvittava: virkatodistukset, rikosrekisteriotteet, selvitys uudesta työpaikasta, lääkärinlausunnot ja laboratoriokokeiden tulokset. Sosiaalityöntekijän huoneessa kaikki oli ennallaan, lasten valokuvia seinällä ja hänen oman tyttärensä kuva pöydällä. Istuimme tuoleihin pienen pöydän ympärille.

Virkailija katsoi meitä ja kysyi: miten tämä odotusaika on sujunut?

Mitä tuollaiseen voi vastata ja miten. Että välillä kaikki on kamalaa ja epäreilua, odotusajat pidentyvät eikä lasta kuulu tahi näy, maailma pyörii edelleen, asiat etenevät, ystävien jälkikasvu aloittaa koulun, vain me olemme samoja. Että joskus tuntuu kuin en jaksaisi odottaa enää hetkeäkään, sattuu ja itkettää, viskon sohvatyynyjä ja rähisen. Ja että sitten tulee taas varmuus: minähän jaksan ja odotan niin kauan kuin se on tarpeen, vaikken mitään suurta suunnitelmaa tässä kaikessa pystykään näkemään.

Olimme aika vaitonaisia, mutta niinhän me aina olemme.

Adoptiolupamme on ollut voimassa kohta kaksi vuotta ja nyt meidän piti kertoa, kuinka olemme sen ajan käyttäneet. Yritin muistella ja kuvailla, mutta juhlapyhät, lomat ja remontit olivat ajatuksen tavoittamattomissa, kaikki sulautui yhteen hämäräksi. Tajusin kipeästi, etten ole voinut nauttia odotusajasta kuten kenties voisin raskaana ollessani, koska laskettua aikaa ei ole, vaan pelkkä pitkittynyt kuukausien ketju ja pelko. Olen kuitenkin saanut kokea myös hetkiä, jolloin onni kirkastuu: saan lapsen, tulen äidiksi. Leimahduksia, sanoisi eräs Emilia. Silloin kuvittelen, millä äänellä luen Tatua ja Patua iltaisin, tai Maisaa.

Laskeuduimme hissillä alas, aulaan oli kyhätty jonkinlaiset joulumyyjäiset. Ostin pienen huovutetun kissan, koskin sitä ja ajattelin, että se on lapselle. Että joskus voin antaa otuksen ja siihen liittyy tarina.

Vähän myöhemmin postissa saapui kopio adoptiolautakunnalle osoitetusta lisäselvityksestä kansainvälisen adoptioluvan jatkamista varten. Sen lopussa kirjoitetaan: "Puolisot odottavat hartaasti saavansa toivomansa adoptiolapsen mahdollisimman pian. Odotusaika on tuntunut ajoittain raskaalta. Jatkolupaa ajatellen voimme edelleen suositella heitä lämpimästi adoptiolapsen vanhemmiksi.”

Siinähän se on, tämän blogin ja elämän sisältö tiivistettynä kolmeksi lauseeksi. Me saanemme luvan jatkaa odottamista. Näillä näkymin lapsi saattaa olla kotona vuonna 2009.

Aavelapsi bussissa

2007-05-02T11:16:00.000-07:00

Nämä juhlapäivät ovat aina vähän surkeita, tahmeita, taustalla surumielisyys vaikka iloa olisikin. Kuinka jo tahtoisinkaan olla laittamatta kuuluisaan perunasalaattiini kourakaupalla mustapippuria, jotta lapsikin voisi sitä natustaa! Nyt annostelen mausteita holtittomasti, sivelen vankkoja valkosipulinkynsiä ja viipaloin ne sitten ruokaan, kaikki kymmenen. Ikävä ikävä ikävä.

Tuntuu liian usein ja vahvasti siltä, että jotain olennaista puuttuu elämästä. En osaa kahmaista täysiä osia onnesta silloinkaan, kun siihen olisi kaikki edellytykset (hiljainen mökki hektisen työrupeaman jälkeen, saunan ikkunasta avautuva järvimaisema, laineilla vaahtoa, paljaat kohmeiset varpaat ruohossa).

Mahdankohan harmitella sitten, kun perheemme on kasassa? Äkäillä, että olisi pitänyt osata ottaa kaikki irti vapaasta olemasta? Haluanko siinä vaiheessa tyrkätä irti lahkeeseen niistävän räkänokan edes hetkeksi?

