Friday, May 13, 2011

Tuuripeliä?

Tuttava lähetti sähköpostin ja sähköpostissa oli kysymys: ”Kannattaako teidän ihan tosissanne yrittää adoptoida toinen lapsi, kun ensimmäisen kanssa kävi noin hyvin, että tuli pieni ja terve tyttö? Jotenkin tuntuu, ettei samanlainen tuuri voi jatkua ja sitten teitä myöhemmin kaduttaa.”

Kaduttaa, oman lapsen olemassaolo. En ymmärrä.

(Vaikka joskus mietin, voiko ketään rakastaa yhtä paljon kuin häntä, joka juuri nyt nukkuu sängyssään, rättinsä kanssa, sormet likaisina päivän puistoreissuista, kauniina, ihme. Voi, kertovat he, joilla jo on kaksi lasta.)

Toinen lapsi hiipii vähitellen lähemmäs, tulee näkyväksi. Ensimmäisellä on nimi ja lukuisia hellittelynimiä, toinen on vasta ”lapsi”. Kun puoliso poistaa portaiden turvaportteja, hän sanoo huomaamattaan: ”Täytyy muistaa pistää nämä järkevään paikkaan, että ne löytyvät, kun lapsi tulee”. Hymyilyttää. Tämä on uusi odotus.

Silti en uskalla iloita toisesta lapsesta vielä paljon, muistan liian hyvin menneiden vuosien tunteet, kaikki. Haluaisin uskaltaa enemmän.

Molemmissa odotuksissa yhteistä on se, etten kykene kuvittelemaan lapsen kasvoja. Ehkä vasta sitten, jälleen, kun hän on sylissä. Silloin sanon: ”Juuri sinun piti tulla meille, tuolta sinun kuuluu näyttää, minä olen äitisi.”



Suunnilleen näin kirjoitin myös eilen ja ehdin hyväksyä kaksi kommenttia. Kun heräsin, merkintä ja kommentit olivat kadonneet. Se tekniikka! Nyt siis uudelleen. Ja kiitos kommenteista!