Sunday, March 09, 2008

Miltä tuntuu kävellä pois lapsensa luota?

Ainut siiskoni sai lapsen ja minusta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun täti. Tyttönen on luonnollisesti maailman hurmaavin. Olen onnellinen, että elämä jatkuu lähellä, vaikka omani onkin tällä sektorilla pysähtynyt aavemaiseen odotuksen tilaan.

Ilon keskellä oma suru sai kuitenkin uuden kipupisteen. Viikon ikäinen lapsi on niin pieni. Suu, joka mutristelee koko ajan. Varpaankynnet! Ilmaa harovat sormet. Poimut kummallisissa paikoissa. Oikea minikokoinen ihminen, josta kuuluu jatkuvasti jonkunlaista ähinää tai kitinää. Hän on paljon sylissä ja häntä silitetään. Hänelle puhutaan ja häntä tyynnytellään. Vauvan jokainen ilme ja teko on ympärillä oleville ihmisille ihme. Siiskon kasvoilla kohtaan hymyn, jota en ole nähnyt koskaan ennen.

Kun lähden kotiin siiskontytön luota, itkettää. Ajattelen omaa lastani, joka kenties on kutakuinkin samanikäinen juuri nyt. Siellä kaukana, mutta tuon pienen serkku. Tosiasia, jonka jo tiesin, tulee yhä lähemmäs: jokaisen adoption taustalla on valtava tragedia. Miltä tuntuu siitä äidistä, joka jättää lapsensa? Hänestä, joka Kiinassa asettaa pienen paikkaan, josta vauva löydetään mahdollisimman nopeasti. Rautatieasemalle tai kadunkulmaan. Millaista on kävellä nyytin luota ja tietää, ettei enää koskaan tapaa lastaan? Kääntyykö äiti katsomaan vielä kerran vai kulkeeko vain eteenpäin, hyppää bussiin ja ajaa pois? Muiden hoivasta riippuvainen, oma rakkain lapsi makaamassa maassa, kun muut kävelevät samaa katua töihin. Miten sellaista voi kestää? En saa ikinä tietää. Eikä tuo äiti saa ikinä tietää minusta.

Entä sitten itse lapsi. Hän saa lastenkodissa ruokaa ja kuivat vaipat, mutta ei ole kenellekään kaikkein erityisin. Tai ehkä hän kasvaa sijaiskodissa, mutta sielläkin tiedetään, että järjestely on tilapäinen. Ihmeellinen ajatus: jonain hetkenä, kun lapsi ehkä nukkuu, häntä ajatellaan Suomessa ja Kiinassa. On olemassa kaksi naista, joille hän on erityisin kaikista. Toinen joutui luopumaan, toinen ei saa vielä luokseen. Erilaiset itkut, erilaiset tyhjät kodit ja sylit.

Menipä sentimentaaliseksi, mutta en ihan oikeasti ymmärrä maailmaa. Kenenkään ei pitäisi olla siinä tilanteessa, että lapsi täytyy antaa pois. Tämän kaiken rinnalla oma odotustuskailuni alkaa pienetä ja melkein hävettää. Tahtoisin kertoa, etten ikinä anna lapsen unohtaa häntä, joka antoi elämän.