Ajatuslapsi kulkee mukana, vaikkei ehkä vielä ole syntynytkään. Toisinaan hämmästyn, kun bussista pois noustessani seisonkin pysäkillä yksin. Pitkän ajomatkan aikana olen ehtinyt kuvitella pienen viereiselle penkille, nojaamaan ikkunaan. Kuokkiessani kotipihalla kukaan ei juokse luokseni, vaikka leikin ajatuksella. Illalla saan lukea rauhassa sängyssä. Melkein kuulen kutsun tulla silittämään ja peittelemään vielä kerran, arjessa on niin selkeä aukko.

Ja sitten hoksaan aina hätkähtäen, että kaksin tässä ollaan. Lapsettomana parina.

Toivottavasti en kuulosta aivan vinksahtaneelta. Olen joskus kuullut muidenkin odottavien adoptioäitien kokevan näin: lapsen kuvittelee vierelleen niin voimakkaasti, että tunne melkein säikäyttää kun sen tajuaa. Biologinen äiti tunnustelee tulevaa ihmistä kehossaan, potkuja ja heikotuksia ja sellaista. Ehkä tässä on samaa? En voi kasvattaa lasta kohdussa, mutta hän kasvaa ajatuksissa, tulee lähemmäs.

Kahden äidin kipu

2007-03-05T10:14:00.000-08:00

Matkustin vieraaseen kaupunkiin haastattelemaan naista, joka antoi vuosia sitten lapsensa adoptoitavaksi. Junassa jo jännitti. Iltapäivällä istuimme toisiamme vastapäätä hämärässä hotellihuoneessa. Nauhuri pyöri hiljakseen, enkä ihan aina tiennyt, minne tai miten olisin katsonut.

Minulle kerrottiin, miltä tuntuu yrittää toipua synnytyksestä yksin, kun lapsi on jo viety pois ja rinnoista tihkuu maito. Miten ihmiset tulivat kysymään, missä vauva nyt on, kun vielä äsken kuljettiin kylänraittia maha pystyssä. Vuosien kuluessa yksikin valokuva olisi auttanut jaksamaan, hän sanoi. Hassun arkisetkin asiat huolettivat: sujuuko koulu hyvin, ymmärtääkö teini pysyä erossa vaarallisista porukoista.

Naisen suurin pelko, jatkuvasti jyskäämässä mielessä, oli se, että hän kuolee ennen kuin tapaa lapsensa. Tai että lapsi ehtii kuolla. Ettei hän koskaan saa tilaisuutta kuulla lapsen ääntä tai koskettaa.

Adoptio kadutti naista syvästi. Hän vaikutti niin voimakkaalta ja hauraalta.

Kohtaaminen hämmensi. Molemmilla meillä tyhjä syli ja lapsen ikävä, surua ja haaveita, mutta eri lähtökohdat. Tai ehkä sittenkin melko samanlaiset: yllätyksiä eteen viskelevä elämä, tilanteita, joihin ei aina voi vaikuttaa.

Kun erosimme, itkin vähäsen. En luultavasti koskaan saa mahdollisuutta tavata oman lapseni biologista äitiä. Tuo hetki oli kenties lähimpänä sitä. Ja mitä osasin sanoa, en oikein mitään. Mutta mietin tunteitani: syvää myötätuntoa, haikeutta, kiitollisuutta, vihaa maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, ymmärrystä. Kaikki kipeänä sekamelskana. Oli hyvä tavata.

Kertomuksella on myös onnellinen loppu, ainakin tavallaan, monella tavalla. Tuo nainen on saanut kontaktin lapseensa. He tapaavat tänä keväänä. Tärkeintä hänen mielestään on se, että lapsi on olemassa, sai elämän.

Vellipaniikki

2007-01-23T11:29:00.000-08:00

Yöllä iski pyhä jysäys. Oivalsin, että herskyttelyni ja itkeskelyni on sysännyt käytännön asiat syrjään. Unelmoin lämpimästä käpertyvästä lapsesta, mutta tiedän aivan liian vähän siitä, miten häntä hoidetaan.

Kuinka usein vuoden tahi kahden vanha ihmistaimi syö? Mitä hän syö? Juodaanko velli tuttipullosta? Onko astiassa jokin suurempi reikä, että velli mahtuu ulos? Mikä sellaisen tuttipullon nimi on? Kuinka kauan päiväunet kestävät? Miten valitsen kurahaalarin, etten tule huijatuksi? Onko rattaat hankala nostaa bussiin, näyttää vähän siltä? Millaiset ovat hyvät rattaat? Miten vaippa vaihdetaan? Montako niitä kuluu vuorokaudessa? Mikä on maailman paras vaippa? Niitä on nimittäin hommattava! Millä peppu putsataan vaipanvaihdon jälkeen, pelkällä vedellä vai myös saippualla?

