Ainut siiskoni sai lapsen ja minusta tuli ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun täti. Tyttönen on luonnollisesti maailman hurmaavin. Olen onnellinen, että elämä jatkuu lähellä, vaikka omani onkin tällä sektorilla pysähtynyt aavemaiseen odotuksen tilaan.
Ilon keskellä oma suru sai kuitenkin uuden kipupisteen. Viikon ikäinen lapsi on niin pieni. Suu, joka mutristelee koko ajan. Varpaankynnet! Ilmaa harovat sormet. Poimut kummallisissa paikoissa. Oikea minikokoinen ihminen, josta kuuluu jatkuvasti jonkunlaista ähinää tai kitinää. Hän on paljon sylissä ja häntä silitetään. Hänelle puhutaan ja häntä tyynnytellään. Vauvan jokainen ilme ja teko on ympärillä oleville ihmisille ihme. Siiskon kasvoilla kohtaan hymyn, jota en ole nähnyt koskaan ennen.
Kun lähden kotiin siiskontytön luota, itkettää. Ajattelen omaa lastani, joka kenties on kutakuinkin samanikäinen juuri nyt. Siellä kaukana, mutta tuon pienen serkku. Tosiasia, jonka jo tiesin, tulee yhä lähemmäs: jokaisen adoption taustalla on valtava tragedia. Miltä tuntuu siitä äidistä, joka jättää lapsensa? Hänestä, joka Kiinassa asettaa pienen paikkaan, josta vauva löydetään mahdollisimman nopeasti. Rautatieasemalle tai kadunkulmaan. Millaista on kävellä nyytin luota ja tietää, ettei enää koskaan tapaa lastaan? Kääntyykö äiti katsomaan vielä kerran vai kulkeeko vain eteenpäin, hyppää bussiin ja ajaa pois? Muiden hoivasta riippuvainen, oma rakkain lapsi makaamassa maassa, kun muut kävelevät samaa katua töihin. Miten sellaista voi kestää? En saa ikinä tietää. Eikä tuo äiti saa ikinä tietää minusta.
Entä sitten itse lapsi. Hän saa lastenkodissa ruokaa ja kuivat vaipat, mutta ei ole kenellekään kaikkein erityisin. Tai ehkä hän kasvaa sijaiskodissa, mutta sielläkin tiedetään, että järjestely on tilapäinen. Ihmeellinen ajatus: jonain hetkenä, kun lapsi ehkä nukkuu, häntä ajatellaan Suomessa ja Kiinassa. On olemassa kaksi naista, joille hän on erityisin kaikista. Toinen joutui luopumaan, toinen ei saa vielä luokseen. Erilaiset itkut, erilaiset tyhjät kodit ja sylit.
Menipä sentimentaaliseksi, mutta en ihan oikeasti ymmärrä maailmaa. Kenenkään ei pitäisi olla siinä tilanteessa, että lapsi täytyy antaa pois. Tämän kaiken rinnalla oma odotustuskailuni alkaa pienetä ja melkein hävettää. Tahtoisin kertoa, etten ikinä anna lapsen unohtaa häntä, joka antoi elämän.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
17 comments:
Taisi olla eilen, kun uutisissa kerrottiin Intian alkavan panostaa tyttöihin. Siellä abortoidaan päivittäin tuhansia tyttösikiöitä. Uuden ajatuksen mukaan perhe saisi (muistaakseni) n. 3000 euroa syntymästä siihen hetkeen, kun tyttö täyttää 18 vuotta, mikäli tämä opiskelee eikä mene naimisiin. Taitaa olla vielä tapana naittaa ihan lapsena neidot heillä.
Kuulostaa hyvältä, että jotain satsausta tapahtuu yhteiskunnan puolelta. Ehkä vain hiekanjyvä aavikolla, mutta siitä kaikki lähtee.
Kuten aina, luen mielelläni tekstiäsi. Lähes aina haikeana, mutta samalla hymyillen ja toivoen.
