Tuesday, April 26, 2011

Taitavan kuskin lenkkarikengät

Ensimmäisen adoptioprosessin alussa keväällä 2005 kirjoitimme puolison kanssa sosiaalivirkailijalle samoja kotitehtäviä kuin nyt: minikertomuksia lapsuudenkodista, arvoista, lastenkasvatuskyvyistä, vapaa-ajasta, muusta, meistä. Muistan tunnelman hyvin. Kirjoitin tämän saman pöydän ääressä, puoliso olohuoneessa, huhtikuu hengitti ulkona. Välillä kuuntelin hiljaista naputusta seinän takaa: mitä puoliso siellä tilittää?

Samat tehtävät, kuinka moni asia onkaan muuttunut. Se oli jotenkin niin surullista ja vimmaista ja toiveikasta aikaa, nyt kaikki on tyynempää.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana:

Kaipasin lasta joka hetki, tunne lävisti kaiken enkä päässyt pakoon vaikka kuinka järkeilin. Nyt kaipaan toista lastani kotiin yhtä vahvasti, mutta paljon vähemmän kipeästi. Osaan odottaa.

Pelkäsin jatkuvasti, etten kelpaa äidiksi. Keksin syitä, valvoin öisin: olenko liian epäsiisti, liian pätkätyöläinen, liian arka, liian mitä tahansa tai vaihtoehtoisesti liian vähän, mitä tahansa?

Kuvittelin jokaisen läheisen ajattelevan adoptioprosessiamme taukoamatta. Hermostuin, mikäli he eivät kyselleet mitään: voisi vaatimaton elämäni vähän edes kiinnostaa. Hermostuin, jos kyselivät: mitä siinä taas utelet?

Olin ihan kohtuuton. Ja luultavasti olen kohtuuton jälleen pian taas. Silloin yritän muistaa.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana kotona oli hiljaista. Nyt kotona on rakas pieni V, joka lusikoi viiliä suuhunsa ja puhuu, puhuu kanssani.

V: Tossa on V!
Äiti: Niin, siinä jääkaapin ovessa on ensimmäinen kuva, jonka äiti ja isi saivat sinusta. Se oli ihana päivä. Katsos, miten pienet kengät jalassasi on.
V: Nyt on lenkkarikengät!
Ä: Niin on. Mitäs mietit siitä, mitä puhuttiin vähän aikaa sitten: että saisit pikkuveljen tai -siskon joskus?
V: Ei istu V:n tuoliin!
Ä: Ei tietenkään. Tämä on oma tuolisi. Voitaisiin ostaa tähän viereen toinen pieni tuoli.
V: Ei ota V:n leluja! Kiinasta haetaan! Lentokoneella!
Ä: Sinun lelujasi ei kukaan ota. Ja joo, Kiinasta se veli tai sisko tulisi, jos hyvin käy. Mutta ei vielä pitkään aikaan.
V: Sitten mennnään kovaa vauhtia, V ohjaa konetta, laittaa turvayöt kiinni. Äiti istuu kyydissä, isi istuu takana, vauva istuu kyydissä kanssa.

Thursday, April 07, 2011

Yhdeksän repliikin tiivistys

Minä: Siitä on nyt melkein päivälleen kuusi vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Tarkistin kalenterista. Maaliskuussa 2005 aloitimme edellisen adoptioprosessin, minä ja puoliso.

Virkailija: Onko siitä jo niin kauan! Niin, te taisitte sattua juuri siihen saumaan, jolloin Kiinan adoptiojonot pidentyivät yhtäkkiä kahdeksasta kuukaudesta vuosiksi. Miltä odotusaika tuntui, jos muistelet sitä nyt?

Minä: Kaikki adoptiovanhemmat hokivat aina, että lapsen ollessa vihdoin sylissä odotuskipu pyyhkiytyy pois. Että silloin ymmärtää: nämä vuodet toivat juuri tämän lapsen, eikä hän voisi olla kukaan muu. En uskonut. Nyt uskon. Siksi olemme puolison kanssa jälleen tässä, toimistossasi samalla sohvalla kuin silloinkin.

Virkailija: Tuntuuko nyt erilaiselta?

Minä: Tuntuu. Ei pelota niin paljon. Tiedämme, mitä prosessissa tapahtuu ja ehkä uskallamme luottaa enemmän siihen, että kelpaamme vanhemmiksi. Itse asiassa tuntuu yllättävän hyvältä. Kun sanoin sinulle puhelimessa tätä ensimmäistä tapaamisaikaa sopiessamme, että onpa kiva nähdä, tarkoitin sitä oikeasti. Viimeksi olin kauhuissani.

Virkailija: Entä maa, josta toivotte puolisosi kanssa saavanne lapsellenne sisaruksen? Oletteko miettineet asiaa?

Minä: Kiina vaikuttaisi edelleen olevan meidän maamme, emme voi kuvitella muita vaihtoehtoja ainakaan nyt. Olemme pohtineet paljon Special Needs -adoptiovaihtoehtoa; että lapsella olisi jokin vamma tai sairaus, kun hän saapuu. Se pelottaa, mutta tuntuu samalla oikealta. Ehkä. Tästä valinnasta tahtoisimme puhua kanssasi, että osaisimme olla aivan varmoja.

Virkailija: Puhutaan. Seuraavan kerran voisimme tavata toukokuussa. Kiva, että teillä on ilmeisesti paljon muitakin kontakteja, joiden kanssa voitte vaihtaa ajatuksia… Ja sitten se kirjasi, josta kerroit. Senkin kirjoittaminen auttoi varmasti näkemään asioita monessa valossa.

Minä: Niin, kai. Vaikka ujostuttaa. Että julkaisemisen jälkeen kuka tahansa voi lukea, miten kärsimätön ja kohtuutonkin olin, kun kaipasimme ensimmäistä lasta. Mutta sellaista se oli, se aika, päiväkirja, en halunnut kaunistella. Kun nyt odotamme toista pientä, en ehdi enää murehtia niin paljon, koska kotona tömistävät pienet varpaat ja laulelee hento tytön ääni.