En saanut unta ymmärtäessäni riittämättömyyteni.
Valvoin melkein aamuun.
Kamalasti ahdisti ja vieläkin vähän.
En osaa mitään ja vellittä lapsi menehtyy!

Adoptiovanhemmat voivat mennä neuvolaan juttelemaan siinä vaiheessa, kun tieto lapsesta on saapunut. Sieltä saanee vihkosia, ohjeita ja sympatiaa - jos hyvin käy, suhtaudun vähän varauksella. Mutta tähän hätään on hankittava kirja, ohjekirja! Sellainen hyvä, josta löytyy tietoa päivärytmeistä ja muista tolkun asioista. Ja sitä sitten luetaan ja opiksi otetaan.

Vaan onhan tässä aikaa kartuttaa tietoja. Odotus jatkuu.

Vielä:
Viime kuukausina olen käynyt muutaman kerran sympaattisessa kiinalaisravintolassa, tarkoituksella ihan yksin. Syön, istun, katselen, kuuntelen. Henkilökunta on kiinalaista ja sisustus sekä musiikki sellaista tiedättehän. Nuo ovat minulle hiljaisia pyhiä hetkiä, jolloin ajattelen lasta niin kovasti että kaipuu kipristää koko kehossa.

Tekisi mieli sanoa sille sievälle hymysuu-tarjoilijalle, joka tuo pöytään tilaukseni, että aina häntä katsoessani mietin, miltä tuleva lapseni näyttää.

Top 11

2006-10-23T09:01:00.000-07:00

”Juuri kuule tuttu kertoi naisesta, joka tuli raskaaksi heti kun oli saanut adoptiolapsen. Se johtui siitä, että stressi jotenkin laukesi. Että kyllä sinullekin voi käydä niin, ajatteles. Että saat sittenkin vielä oman lapsen. Ei pidä toivoa menettää.”

”Nauttikaa nyt elämästä, kun vielä voitte ennen kuin lapsi tulee.”

"Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse (lapsi)"?

”Adoptiolapset eivät koskaan opi kunnolla suomea. Se on kamalan sääli, varsinkin kun sinäkin olet alalla, jossa nuo kirjoitteluasiat ovat niin tärkeitä.”

”On se ihanaa, että jotkut ovat noin epäitsekkäitä ja kasvattavat ihan vierasta lasta omanaan. Minä en kyllä pystyisi.”

”Kyllä minä sen tiedän, että monet adoptoivat vain rahan vuoksi. No, et ehkä sinä, mutta monet kuitenkin. Ne adoptiotuet ovat tosi isoja.”

”Kyllä se oma lapsi on aina oma ja veri vettä sakeampaa. Tulet ihan varmasti huomaamaan, eli mieti nyt vielä koko adoptiohössötystä.”

”Onko teidän nyt ehdottomasti saatava lapsi, kun se on noin vaikeaa? Ajattele positiivisesti. Ilman lasta teille jää paljon enemmän aikaa ja rahaa esimerkiksi lomailuun!”

”Kun teidän lapsi tulee täysi-ikäiseksi, hän matkustaa varmasti takaisin Kiinaan, etsii oikeat vanhempansa ja unohtaa teidät. Että se siitä kiitollisuudesta sitten.”

”Kyllä minua ainakin kauhistuttaisi, kun ei tiedä yhtään, että mitä sieltä tulee. Se lapsihan voi olla ihan minkälainen tahansa.”

"Mikä siinä teidän adoptiossa muka kestää? Eihän Angelina Joliella ja Madonnallakaan kestänyt noin kauan?"

Kyllä, minulle on sanottu kaikki tämä. Ihan tosissaan, luultavasti jopa hyvässä tarkoituksessa.

Kiinalainen hämähäkki

2006-10-20T11:53:00.000-07:00

Aamuisin on jo kylmä, mitään ei tapahdu, mikään ei liikahda. Pitäisi haravoida piha, hammaslääkäriaika varata, hommata printteriin paperia, pieniä nakuttavia harmeja. Oikea elämä tuntuu odottavan jossain, minne on mahdoton nähdä.

Tärkeiden asioiden suhteen olen niin pitkään elänyt sitten kun –vaiheessa, se ei tunnu enää hyvältä. Sitten kun lapsi on sylissä, vietetään joulu kotona (nyt valitaan lomamatkakohdetta). Sitten kun pieni saapuu, mennään ajoissa nukkumaan (nyt kukutaan höpisemässä ja lueskelemassa vielä puoliltaöin). Sitten kun meistä tulee perhe, en enää mäkätä tasaisella rumalla äänellä joka asiasta (nyt... enpäs kerrokaan! Ja kuinka paljon ihminen muka voi muuttua?).

