Toisinaan, en kovin usein, uskallan ostaa lastenvaatteita kirppikseltä. Koko on aina noin 80 cm. Silloin pukine on kaikkien maailman lakien mukaan aluksi liian suuri, mutta sopiva varmaankin myöhemmin. Sitten joskus, toivottavasti - lapsen ikää ja mittoja ei voi ennustaa.
En hommaa vaatteita niinkään hankkimisen ilosta, vaan puhtaasti näiden hetkien vuoksi:
On ilta, elokuussa ulkona jo pimeää, pesukone rykäisee viimeisen korinan ja voin avata luukun. Nostelen vaatteita narulle pihalle. Yhtäkkiä käteen tarttuu jotain pientä, puolison kalsareiden ja omien nuhjaantuneiden yöpaitojeni lomasta. Sehän on farkkuhaalari, jonka rinnuksessa komeilee Babar! Ja sitten heti perään löytyy piskuinen kissakuvioin kudottu villatakki!
Tällaisen pyykin ripustaminen on niin onnellista. Ikään kuin meillä olisi jo lapsi, kuin olisimme lapsiperhe. Vänkylä sujahtaisi vaatteisiin pienine jäsenineen ja huutaisi naama vääränä, jos olisi äkäisellä päällä tai ehkä vaikka ei olisikaan. Odotan kuolaa ja ruuanjämiä paidan etumuksessa, outoa.
Tuntuu ehkä maailman tyhjimmältä viikata lapsen vaatteita, kun ei ole lasta. Paperimme lähtivät Kiinaan viisi kuukautta sitten, miten aika eteneekin näin junnaten.
Juuri nyt taidan olla aika surullinen, jos uskallan pysähtyä vähän tutkiskelemaan mieltäni.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
5 comments:
...Vau, paljon lukemista. Jotenkin melankolisia noi viimeisimmät. Mutta, erinomaisesti kirjoitettu - et kirjailijan uraa ole harkinnut?
Niin, löysin tänne Blogilistan kautta.
Tiedän täsmälleen, miltä tuo tuntuu. Itse kerään hitaasti mutta itsepäisesti lapselle pientä "aloitusvaatevarastoa", ja aion pestä ne kaikki kerralla omana koneellisenaan. Siitä tulee vakava ja juhlallinen toimitus. ;)
Voi miten toivoisin, että saisin jo pestä niitä vaatteita joka viikko...
Sisko pidätteli itseään koko inhan odotusprosessin ajan, mutta nyt, kun lapsen ikä ja sukupuoli on tiedossa ja matkaan lähtö tiistaina! ei häntä ole pidätellyt mikään. Neidillä on ihania vaatteita kaikesta lähtien, mutta myös potta, syöttötuoli, häkkisänky, isompi sänky, vaunut, rattaat, turvaistuin, pieniin saparoihin muumilenksut, ihoöljyä, lastenruokaa, tuttipulloja, tutteja... Vauvanpyykkiä on pesty jo pitkään ja ylpeä äiti on järjestellyt neidin kaapin kuntoon. Vielä kun malttaisi odottaa, kunhan kotiutuvat sieltä reissusta.
Sillä hetkellä kaikki odotus unohtuu, kun lapsi on sylissä. Ihan niinkuin synnytyksessä unohtaa kaiken sen kivun ja vaivan. :)
Ihanaa lukea aatoksiasi :) Tulemme muutaman kuukauden perässä. Minä olen päättänyt, etten saa ostaa lapselle mitään, mutta vastaanotan kaiken mitä annetaan. Serkulta sain sitten kassillisen vanhoja lasten vaatteita. Pienten sukkien ripustaminen typerän onnellinen hymy huulilla on jotenkin aivan super höpöä :D
Uskon ja tiedän kyllä, että odottavan aika kuluu superhitaasti, mutta rohkenen silti yrittää positiivista ajattelua: jos paperinne ovat lähteneet Kiinaan 5 kk sitten, saatte todennäköisesti lapsitiedon jo noin puolen vuoden päästä! Huimaa!
Miten lyhyt aika se tuntuukaan olevan minun näkökulmastani, kun odotamme odottamasta päästyämme, että hakemuksemme edes käsiteltäisiin adoptiolautakunnassa, jonot kun ovat nyt 'poikkeuksellisen pitkiä'... tässä vaiheessa ne päivät ja kuukaudet tuntuvat menevän aivan hukkaan, sitten kun paperit ovat lähteneet, se hitaastikin kuluva aika on sentään kulunut 'oikeassa' odotuksessa eikä siinä, että odottaa, että pääsisi odottamaan...
Hassua, tulin juuri ajatelleeksi, että kun aloitin lukea blogiasi, teilläkään ei ollut vielä edes adoptiolupaa, ja nyt paperinne ovat olleet jo perillä melkein puoli vuotta. Jossain siis kuitenkin tapahtuu jotain, vaikka tuntuu siltä että kaikki junnaa paikallaan. Lohdullista, ehkä mekin jonain päivänä olemme kärsimättöminä teidän tilanteessanne.
Post a Comment