Monday, March 05, 2007

Kahden äidin kipu

Matkustin vieraaseen kaupunkiin haastattelemaan naista, joka antoi vuosia sitten lapsensa adoptoitavaksi. Junassa jo jännitti. Iltapäivällä istuimme toisiamme vastapäätä hämärässä hotellihuoneessa. Nauhuri pyöri hiljakseen, enkä ihan aina tiennyt, minne tai miten olisin katsonut.

Minulle kerrottiin, miltä tuntuu yrittää toipua synnytyksestä yksin, kun lapsi on jo viety pois ja rinnoista tihkuu maito. Miten ihmiset tulivat kysymään, missä vauva nyt on, kun vielä äsken kuljettiin kylänraittia maha pystyssä. Vuosien kuluessa yksikin valokuva olisi auttanut jaksamaan, hän sanoi. Hassun arkisetkin asiat huolettivat: sujuuko koulu hyvin, ymmärtääkö teini pysyä erossa vaarallisista porukoista.

Naisen suurin pelko, jatkuvasti jyskäämässä mielessä, oli se, että hän kuolee ennen kuin tapaa lapsensa. Tai että lapsi ehtii kuolla. Ettei hän koskaan saa tilaisuutta kuulla lapsen ääntä tai koskettaa.

Adoptio kadutti naista syvästi. Hän vaikutti niin voimakkaalta ja hauraalta.

Kohtaaminen hämmensi. Molemmilla meillä tyhjä syli ja lapsen ikävä, surua ja haaveita, mutta eri lähtökohdat. Tai ehkä sittenkin melko samanlaiset: yllätyksiä eteen viskelevä elämä, tilanteita, joihin ei aina voi vaikuttaa.

Kun erosimme, itkin vähäsen. En luultavasti koskaan saa mahdollisuutta tavata oman lapseni biologista äitiä. Tuo hetki oli kenties lähimpänä sitä. Ja mitä osasin sanoa, en oikein mitään. Mutta mietin tunteitani: syvää myötätuntoa, haikeutta, kiitollisuutta, vihaa maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, ymmärrystä. Kaikki kipeänä sekamelskana. Oli hyvä tavata.

Kertomuksella on myös onnellinen loppu, ainakin tavallaan, monella tavalla. Tuo nainen on saanut kontaktin lapseensa. He tapaavat tänä keväänä. Tärkeintä hänen mielestään on se, että lapsi on olemassa, sai elämän.

8 comments:

Anonymous said...

Tämä oli todella vaikuttava teksti. En vain osaa sanoa mitään järkevämpää tähän. Upeaa. Kiitos.
-Brandon-

catarina said...

ihana teksti, olen sijaisäitinä kokenut joitakin kahden äidin kohtaamisia, ja lapsen elämä kahden äidin lapsena on hämmentävää.

Hiipinä said...

Eräs läheiseni tapasi biologisen äitinsä ensimmäisen kerran 10-vuotiaana. Nykään äiti on läsnä läheiseni elämässä, mutta ei heidän välillään äiti-lapsi -suhdetta ole.

Lapsesta luopuminen oli ja on äidille erittäin kipeä asia. Häntä kaduttaa ihan hirveästi, että menetti lapsensa lapsuuden.

Anonymous said...

Hui mikä teksti! Kyynel valui poskelle. Elämä koskettaa - ja kuljettaa. Vaikka emme aina haluaisikaan. Kipeimpienkin asioiden takaa löytyy paljon inhimillisyyttä. Kiitos, että muistutit siitä!

Myy said...

Lapsesta luopuminen ei varmasti ole helppoa, joskus ei vain ehkä ole muuta mahdollisuutta.

Hyvä, että sinä olet saanut tilaisuuden katsoa asiaa tältäkin kantilta, voit tukea lastasi, kun hän ihmettelee, miksi hänet on hylätty. Siltähän se saattaa väkisin alkuun tuntua.

Miten teidän adoptionne on edennyt? Onko tullut väliaikatietoja? Pidän peukkuja. ;)

Anonymous said...

Etsin adoptiosta kertovia blogeja, ja loysin sinut. Luin tanaan kaikki tarinasi...uskomattoman rehellista, avointa ja niin kauniisti kirjoitettua tilitysta elamastasi ja tunteistasi.

Kaksi rakkainta ystavaani polkevat kanssasi samoja polkuja, ja tuntuu etta lukemalla sinun tunteitasi, opin tuntemaan ystaviani paremmin. Vaikka kuinka olen yrittanyt mukautua ystavieni tunteisiin, en siihen "ulkopuolisena" pysty - sina autoit minua nakemaan, ja ymmartamaan heidan maailmaansa. Kiitos siita.

Ja kunha "se pieni" tulee, sinusta tulee ihana aiti. Nyt jo "murehdit" miten vauva syo, nukkuu, jne. Raskaana ollessa murehtii ihan samoja asioita - sina koet samoja tunteita, valitettavasti sinun odotusaikasi on vain hurjan paljon pidempi.

Varmasti odotan kanssasi siihen ilouutiseen saakka...ja ehka sen jalkeenkin ehdit valilla kirjoittamaan miten perhe-elama alkaa sujumaan...ja miten se vauva sitten syo....

Onnea odotukseen! (mahtaakohan tuo olla oikea asia sanoa, mutta en keksinyt muutakaan!)

Anonymous said...

Tämä kosketti minuakin syvästi - itse en ole biologista äitiäni koskaan tavannut, enkä muutenkaan ollut yhteydessä häneen.

Kipupisteitä ja kysymyksiä on varmasti sekä äidillä että tyttärellä, mulla kysymykset on nousseet omien lasten saamisen jälkeen kipeinä pintaan... Kerran jo etsin väestörekisterikeskuksesta biologisen äitini osoitetiedot, mutta siihen se sitten jäikin. Hän asuu uuden perheensä (jo aikuiset lapset, vain muutamia vuosia minua nuorempia) kanssa alle kahden tunnin ajomatkan päässä. En tiedä, mutta luulen, että hän haluaa vain unohtaa synnyttäneensä joskus isättömän tyttären...

Juuri viimeyönä, unettomana sellasena, mietin, uskallanko koskaan kohdata minut synnyttänyttä naista.

Ja sittenkin, omasta kokemuksestani TIEDÄN, ettei veriside ratkaise, vaan rakkaus on sitäkin paljon vahvempi.

Onnea odotukseesi,

lellu

tuuli said...

Suosittelen Erikka Jussilan hienoa radiodokumenttia "Kadonneet kuvat ja muita perhesalaisuuksia", jos vain joskus osuu tiellesi.