Haluaisin jo tässä nyt -elämän. Paperimme lojuvat jossakin laatikossa vieraassa virastossa, oletan. Ovatko ne edes siellä ihan varmasti? Lukeeko niitä joku? Kutovatko kiinalaiset hämähäkit parhaillaan verkkoa sen valokuvan päälle, jossa pönötän olohuoneessa sievät pikkukengät jalassa ja äidin vanha jakkupuku päälläni?

Edistyisi tämä olema. Välillä sentään tapahtuu jotakin, piskuista. Kiinasta adoptiolasta odottaville suunnatussa tiedotustilaisuudessa oli ihan metkaa. Tutkailin muiden naamoja; joku heistä lähtee kenties samalle reissulle kanssamme noutamaan muksua. Huikea ajatus, vähän kuin synnyttäisimme yhdessä! Tarjolla oli keksejä ja kahvia, luennoitsijat kertoivat asioita aivan kuin tästä kaikesta tulisi joskus totta: mitä hakumatkalle kannattaa pakata mukaan, millainen merkki on kiinalaisen miestenvessan ovessa, miten ajan saa kulumaan lapsen kanssa lentokoneessa.

Adoptioprosessin alussa laskeskelimme, että lapsi saattaisi olla kotona jo tänä jouluna. Mitä hulluutta! Etsin parhaani mukaan tyyntä tapaa suhtautua asioiden tolaan. Täytynee keskittyä vuoroin kitisemään ja väsymään, vuoroin ottamaan asiat vastaan ja vaikka jatkamaan typerää kiinan kielen opiskelua (Lauseet, joita oppitunnilla treenaamme, ovat älyttömiä: "Minä olen ruotsalainen." "Mistä maasta sinä olet?" "Saavuimme maahanne reittilentokoneella." "Onko täällä karaoke?" Niillähän sitä sitten kelpaa aloittaa kevyt jutustelu ensimmäisen vastaantulijan kanssa! Sitä paitsi ärsyttää aivan suunnattomasti, että puoliso on oppinut kieltä paljon paremmin kuin allekirjoittanut! ).

Farkkuhaalarin tyhjyys

2006-08-17T12:14:00.000-07:00

Toisinaan, en kovin usein, uskallan ostaa lastenvaatteita kirppikseltä. Koko on aina noin 80 cm. Silloin pukine on kaikkien maailman lakien mukaan aluksi liian suuri, mutta sopiva varmaankin myöhemmin. Sitten joskus, toivottavasti - lapsen ikää ja mittoja ei voi ennustaa.

En hommaa vaatteita niinkään hankkimisen ilosta, vaan puhtaasti näiden hetkien vuoksi:

On ilta, elokuussa ulkona jo pimeää, pesukone rykäisee viimeisen korinan ja voin avata luukun. Nostelen vaatteita narulle pihalle. Yhtäkkiä käteen tarttuu jotain pientä, puolison kalsareiden ja omien nuhjaantuneiden yöpaitojeni lomasta. Sehän on farkkuhaalari, jonka rinnuksessa komeilee Babar! Ja sitten heti perään löytyy piskuinen kissakuvioin kudottu villatakki!

Tällaisen pyykin ripustaminen on niin onnellista. Ikään kuin meillä olisi jo lapsi, kuin olisimme lapsiperhe. Vänkylä sujahtaisi vaatteisiin pienine jäsenineen ja huutaisi naama vääränä, jos olisi äkäisellä päällä tai ehkä vaikka ei olisikaan. Odotan kuolaa ja ruuanjämiä paidan etumuksessa, outoa.

Tuntuu ehkä maailman tyhjimmältä viikata lapsen vaatteita, kun ei ole lasta. Paperimme lähtivät Kiinaan viisi kuukautta sitten, miten aika eteneekin näin junnaten.

Juuri nyt taidan olla aika surullinen, jos uskallan pysähtyä vähän tutkiskelemaan mieltäni.

Poissa silti sylissä

2006-07-26T11:45:00.000-07:00

Kompromissikesäpyrähdys suuntautui Bengtskärin majakalle. Puoliso pitää korkeista paikoista ja avarista näkymistä, minä merimatkoista ja sileistä kallioista. Olimme siis molemmat tyytyväisiä.

