Tuesday, November 30, 2010

"Ei mene äiti töihin"

Olen palannut työelämään tekemään asioita, joista saan palkkaa.

Aamulla yritän herätä aikaisin, mutta melkein aina lapsi havahtuu ennen kun lähden. Hän nousee seisomaan pinnasängyssään, koppaa vähän työläästi Babar-norsun kainaloonsa, tuijottaa minua, posket ovat punaiset.

”Ei mene äiti töihin” hän sanoo.
”Äidin täytyy nyt mennä käymään töissä, olette täällä kotona isin kanssa ja kohta äiti tulee taas” vastaan.
Lapsi ei vastaa mitään.

Kävelen pakkasessa bussipysäkille, kamala reikä kengässä. Autossa mietin, ettei kukaan sen matkustajista tiedä kuinka ihanan lapsen nostin isänsä kainaloon lukemaan kirjaa ennen kuin suljin ulko-oven. Minun lapseni, sen odotetun, lämpimän.

Järki rauhoittelee:

Nyt on puolison vuoro olla kotona lapsensa kanssa, lapsen isänsä kanssa, heidän päivänsä ovat hauskoja ja täysiä, kuulen niistä murenia iltaisin.

Teen töitä neljä päivää viikossa, kolmena ehdin herätä lapseni vierestä hitaasti.

Rakastan sitä, mitä teen työkseni.

Emme voi puolison kanssa olla molemmat kotona yhtä aikaa.


Tunne sanoo:

Kun se kasvaa niin nopeasti! Ja olen aina niin väsynyt! Minun pitäisi olla parempi äiti! Kamala ikävä koko ajan!



Olen jo hyvässä vauhdissa edellisen merkinnän vastausten kanssa. Loputkin tulevat!

8 comments:

Myrkytär said...

Meidän perheemme kuopus on 11 kuukautta. Minä palasin töihin ja mieheni on lasten kanssa kotona. Mielessäni pyörivät tismalleen samat ajatukset siitä, että lapset ovat niin kovin vähän aikaa pieniä. Ja se ikävä.. Kesken palaverin saatan havahtua siihen, että olen ajatuksissani ollut olohuoneen lattialla kutittelemassa lapsia. Aamuisin taas mietin miten unenlämpöiset pienet köllöttelevät isän vieressä. Päiväsaikaan kelloa katsoessa mietin, mitä kotona puuhaillaan tällä hetkellä. Iltapäivällä kellon tuijottaminen lisääntyy, lasken minuutteja, että pääsen kotiin. Lienee turha sanoa, että en ole ihan hirvittävän onnellinen tilanteesta.

Katjusha said...

Tämä on niiiiin totta tossa edellisessä postauksessasi:

onneksi se vihdoin nukahti

ja

voi ei, nyt se nukkuu ja on ikävä, heräisi jo.

Ihanalta kuulostaa arkenne,

kaikkea hyvää toivoo
Katja ja Sammakkoprinsessa

Anonymous said...

Tiedätkö, juuri tähän kiteytyy äitiys niin monella tavalla - Rakkauteen ja Kaipuuseen Oman lapsen lähelle, nyt ja aina, ehkä vielä silloinkin kun he ovat jo itse aikuisia. Ja kuitenkin, elämän on jatkuttava muillakin saroilla, äiten käytävä töissä ja saatava joskus vapaa-aikaakin ja missä tahansa he ovat, ovat he aina ennen kaikkea Äitejä :) Oikein onnellista ja rauhaisaa joulun odotusta Teille! Ihana blogi!
-Eeva

Myy said...

Juice sen sanoi niin hyvin. Elämä on luopumista. Yhtaikaa ihanaa ja kamalaa ja kuitenkin niin välttämätöntä.

Mukavaa Joulun alusaikaa!

Anonymous said...

Tämä on kyllä varmaan yksi äitiyden vaikeimpia asioita. Itse olen päättänyt jäädä kotiin lasta hoitamaan ja nautin siitä. Toiset äidit ovat erilaisia ja kaipaavat muutakin kuin kotona olemista ja tietenkin tilanteet ja olosuhteetkin ovat kaikilla omansa. Teillä on kuitenkin ihanaa, kun lapsi voi olla kotona isänsä kanssa. Ei tarvitse vielä kuitenkaan tarhaan mennä pitkiksi päiviksi. Meillä ei ole mahdollista, että isä jäisi kotiin, joten onneksi minä voin sitten olla kotona..hoitoon en raaskisi lasta laittaa vielä mistään hinnasta :) Meillä lapsi ollut kotona nyt 1.5 vuotta.
Eikä sekään pahitteeksi ole, että lapsi saa olla isänsä kanssa! Isäsuhde on lapselle kuitenkin niin hyvin hyvin tärkeä!

Kaunista joulun odotusta teille! Jouluna saa sitten luvan kanssa olla kotosalla koko perheenä ainakin hetken! :)

Anonymous said...