Onnea tuoreelle tädille, myös siskosi perheelle. Sinusta tulee varmasti arvokas vaikuttaja sisarentyttäresi elämässä. ;)
Kirjoitit koskettavasti taas. Minusta oman odotuksesi tuskaisuutta ei missään nimessä pidä hävetä, ei edes lapsesta luopumiseen suhteutettuna. Ehkä se intensiteetti, jolla lasta täällä odotetaan ja kaivataan jollain tavalla hyvittää (anteeksi tökerö ilmaisu) ensimmäisen menetyksen traagisuutta. En halua vähätellä menetystä ja menettämistä, mutta toisaalta adoptiolasta rakastetaan mielestäni aivan erityisellä tavalla. Ensin biologinen äiti luopuessaan, ja sitten sinä ja miehesi (ajallinen järjestys on ehkä toisenlainen - tehän olette olleet lasta varten jo kauan...).
Voimia odotukseen! Kirjoitathan taas pian.
Almanakka
Hei, olenkin odottanut, että taas kirjoittaisit!
Olen itsekin jokaisen veljen- tai sisaren lapsen syntyessä katsellut ihmeissäni (ja kateellisena, myönnettäköön) niitä aivan uusia ilmeitä, eleitä ja katseita, joita sisaruksistani on tullut esiin. Olen yhteensä 11 lapsen täti, joten ilmeitäkin on riittänyt.
Kauhuissani olen seurannut myös itseäni ja omaa tunteiden vuoristorataa, varsinkin muutama vuosi sitten, kun elin katkeraa ja murskaavaa surun aikaa. Suru omasta lapsettomuudestani blokkasi alleen kaiken, enkä pystynyt aidosti iloitsemaan edes lähimpieni lapsionnesta. Nyt on onneksi toisin, mistä olen todella iloinen, vaikka silloin tällöin minustakin yhä kuoriutuu se katkera ja kateellinen ämmä, jonka mielestä toisilla on niiiiin helppoa, kun saavat lapsetkin ilmaiseksi ja turhia odottelematta...
Kun sisareni sai syksyllä vauvan, olin todella onnellinen -ja todella helpottunut siitä, että pystyin olemaan onnellinen hänen puolestaan! Olin jo alkanut pelätä, etten koskaan palaa "entiselleni" vaan olen ikuisesti kateellinen idiotti. (Olin jopa pikkuisen ylpeä itsestäni, niin typerältä kun se kuulostaakin.)
God Himself walked away from His Son!(for our sake though).Imagine that,Love so great.How many of us can imagine our own child nailed on the cross and dying for sinners?
Any parent can picture their child hanging on the cross.That's what God did. Love is to die for.
Pray!
Pray for this child.
God loves you and He loves her.
Hei! Olen lukenut tekstejäsi ja toivonut Sinulle sitä lasta syliisi..
Tämä kirjoitus sai minut, adoptoidun aikuisen kyyneliin, kuinka kauniisti voikaan kirjoittaa äiti, jonka lapsi ei vielä ole syliin asti päässyt.
Koskettavaa. Tragedioita..
Toivottavasti odotusaikasi päättyy pian, onnen kyyneliin! Sinusta tulee ihana, fiksu äiti!
Hieno kirjoitus, kyynelhanat aukesivat kun sitä luin. Osaat tosi viisaasti katsoa asioita ja avata uusia näkökulmia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen blogisi lukija toivoo, että odotuksesi palkitaan mahdollisimman pian.
Löysin blogisi äskettäin, se on todella saanut minut kyyneliin. Kuljette matkaa, jota me olisimme kulkeneet, ellei kohdallemme olisi tapahtunut ihmettä. Olet kovin urhea, kun sitä jaksat taivaltaa, kuukausien synnytystuska tuntuu käsittämättömältä :( Eräässä kirjassani on runo joka kuuluu näin;
Ei liha minun lihastani,
ei luu minun luustani,
mutta kiinteästi osa minua.
Muista tämä elämäsi jokaisena hetkenä:
jos et kasvanutkaan sydämeni alla
kasvoit sydämessäni.
Paljon rohkeutta ja voimaa toivotan sinulle ja puolisollesi. Voi kunpa pikkuinen jo pian löytäisi luoksenne.