Tuuli pisteli poskia, istuin kannella kasvot kohti aurinkoa ja mietin tulevaa lasta keskittyneemmin kuin aikoihin, oli niin hiljaista. Kuvittelin viereen pienen ihmisen ja aloin melkein hämmentyä: Mahtaisiko alle kouluikäinen tenava viihtyä pitkään paikallaan tällaisella matkalla? Ehkä sentään, kun ottaa vaikka kiikarit ja eväitä mukaan? Mutta jos tulee huono olo, kun aallot keinuttavat? Pitää muistaa pakata yrjöpusseja taskuun! Kuinka vapaasti rantakivillä saa kiipeillä, voiko päästää kädestä irti? Minne uskallan lapseni viedä, säilönkö pumpuliin ja sullonko kellariin? Huu! Mikä määrä ratkaisua odottavia kysymyksiä, ihania. Mietin tällaisia usein, opettelen salaa äitiyden käytäntöä.

Kun teimme lähtöä majakalta, hipelöin nolona pikkuruisia, kerrankin ihan fiksuja matkamuistopaitoja paikallisessa myymälässä. "Pitäiskö tällainen ostaa X:lle?" kysyin puolisolta. "No ei - mutta ehkä sitten, kun lapsi on itse mukana", kuului maanpinnalle palauttava vastaus. Hätkähdin: niin, tosiaan, olemme vielä kaksin. Pieni ei olekaan tässä sylissä, ajatuksissa vasta.

Mutta majakkasaareen voi tulla uudestaan; näyttää lintuja ja kalanpoikaset, kunhan muistaa lämpimän vaatetuksen ja aurinkorasvan.

Ilo, kaiken tahmean odotuksen keskellä!

Illalla istuimme leirintäalueella, varovasti haukkasimme palanutta makkaraa. Rannassa surffasi joku häiskä, otti hienosti aina tuulen kiinni ja kiisi. Ajattelin, että tästäkin lapseni tykkäisi, pehmeä hiekka jalkojen alla, nakinpala suussa. Ehkä veisin hänet katsomaan surffilautaa ihan läheltä.

Ikävä, koko ajan läsnä.

.......

Vielä:

Tässä naapurissa asuu kaksi pikkutyttöä, jotka pöllöilevät joka päivä pihallaan. Tänään kuulin, kuinka toinen heistä huusi portin avaavalle isälleen:

”Isä! Ilouutisia! Iiiisää!! Ilouutisia!!!”

Sen jälkeen kuului kimeää, kiihtynyttä selitystä, josta en saanut selvää. Varmasti se oli jotakin tosi kivaa. Voisiko olla hauskempaa kotiintulotervehdystä kuin tuollainen?

Maailman ympäri

2006-03-12T12:01:00.000-08:00

On jokseenkin käsittämätöntä, että sinä aikana, kun elän tavallisen kodikkaan viikonloppuni (kirjastoreissu, lämmin sauna, ruokaa, pesukone jylläämässä, telkkarista Unelmien poikamiestyttö ja muuta koukuttavaa), seilaavat elämäni tärkeimmät paperit ympäri maailmaa. Ja pääsevät perille, kertoo netin seurantasysteemi! Siellä ne nyt ovat, hölmöhköt valokuvat olohuoneestamme, palkkakuittimme, lääkärintodistukset ja kaikki muu. Jossain hyllyssä kaiketi. Ei kai kukaan hukkaa niitä?

Päiväys Aika Paikkakunta Tarkistuspisteen tiedot

--------------------------------------------------------------------------------

maaliskuu 10, 2006 14:51 Helsinki - Finland Lähetys noudettu

maaliskuu 10, 2006 16:46 Helsinki - Finland Lähetyspaikka

maaliskuu 11, 2006 05:30 Cologne - Germany Lähtenyt DHL:n toimipisteestä Cologne - Germany

maaliskuu 11, 2006 08:38 Amsterdam - Netherlands, The Saapunut DHL:n toimipisteeseen Amsterdam - Netherlands, The

maaliskuu 11, 2006 14:19 Amsterdam - Netherlands, The Lähtenyt DHL:n toimipisteestä Amsterdam - Netherlands, The

maaliskuu 12, 2006 13:39 Beijing - China, People's Republic Saapunut DHL:n toimipisteeseen Beijing - China, People's Republic

Tämän muistamme elokuisesta tiistaista

2005-08-20T12:27:00.000-07:00

Yhtäkkiä olen jälleen tutussa virastohuoneessa korkean talon kuudennessa kerroksessa. Toisella puolellani istuu puoliso, toisella virkailija, seinältä hymyilevät monet lapsenkasvot valokuvakollaasissa. Puhumme tulevan pienen mahdollisista sairauksista ja vammoista, mutta yllättäen emme käsittele niitä kovin kauan. Sen sijaan virkailija haluaa tietää, missä vaiheessa adoptioneuvontaa mielestämme olemme. Hento arka toive alkaa orastaa sisälläni. Varovaisesti muotoilen lauseita joissa kerron, kuinka olemme kypsiä seuraaviin siirtoihin ja askeliin, vaikka joskus pelottaakin.