Hetket karkaavat käsistä joka tapauksessa. Olit kotona tai et. Lapsi kasvaa etkä sinä mahda sille mitään. Olet väsynyt ja uskot ettet enää ikinä saa istahtaa rauhassa juomaan teekupposta, koko ajan on joku vaatimassa sinulta jotain. Ja sitten menee silmänräpäys ja se joku pistääkin jo repun selkään ja lähtee kouluun – sinulla ei enää ole pientä lasta. Sitten aika vasta kuluukin. Käsittämätön hujaus ovien paiskomista ja ´sä et tajuu mitään´ huutoa ja sitten juhlittekin jo ylioppilasjuhlia ja tajuat että nyt se lähtee pois kotoa. Eikä tule enää takaisin.
Ja tunnet syyllisyyttä joka tapauksessa, vaikka olisit ollut kotiäitinä 10 vuotta. Siitä ettet riittävän intensiivisesti tarttunut hetkeen silloin kun se oli. Että otit joskus naistenlehden ja halusit hengähtää vaikka sinulla olisi vielä ollut pikkuinen, joka halusi syliin.
Tuosta uudesta adoptiomatkasta… prosessi on loputon – uuvuttava – ei yhtään helpompi toisella kerralla – melkein päinvastoin. Kannattaako? Onko se sen arvoista?
Syli tyhjenee väistämättä lopulta kuitenkin. Itse en enää toiselle kierrokselle jaksanut lähteä. Meille kerrottiin, että täällä Suomessakin olisi paljon syliin tulijoita, vaille jääneitä. Odottaa ei tarvinnut – nytkin on jossain yksinhuoltajaäiti lopen uupunut, ei jaksa omaansa vaikka rakastaa kyllä.
Pikku jalkojen tepsutus on maailman kaunein ääni. Ei lapsen tarvitse olla oma. Silti se tuoksuu ihanalta, on pehmeä ja lämmin ja tarvitseva. Tulee aamulla viereen ja tulee syliin kun satuttaa itsensä. Tuhisee ja kietoo pulleat kädet kaulaan, pyyhkii räkänsä olkapäähäsi ja antaa sinulle tunteen, että teet jotain arvokasta.

Adoptiomatka said...

Ihanaa empatiaa, KIITOS!

Anonyymi, joka kirjoitit:

"Tuosta uudesta adoptiomatkasta… prosessi on loputon – uuvuttava – ei yhtään helpompi toisella kerralla – melkein päinvastoin. Kannattaako? Onko se sen arvoista?"

Miksi ajattelet/olet kokenut, että toinen prosessi olisi vielä ensimmäistäkin uuvuttavampi? Itse olen ollut siinä uskossa, että vaikka toinen prosessi takuulla on raskas, se ei voi olla yhtä raskas kuin ensimmäinen. Ehkä jo siksi, että murehtimiseen ei ole aikaa, huoneet eivät ole enää tyhjät, eikä mahdollinen toisen prosessin päättyminen kesken ole maailmanloppu, vaikka suuri suru olisikin.

Ja jos prosessi päättyy onnellisesti, se on ihan varmasti "sen arvoista" miljoonasti, kuten nytkin.

Olemme viime aikoina mietineet myös sijaisvanhemmuutta, joten ymmärrän kyllä pointtisi enemmän kuin hyvin. Siksi kysynkin. Onneksi adoptioneuvonnassa on aikaa pohtia.

Anonymous said...

Itse koin aika painostavana ja syyllistävänäkin tiettyjen tahojen sijaisvanhemmuuden tyrkyttämisen. Minusta on OK, että tuota vaihtoehtoa pidetään esillä, muttei ole reilua kyseenalaistaa ihmisen halua saada OMA lapsi, saada tuota täysin luonnollista halua näyttämään itsekkäältä.

Ihmettelen erityisesti niitä ihmisiä, jotka sosiaalialan koulutuksesta huolimatta painostavat tai syyllistävät ihmisiä valitsemaan juuri sen sijaisvanhemmuuden. Luulisi heidän tietävän paremmin: tyrkyttämällä ei voi saada kenellekään syntymään AITOA halua siihen sijaisvanhemmuuteenkaan!

Kunnioitan itse sijaisvanhempia syvästi, he tekevät hienoa työtä. Mutta se polku on vielä vaikeampi kuin adoptiovanhemmaksi alkaminen. Pahinta oli eräästä kirjasta lukemani tosi tarina: adoptioäiti oli myös sijaisäiti. Perheeseen sijoitetut sijaislapset pistivät hulinaksi ja saivat tämän Venäjältä adoptoidun tytön käytöshäiriöt pahenemaan. Lopulta ainakin toinen sijoitetuista lapsista palasi biovanhempiensa luo ja ilmeisesti valitsi rikollisen elämäntavan.

Ihmettelen onko tällainen hyvä ympäristö adoptiolapselle kasvaa?