Saturday, July 16, 2005

Sano muikku!

Koska meillä ei puolison kanssa ole parempaakaan tekemistä, olemme alkaneet ottaa valokuvia, jotka lähetetään adoptiohakemuksemme mukana Kiinaan. Kuvista käy sitten ilmi, kuinka meillä täällä eletään: miltä näytämme ja millainen on kotimme sekä lähisukumme. Valmiina on kolme otosta, niiden räpsiminen tuotti paljon päänvaivaa.

Ajattelimme fiksusti, että nyt on syytä kuvata kesämökkiä, sillä ennen ensi kesää kuvien pitäisi jo olla maailman äärissä. Puoliso pakkasi mökkireissulle mukaan siistin paidan ja housut sekä silitysraudan. Asiaankuuluvien toimenpiteiden jälkeen hän asettui mökin eteen "aamukahville". Oli melkein ilta, pöytä ja tuolit pönöttivät luonnottomassa asennossa, mutta näkyipä sentään kuvassa sekä mies että mökki ja taustalla järvi. Kädessä miehellä oli Hesari, minä tähtäsin kameralla niin, etteivät rapistuneet kohdat rakennuksen katonrajassa näy: No hymyile nyt! Ei tuollaista virnistystä! Ota sellainen isällinen, lempeä ilme!

Tosiasiassa mies häärää mökillä mieluiten pelkät kalsarit yllään, hakkaa halkoja auki sihautettu kylmä olut nojaamassa lähintä puuta vasten. Alushousuinen kaljamahainen hurjasti virnistävä mies pullo ja kirves kädessä ei kuitenkaan olisi ehkä sitä, mitä Kiinan viranomaiset haluavat nähdä.

Sitten oli minun vuoroni. Mitä äiti tekee? Äiti valmistaa keittiössä ruokaa, niin siis minäkin. Puin ylleni esiliinan, yleensä en koskaan käytä sellaista. Salaattiainekset vaikuttivat mukavan terveellisiltä ja värikkäiltä, siispä sellaisten kimppuun. Vielä oikea kuvakulma: kamala tiskivuori ei näy, vaan sen sijaan pihalta ikkunaa kohti kurottava omenapuu plus kodikkaat padat ja pannut seinälle ripustettuina.

Lopuksi vielä kotitalo. Puoliso ajoi nurmikon ensimmäistä kertaa tämän kesän aikana, minä hätistin kissat kauemmas. Naapurista juoksutimme muutaman laatikkokukan kohottamaan vaikutelmaa, kuskasimme likaiset kahvikupit pois portailta. Sitten kiivasta pohdintaa siitä, pitäisikö ulko-oven olla kuvassa auki: On psykologisesti hyvä, että ovi on ammollaan, se on niin kuin kehoitus että tervetuloa meille! No ei tosiaankaan, koko talo näyttää ihan röttelöltä, jos kaikki on auki ja rempallaan!

Kohta on suurten sukujuhlien aika. Sitten saamme vanhemmistamme, sisaruksistamme ja itsestämme pari edustavaa otosta, joten eiköhän tämä tästä.

Kuvauspäivän jälkeen tuli vähän väsymysitku. Miksemme voi ja uskalla ottaa kuvia siitä, mitä meillä ihan oikeasti on: minä makaamassa kulahtaneissa verkkareissa sohvalla katsomassa tosi-tv-ohjelmia telkkarista, ympärillä kamala pino kirjoja ja lehtiä ja muuta sotkua. Ehkä meistä tulee hyvät vanhemmat, vaikken todellisuudessa hymyilekään laittaessani ruokaa tai heiluessani imurinvarressa?

Ja niin, kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseeni liittyvistä onnitteluista. Teitä on valtavan monta! Vuodestani tullee onnekas näin monien toivotusten saattelemana. Kommenttinne tuntuvat paitsi ujostuttavilta myös tosi hyviltä: laaja ystävällinen taustajoukko, joka seuraa matkaani. Kiitos!