Sitten virkailija pohtii, olisiko tämä nyt tässä, tämä adoptioneuvonta. Hän sanoo tietävänsä kylliksi ja olevansa valmis suosittelemaan meitä lämpimästi vanhemmiksi eikä myöskään usko (kun sitä hermostuksissani utelen), että lautakunnalla on syytä epäröidä antaessaan meille luvan ryhtyä äidiksi ja isäksi. Kirjallinen selvitys meistä valmistuu kahdessa kuukaudessa. Olen varovainen vastatessani, vaikka sisällä tanssii ilo. Täytyy pysyä rauhallisena. Olemme valmiita.

Virkailija kysyy vielä, tahdommeko adoptiolasta sataprosenttisesti vai haluammeko vielä miettiä ja jatkaa tapaamisiamme hänen kanssaan. "Tahdomme adoptiolapsen, lapsemme" sanon vakaasti ja katson silmiin ensin puolisoa, sitten virkailijaa. Hetkessä oivallan, että tämän asian kanssa olen jopa vielä enemmän tosissani kuin silloin, kun sanoin puolisolle "tahdon" maistraatissa avioituessamme. Kun mies mutisee, että "niin, kyllä me tätä kaikkein eniten elämässä toivomme", hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein valoisa hymy.

Ja sitten kaikki yhtäkkiä on ohi. "Näemme luultavasti seuraavan kerran sitten joskus, kun tulen teille seurantakäynnille tapaamaan lasta" sanoo virkailija kätellessään hyvästiksi. Lasta! Meidän lasta! Meille kotiin! Herttileijaa! Kävelemme puolison kanssa hissille sanomatta toisillemme sanaakaan, pihalla molempia vähän itkettää.

Kotona emme puhu asiasta sen kummemmin. Teemme arkisia juttuja; mies silittää paitaansa, minä tyhjennän tiskikonetta. Ilmassa väreilee kuitenkin tyyni hiljainen onni. Uutisoin siskolle tekstiviestissä, että neuvonta on ohi, nyt on paperisodan vuoro. Sisko kertoo ostaneensa kirpparilta pienen essun, joka on hyvä sitaista ylle, kun lapsemme joskus leipoo tädin kanssa. Oi!

Illalla juttelemme miehen kanssa sängyssä pitkään vaimealla äänellä: "ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...", "ajattele sitten kun se lapsi...", "mieti miten ihanaa, että...".

Sano muikku!

2005-07-16T12:42:00.000-07:00

Koska meillä ei puolison kanssa ole parempaakaan tekemistä, olemme alkaneet ottaa valokuvia, jotka lähetetään adoptiohakemuksemme mukana Kiinaan. Kuvista käy sitten ilmi, kuinka meillä täällä eletään: miltä näytämme ja millainen on kotimme sekä lähisukumme. Valmiina on kolme otosta, niiden räpsiminen tuotti paljon päänvaivaa.

Ajattelimme fiksusti, että nyt on syytä kuvata kesämökkiä, sillä ennen ensi kesää kuvien pitäisi jo olla maailman äärissä. Puoliso pakkasi mökkireissulle mukaan siistin paidan ja housut sekä silitysraudan. Asiaankuuluvien toimenpiteiden jälkeen hän asettui mökin eteen "aamukahville". Oli melkein ilta, pöytä ja tuolit pönöttivät luonnottomassa asennossa, mutta näkyipä sentään kuvassa sekä mies että mökki ja taustalla järvi. Kädessä miehellä oli Hesari, minä tähtäsin kameralla niin, etteivät rapistuneet kohdat rakennuksen katonrajassa näy: No hymyile nyt! Ei tuollaista virnistystä! Ota sellainen isällinen, lempeä ilme!

Tosiasiassa mies häärää mökillä mieluiten pelkät kalsarit yllään, hakkaa halkoja auki sihautettu kylmä olut nojaamassa lähintä puuta vasten. Alushousuinen kaljamahainen hurjasti virnistävä mies pullo ja kirves kädessä ei kuitenkaan olisi ehkä sitä, mitä Kiinan viranomaiset haluavat nähdä.