Olen aina välillä itsekin harkinnut adoptiota, vaikka meillä onkin nyt myös biologinen lapsi. Erityisesti nyt lapsen saatuani minusta on alkanut tuntua adoptiossa kaikkein vaikeimmalta juuri tämä asia: miten voi ymmärtää adoptiolapsen biologisia vanhempia, niitä, jotka ovat lapsen hylänneet, ja voisi puhua heistä adoptiolapselle ilman epäuskoista katkeruutta.
On toki rankkoja elämäntilanteita, kaikenlaisia vaikeuksia ja muita, mutta esimerkiksi juuri Kiinan tapauksessa ymmärtääkseni suuri osa lapsista hylätään vain väärän sukupuolen vuoksi, ja sitä minun on niin todella vaikea ymmärtää :(
Olen lukenut blogiasi kauan ja usein kyynelsilmin. Osaat niin kauniisti ja aidosti kirjoittaa adoptio-odotukseen liittyvistä tunteista ja ajatuksista. Olenkin myöntänyt sinulle blogissani "Blogging with Purpose" - tunnustuksen. Ymmärrän hyvin, että et ehkä halua sitä tänne näkyviin, mutta halusin silti antaa sen sinulle. Minä en ole lapseton, mutta tyttäretön - ja se on minulle kova paikka.
http://adoptionandfire.typepad.com/the_firehouse_journal/2008/04/thoughts-on-the.html#comments
Voi kunpa jaksaisit pian taas päivittää...
Voi noita olympialaisia ja niiden aiheuttamaa sotkua adoptioihin :-(
Jaksamista teille!!!
Ehkä viranomaisilla on syynsä viivyttelyyn. Ovatpa ne syyt sitten oikeita tai vääriä teidän tai lukioiden mielestä, sillä sillä asialla ei liene mitään merkitystä. Ikävää, mutta elämä jatkuu. Ette ole yksin - maailmassa on monta sellaista, joiden unelmat romuttuvat tai jopa elämä loppuu. Jos on vielä elämää romuttumisen jälkeen, niin siitä elämästä tulisi nauttia aidosti. Voimia - oli tilanne sitten mikä vaan juuri teidän kohdallanne.
Eihän ne äidit kuitenkaan läheskään kaikkia Kiinan kodittomia lapsia jätä. Monen lapsen löytöpaikkaan on jättänyt isä, isovanhempi, naapuri tai joku muu. Joskus lapsi on viety äidin luota pois vasten äidin tahtoa. Joskus lapsikauppiaat ovat ostaneet/varastaneet lapsen vanhemmiltaan tai hoitajalta. Valitettavasti tätäkin tapahtuu. Kiinassa. Jotkut lapsista ovat jo pidempään eläneet "heitteillä". Joku heistä on itse karannut kotoa ja toisen huolestunut läheinen on vienyt pois ikävästä elinympäristöstä. Osa lapsista on toki äitinsä löydettäväksi jättämiä.
Hei 25.11.09
Etsin tällaisen kaukaisemman ja vähemmän kommentoidun postin, kun tuli mieleeni alkuajat sikontyttären kanssa.
Varmaan olette jo käyneet terveystarkastuksessa. Ainoa mikä Nealla oli "vikana" oli giardia. Samalla kertaa Suomeen tulleista lapsista sitä oli myös toisella lapsella ja hänen äidillään. (tarttuu helposti, jos vaikka nukkuu lapsen vieressä)
Saivat kaikki ab kuurin ja olikohan niin, että Nea vielä toisenkin vähän myöhemmin ja sillä vaiva hoitui.
Katselin tuota kuvaa sinusta ja tyttärestäsi tarkemmin ja tuli sellainen lämmin olo. Mitä kaikkea hauskaa ja ihanaa ja unohtumatonta teillä onkaan edessä!
