Tuesday, November 30, 2010

"Ei mene äiti töihin"

Olen palannut työelämään tekemään asioita, joista saan palkkaa.

Aamulla yritän herätä aikaisin, mutta melkein aina lapsi havahtuu ennen kun lähden. Hän nousee seisomaan pinnasängyssään, koppaa vähän työläästi Babar-norsun kainaloonsa, tuijottaa minua, posket ovat punaiset.

”Ei mene äiti töihin” hän sanoo.
”Äidin täytyy nyt mennä käymään töissä, olette täällä kotona isin kanssa ja kohta äiti tulee taas” vastaan.
Lapsi ei vastaa mitään.

Kävelen pakkasessa bussipysäkille, kamala reikä kengässä. Autossa mietin, ettei kukaan sen matkustajista tiedä kuinka ihanan lapsen nostin isänsä kainaloon lukemaan kirjaa ennen kuin suljin ulko-oven. Minun lapseni, sen odotetun, lämpimän.

Järki rauhoittelee:

Nyt on puolison vuoro olla kotona lapsensa kanssa, lapsen isänsä kanssa, heidän päivänsä ovat hauskoja ja täysiä, kuulen niistä murenia iltaisin.

Teen töitä neljä päivää viikossa, kolmena ehdin herätä lapseni vierestä hitaasti.

Rakastan sitä, mitä teen työkseni.

Emme voi puolison kanssa olla molemmat kotona yhtä aikaa.


Tunne sanoo:

Kun se kasvaa niin nopeasti! Ja olen aina niin väsynyt! Minun pitäisi olla parempi äiti! Kamala ikävä koko ajan!



Olen jo hyvässä vauhdissa edellisen merkinnän vastausten kanssa. Loputkin tulevat!