Sitten oli minun vuoroni. Mitä äiti tekee? Äiti valmistaa keittiössä ruokaa, niin siis minäkin. Puin ylleni esiliinan, yleensä en koskaan käytä sellaista. Salaattiainekset vaikuttivat mukavan terveellisiltä ja värikkäiltä, siispä sellaisten kimppuun. Vielä oikea kuvakulma: kamala tiskivuori ei näy, vaan sen sijaan pihalta ikkunaa kohti kurottava omenapuu plus kodikkaat padat ja pannut seinälle ripustettuina.

Lopuksi vielä kotitalo. Puoliso ajoi nurmikon ensimmäistä kertaa tämän kesän aikana, minä hätistin kissat kauemmas. Naapurista juoksutimme muutaman laatikkokukan kohottamaan vaikutelmaa, kuskasimme likaiset kahvikupit pois portailta. Sitten kiivasta pohdintaa siitä, pitäisikö ulko-oven olla kuvassa auki: On psykologisesti hyvä, että ovi on ammollaan, se on niin kuin kehoitus että tervetuloa meille! No ei tosiaankaan, koko talo näyttää ihan röttelöltä, jos kaikki on auki ja rempallaan!

Kohta on suurten sukujuhlien aika. Sitten saamme vanhemmistamme, sisaruksistamme ja itsestämme pari edustavaa otosta, joten eiköhän tämä tästä.

Kuvauspäivän jälkeen tuli vähän väsymysitku. Miksemme voi ja uskalla ottaa kuvia siitä, mitä meillä ihan oikeasti on: minä makaamassa kulahtaneissa verkkareissa sohvalla katsomassa tosi-tv-ohjelmia telkkarista, ympärillä kamala pino kirjoja ja lehtiä ja muuta sotkua. Ehkä meistä tulee hyvät vanhemmat, vaikken todellisuudessa hymyilekään laittaessani ruokaa tai heiluessani imurinvarressa?

Ja niin, kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseeni liittyvistä onnitteluista. Teitä on valtavan monta! Vuodestani tullee onnekas näin monien toivotusten saattelemana. Kommenttinne tuntuvat paitsi ujostuttavilta myös tosi hyviltä: laaja ystävällinen taustajoukko, joka seuraa matkaani. Kiitos!

Kun kuningatar vieraili lelukaupassa

2005-06-19T04:33:00.000-07:00

Ollakseni aivan rehellinen täytyy myöntää, että neljäs tapaamisemme virkailijan kanssa ei ollut mikään mullistava. Puhuimme itsestämme kasvattajina, mutta kaikki tuntui melko turhalta toistelulta ja pyörittelyltä: rajoja ja rakkautta, kyllä kyllä. Omia lapsuuskodin toimintamalleja oli ihan hauska vertailla, mutta kun meitä puolison kanssa pyydettiin kuvailemaan toisiamme muutamalla adjektiivilla, alkoi fiilis olla vähän kuin jossakin television parisuhdevisailussa. Ehkäpä tuostakin sitten jotain hyötyä oli.

Kotiin lähdimme kuitenkin iloisempina kuin yhdestäkään aiemmasta tapaamisesta. Virkailija nimittäin sanoi, että seuraava kerta (elokuussa) on joko viimeinen tai toiseksi viimeinen tapaamisemme. Sitten hän tietää tarpeeksi voidakseen kirjoittaa kotiselvityksen. Voisiko asia todella olla näin, voisiko syksyllä olla aika siirtyä adoptiomatkan seuraavaan vaiheeseen! Kelpaisimmekohan siis vanhemmiksi? Etenemme, ihanaa. Pahimpina hetkinä olen pelännyt, että olemme virkailijan edessä aina niin tuppisuita ja varautuneita, että hän roikottaa meitä neuvonnassa vähintään pari vuotta saadakseen edes jotakin irti.

Neuvonnan jälkeen astelin lähes huomaamatta pariin lastenvaate- ja lelukauppaan. Kävelin hyllyjen välissä kuin kuningatar; minulla oli oikeus olla ja ostaa vaikka putiikit tyhjiksi, omalle lapselleni. Tietenkään en vielä uskalla iloita aivan tosissani, mutta tahdoin ottaa kaiken irti tuosta valoisasta tunnelmasta, jonka vallassa olin.