Nyt on ensinnäkin SE joulu, jota muutama vuosi on odotettu ja toivottu. =D
Taitaa siinä tyttären silmät olla suurina ja hiukan jännittää, kun näkee joulupukin. :)
Mieheni oli viime vuonna Nean perheessä pukkina. Ja vaikka tyttö on muuten hirmusen reipas, niin ei hän vielä pukin syliin uskaltanut. Ehkä jo tänä vuonna.
Uusia postauksia odotellen - milloin nyt sitten maltat ja ehdit koneelle. :)
Myy
Miltä tuntuu kävellä pois lapsensa luota? Olen pohtinut samaa kuukausikaupalla, ja nyt sen tiedän. Se on vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt, vaikka luulin päätökseni olevan raudanlujan ja perustelujeni kestävän minkä tahansa logiikan. Ja kestäväthän ne, mutta vähänpä sitä ihminen näköjään itseään tuntee.
Synnytin lapseni eilen. Nyt istun tyhjässä asunnossani synnytyksen runtelema alapää tikattuna ja sydän verta vuotaen. Lapseni odottaa sairaalassa pääsyä sijaisperheeseen. Minun lapseni, yksin sairaalavuoteessa. Ajatusta on vaikea kestää. Haluaisin mahdottoman lapseni tänne. Haluaisin, että joku pitäisi häntä sylissä, halaisi, imettäisi, nostaisi rintansa päälle kuuntelemaan hengityksen ääniä. Vastoin kaikkia odotuksiani haluaisin itse olla tuo joku. Eiliseen asti lapseni oli minulle 'se', ruumiini vallannut pelottava vieras. Sitten kohtasin 'sen' silmästä silmään, ja mikään ei ollutkaan niin helppoa.
Näin hänet vain vilaukselta, kieltäydyin ottamasta syliin. Muisto vauvan kasvoista ei jätä rauhaan. Synnytyshaavoja särkee, tabletilla ehkäisty maidon nousu on jättänyt rinnat raskaiksi, ja syli johon en ikinä uskonut kaipaavani lasta tuntuu kovin tyhjältä. Järjellä ajatellen tiedän tehneeni oikein, mutta järki ei tottele biologista imperatiivia. Miten ihmeessä kestän tämän kahdeksan viikon harkinta-ajan?
Kiitoksia blogistasi. Olen lukenut sitä usein raskausaikanani vakuuttuakseni siitä, että jossakin on tavallisia ihmisiä, jotka ovat valmiita tämän vahinkolapseni vanhemmiksi. Nyt, kun en itkulta ja kaipaukseltani saa unta, tulin lukemaan blogiasi uudelleen. Jossain ovat tämänkin nyt itkemäni lapsen oikeat vanhemmat, jotka eivät vielä tiedä edes vanhemmiksi tulleensa. Minun lapseni vanhemmat.
Lapsen vastikään synnyttänyt anonyymi,
Sinulle tahdon toivottaa voimia, mutta mitäpä valjut sanani auttavat. Anteeksi, etten osaa enempää. Adoptiopäätöksesi olet varmasti pohtinut, kipuasi en osaa kuvitella (vaikka ehkä oma odotuskipuni sille sukua onkin).
Siitä uskallan olla ihan varma, että kyllä: sinä teet jonkun pariskunnan valtavan onnelliseksi. Näin tuntuu vain kovin kornilta sanoa, eihän sinun tehtäväsi ole ketään tuntematonta onnellistuttaa tällaisella asialla.
Kommenttisi oli kiteytettynä se suuri vaikea, joka adoptioon liittyy: jonkun ihmisen (ehkä, luultavasti) elämän vaikein päätös on minun(kin) suurin onneni. Tämän vuoksi esimerkiksi oman tyttäreni yksivuotispäivänä itketti hyvin paljon. Ajattelin äitiä, joka ei koskaan saa tietää, että hänen lastaan rakastetaan hyvin paljon kaukana vieraassa maassa.
Voisinpa kertoa. Kynttilän sytytin hänellekin, sen teemme tulevina vuosina myös yhdessä lapsen kanssa.
Sähköpostiosoitteeni löytyy profiilistani, jos tahdot vaihtaa ajatuksia. Kiitos, että kommentoit.
Post a Comment