Sunday, June 19, 2005

Kun kuningatar vieraili lelukaupassa

Ollakseni aivan rehellinen täytyy myöntää, että neljäs tapaamisemme virkailijan kanssa ei ollut mikään mullistava. Puhuimme itsestämme kasvattajina, mutta kaikki tuntui melko turhalta toistelulta ja pyörittelyltä: rajoja ja rakkautta, kyllä kyllä. Omia lapsuuskodin toimintamalleja oli ihan hauska vertailla, mutta kun meitä puolison kanssa pyydettiin kuvailemaan toisiamme muutamalla adjektiivilla, alkoi fiilis olla vähän kuin jossakin television parisuhdevisailussa. Ehkäpä tuostakin sitten jotain hyötyä oli.

Kotiin lähdimme kuitenkin iloisempina kuin yhdestäkään aiemmasta tapaamisesta. Virkailija nimittäin sanoi, että seuraava kerta (elokuussa) on joko viimeinen tai toiseksi viimeinen tapaamisemme. Sitten hän tietää tarpeeksi voidakseen kirjoittaa kotiselvityksen. Voisiko asia todella olla näin, voisiko syksyllä olla aika siirtyä adoptiomatkan seuraavaan vaiheeseen! Kelpaisimmekohan siis vanhemmiksi? Etenemme, ihanaa. Pahimpina hetkinä olen pelännyt, että olemme virkailijan edessä aina niin tuppisuita ja varautuneita, että hän roikottaa meitä neuvonnassa vähintään pari vuotta saadakseen edes jotakin irti.

Neuvonnan jälkeen astelin lähes huomaamatta pariin lastenvaate- ja lelukauppaan. Kävelin hyllyjen välissä kuin kuningatar; minulla oli oikeus olla ja ostaa vaikka putiikit tyhjiksi, omalle lapselleni. Tietenkään en vielä uskalla iloita aivan tosissani, mutta tahdoin ottaa kaiken irti tuosta valoisasta tunnelmasta, jonka vallassa olin.

Edellisen kerran kiertelin lelukauppoja aktiivisesti vuosia sitten, kun olimme vihdoin päättäneet jättää ehkäisyn pois ja alkaneet haaveilla pikkujälkeläisestä. Vierailut vähenivät kun yrityksemme kesti ja jouduimme pettymään joka kuukausi uudelleen, loppuivat sitten kokonaan. Jossain vaiheessa lapsettomuushoitoja en enää pystynyt edes kävelemään tavarataloissa vauvanvaateosaston halki tuntematta voimakasta pahaa oloa.

Hipelöityäni kivoja pieniä farkkuhaalareita ja kirkkaanvärisiä trikoopaitoja kyllikseni menin puistoon makailemaan nurmikolle. Suljin silmät ja käänsin kasvot aurinkoon. Yhtäkkiä huomasin poskille valuvan kyyneleitä. Tunnustelin oloani. Ei, en ollut erityisen surullinen tai erityisen iloinen, en väsynyt tai ärtynytkään. Lopulta luulen tunnistaneeni tunteen: itkin silkkaa ikävää ja kaipausta. Tulisi jo lapsi kotiin.

8 comments:

Hiipinä said...

Minua melkein hävettää, koska en ole tuntenut noin suuria tunteita koskaan tai kaipausta koskaan.

En ole edes vaellellut lastenvaate- tai leluosastoilla, koska olen saanut lapsille kierrätyksestä niin paljon vaatetta että uusia ei ole juuri tarvinnut ostaa.

Minusta tuntuu, että olen saanut kolme lasta liian helposti ja asioita sen kummemmin miettimättä. Alkaa tuntua, että adoptioneuvonnan kaltainen olisi tarpeen ihan jokaiselle lapsia suunnittelevalle.

Tuazophia said...

Kirjoitat niin ihanasti, että itselläkin iskee mieletön kaipuu saada lapsi tänne nyt ja heti. Muutoin yritän vähän itseäni hillitä. Meillä juuri kotiselvitys saatiin valmiiksi ja prosessi nytkähtää seuraavaan pykälään. :)

Piikkis said...

Onnea edistyksestä! Meilläkin asia vähän nytkähti eteenpäin...

Sanna Leskinen said...

Hei,

kirjoitan aikakauslehteen artikkelia ja mainitsisin hienon blogisi sen yhteydessä.

Ottaisitko yhteyttä sähköpostitse, niin kerron aiheesta tarkemmin. Tässä osoitteeni
sanna.leskinen@elisanet.fi

Toivoisin kohtuullisen nopsaa vastausta julkaisuaikataulun takia.

Adoptiomatka said...

Hiipinä, höpsis pois turhat hävetykset :) En minäkään sen kummemmin mitään pohtinut silloin kun lapsista aloimme haaveilla vakavissamme. Kieltämättä tämä prosessi on kasvattanut aika paljon (vaikka soisin sen olevan lyhyempi ja osa pohdinnoista tuntuu turhalta jauhamiselta), mutta todellinen vanhemmuus astuu kuvioihin vasta sitten, kun muksu tosiaan on sylissä. Oikein pelottaa, kuinka kaikki hienot kasvatusteoriamme ja kuvitelmamme mahtavatkaan siinä vaiheessa romahtaa :D

Tuazophia ja Piikkis, paljon onnea jännittävistä edistymisistä molemmille teille. Olen tosi iloinen aina kun saan kuulla muiden adoptioajatuksista ja -kuulumisista.

Anonymous said...

Voi kun minäkin kaipaan lasta niin kovasti ja sinä osaat pukea oman kaipuusi sanoiksi.

Itken lukiessani blogiasi.

Toivottavasti me molemmat saamme syliimme pian täytettä.

Anonymous said...

Kuinka onnellinen jostain pienestä tytöstä tai pojasta tuleekaan kun saa teidät äidikseen ja isäkseen.

Adoptiomatka said...

Kiitos ananyymit kommenteistanne. Ne molemmat lämmittivät sydäntäni kovasti :)