Edellisen kerran kiertelin lelukauppoja aktiivisesti vuosia sitten, kun olimme vihdoin päättäneet jättää ehkäisyn pois ja alkaneet haaveilla pikkujälkeläisestä. Vierailut vähenivät kun yrityksemme kesti ja jouduimme pettymään joka kuukausi uudelleen, loppuivat sitten kokonaan. Jossain vaiheessa lapsettomuushoitoja en enää pystynyt edes kävelemään tavarataloissa vauvanvaateosaston halki tuntematta voimakasta pahaa oloa.

Hipelöityäni kivoja pieniä farkkuhaalareita ja kirkkaanvärisiä trikoopaitoja kyllikseni menin puistoon makailemaan nurmikolle. Suljin silmät ja käänsin kasvot aurinkoon. Yhtäkkiä huomasin poskille valuvan kyyneleitä. Tunnustelin oloani. Ei, en ollut erityisen surullinen tai erityisen iloinen, en väsynyt tai ärtynytkään. Lopulta luulen tunnistaneeni tunteen: itkin silkkaa ikävää ja kaipausta. Tulisi jo lapsi kotiin.

Se pieni

2005-05-13T10:35:00.000-07:00

Useat ihmiset alkavat raskauden aikana nimittää kohdussa köllivää lasta joksikin, näin olen käsittänyt. Tarkoitan siis ilmiötä, jossa tulevat vanhemmat silittelevät äidin vatsaa ja kutsuvat sen asukasta jollakin hassulla hellittelynimellä, sanotaan vaikka rumpaliksi tai puuhapeteksi tai murmeliksi.

Meidänkin pitää kutsua tulevaa lasta joksikin, onhan hän puheessa läsnä päivittäin. Vaivihkaa nimitys on vakiintunut sanoiksi, jotka varmasti monet muutkin ovat kokeneet luontevimmiksi: "se pieni". Ympärille kietoutuu usein myös pari muuta sanaa, joten koko nimi voisi olla oikeastaan "sitten kun se pieni tulee". Muuten asiat polveilevat miten sattuu, mutta nuo sanat kuuluvat yhteen: "Sitten kun se pieni tulee, ei enää voida käyttää näin voimakkaasti hajustettua pesupulveria." "Minä en ainakaan edes ajattele työasioita sitten kun se pieni on tullut." "Sitten kun se pieni tulee, pidän sitä sylissä enkä päästä enää koskaan irti".

Se pieni.

Sieltä maailmalta.

Tänne meille asumaan.

Keltainen ankka ja sen saaja

2005-04-17T05:40:00.000-07:00

Olen käynyt erilaisilla lapsimessuilla työni vuoksi vuosia, mutta tänä viikonloppuna minussa oli ensimmäistä kertaa mukana myös toinen puoli: tuleva äiti. Kuljin messualueen läpi melko pikaisesti, en pidä suurista väkijoukoista, mutta ehdin kokea monenlaisia tunteita: haikeutta siitä, että paljon pohtimani imetysasiat eivät sitten koskaan tulleetkaan ajankohtaisiksi itselleni, liikutusta pikkuruisista taaperovaatteista, ärtymystä lapsiaan rumalla äänellä komentavista vanhemmista (omahyväinen, epärealistinen puuskahdus: "Noin en koskaan tule itse käyttäytymään...").

Hämmentävin keskustelu käytiin lelutiskillä, josta ostin lapsellemme sievän, keltaisen puuankan, jota voi vetää narussa. En huomannut tarjousta, jossa luvattiin kaupan päälle kaivertaa leluun lapsen nimi ja ikä. Siksi myyjän kysymys siitä, kenelle lelun ostan ja kuinka vanha sen saaja onkaan, häkellytti täysin. Spontaani "en tiedä" -vastaukseni puolestaan kummastutti ihmiset ympärillä.

Oikein pysähdyin, jälleen. Ostan leluja lapselle, jonka nimeä, ikää tai kotimaata en tiedä. Odotan tuntematonta ihmistä, joka tulee kuulumaan elämääni saapumisensa jälkeen aina. Yritän usein kuvitella kasvoja, ääntä, ilmeitä ja luonnetta, mutta en pysty. Toisinaan se pelottaa, toisinaan tuntuu valtavan surulliselta, mutta usein olen vain hämmentynyt, malttamaton ja onnellinen.

Laitoin ankan kaapin perälle, kun olimme miehen kanssa ihmetelleet sitä tuokion kuin kaksi idioottia: "Ajattele, että se meidän lapsi joskus koskee tätä samaa lelua mikä meillä on nyt kädessä!" Kontakti kai sekin häneen, joka joskus saapuu.