Wednesday, May 02, 2007

Aavelapsi bussissa

Nämä juhlapäivät ovat aina vähän surkeita, tahmeita, taustalla surumielisyys vaikka iloa olisikin. Kuinka jo tahtoisinkaan olla laittamatta kuuluisaan perunasalaattiini kourakaupalla mustapippuria, jotta lapsikin voisi sitä natustaa! Nyt annostelen mausteita holtittomasti, sivelen vankkoja valkosipulinkynsiä ja viipaloin ne sitten ruokaan, kaikki kymmenen. Ikävä ikävä ikävä.

Tuntuu liian usein ja vahvasti siltä, että jotain olennaista puuttuu elämästä. En osaa kahmaista täysiä osia onnesta silloinkaan, kun siihen olisi kaikki edellytykset (hiljainen mökki hektisen työrupeaman jälkeen, saunan ikkunasta avautuva järvimaisema, laineilla vaahtoa, paljaat kohmeiset varpaat ruohossa).

Mahdankohan harmitella sitten, kun perheemme on kasassa? Äkäillä, että olisi pitänyt osata ottaa kaikki irti vapaasta olemasta? Haluanko siinä vaiheessa tyrkätä irti lahkeeseen niistävän räkänokan edes hetkeksi?

Ajatuslapsi kulkee mukana, vaikkei ehkä vielä ole syntynytkään. Toisinaan hämmästyn, kun bussista pois noustessani seisonkin pysäkillä yksin. Pitkän ajomatkan aikana olen ehtinyt kuvitella pienen viereiselle penkille, nojaamaan ikkunaan. Kuokkiessani kotipihalla kukaan ei juokse luokseni, vaikka leikin ajatuksella. Illalla saan lukea rauhassa sängyssä. Melkein kuulen kutsun tulla silittämään ja peittelemään vielä kerran, arjessa on niin selkeä aukko.

Ja sitten hoksaan aina hätkähtäen, että kaksin tässä ollaan. Lapsettomana parina.

Toivottavasti en kuulosta aivan vinksahtaneelta. Olen joskus kuullut muidenkin odottavien adoptioäitien kokevan näin: lapsen kuvittelee vierelleen niin voimakkaasti, että tunne melkein säikäyttää kun sen tajuaa. Biologinen äiti tunnustelee tulevaa ihmistä kehossaan, potkuja ja heikotuksia ja sellaista. Ehkä tässä on samaa? En voi kasvattaa lasta kohdussa, mutta hän kasvaa ajatuksissa, tulee lähemmäs.

14 comments:

Anonymous said...

Pitkän tahattoman lapsettomuuden kokeneena voin omasta puolestani sanoa, että toivoisin,että olisin vain malttanut elää se epätietoisuuden ja odotuksen vuodetkin täysillä. Toisaalta tajuan,että tämä on jälkiviisautta, että juuri silloin ei ollut henkisiä eväitä elää "täysillä".

Arjessa tulee niitäkin hetkiä, jolloin lahkeessa roikkuja juuri sillä sekunnilla voi ärsyttää, mutta pitkä odotus ja kaipaus on tehnyt sen, että sitä ns. omaa vapautta en kaipaa. Se tulee liiankin pian, sitten kun lapsi ei kaipaa enää apua joka hetki.

Ja lopuksi, myös adoptioäiti odottaa, valmistautuu lapsen tuloon ja vieläpä niin paljon kauemmin kuin itse synnyttävä äiti.

Anonymous said...

Mielestäni oli niiiiiin ihanaa odottaa lasta maailmalta. Miehen kanssa tasavertaisesti. Se oli meidän yhteinen juttu, yhteinen isolla yyllä. Nyt kun odotamme masulasta, odotus on minun "yksinoikeus". Eipä ole sitä tasa-arvoisen yhtenäisyyden kokemusta. Toki aika muuttuu ja ajatukset muuttuu, mutta nyt tuntuu tältä...

jospa said...

Samat fiilikset täällä! Jokaisessa juhlapyhässä ja perinteessä on kaihoisa sivumaku, kun lapsi puuttuu meiltä niin raastavan konkreettisesti, vaikka olemme odottaneet, odottaneet ja odottaneet -jo yli viisi vuotta!

Aina tulen myös ajatelleeksi, ettei tämäkään joulu/pääsiäinen/ vappu ollut varmaan edes viimeinen ilman lasta... Kaikesta raastavinta on odotusjan pidentyminen määräämättömän pitkäksi (mekin olemme Kiina-odottajia). Tasa-arvoista tämä ehkä on, muttei se, että toisellakin on suru ja ikävä, ainakaan minua lohduta!

Hiipinä said...

Tätä blogia lukiessa tulee vähän huono omatunto (hyvässä mielessä kuitenkin), kun ei aina osaa/muista/jaksa olla kiitollinen omista kiukuttelevista kakaroistaan.

Anonymous said...

Maalaat taitavasti kuvia siitä, miltä tuntuu odottamisen suru, se, että ei ole aikataulua - edes omille tunteille. Jospa tietäisikin, että kuusi kuukautta vielä, sitten ehkä voisi asennoitua toisin. Juuri epätietoisuus ja ikuiselta tuntuva odotus vie voimat.

Elän vielä totaalista lapsettomuutta; ei edes adoptiomatkan alkua. Olo turhautunut, ahdistunut, toiveikas ja jälleen ahdistunut. Viime yönä näin unen, jossa ensimmäistä kertaa huusin läheiselle ihmiselle: "Etkö tajua, miltä tämä tuntuu?!" Olin todella raivoissani. Aamulla olo oli parempi. En voisi kuvitella tuntevani niin tai käyttäytyväni holtittomasti, mutta jostakin sydämen onkalosta purkautui vihdoin tunne, että tämä on epäreilua. Halu saada sanottua...tehtyä jotain konkreettista olon helpottamiseksi.

Sinä kirjoitat tätä blogia upeasti. Se on ainakin minulle - ja kaikesta päätellen monelle muullekin lukijalle - juuri sellainen konkreettinen tapa purkaa tuntemuksia. Huokailen, että juuri noin minäkin tunnen. Hienoa, että jaksat päivittää pitkältä tuntuvan matkan vaiheita.

Anonymous said...

Olen yksinäinen kolmikymppinen. Sama surumielisyys valtaa myös minut juhlapyhinä. Juhla tuntuu jotenkin vajaalta. Se mitä kaipaan on kumppani.

...jotenkin ajattelen että ehkä tällainen kaipuu on sittenkin pysyvää. Jos kerta te joilla on jo kumppani koette samaa kaipuuta, koska ei ole lasta, niin miksi kumppanin löytyminen muuttaisi mun tilannetta. Ehkä vain kuvittelen, että kumppani poistaisi ikävän ja tekisi elämästäni täyteläisempää.

Valitettava ajatuspolku tästä eteenpäin on että saapuessaan poistaako lapsi todella kaipuun? Vai keksiikö sitä sitten jotain muuta mitä kaivata?

...enpä tiedä...kunhan ajattelen...

Anonymous said...

Minullakin on piiitkä odotus takanani. Paljon rauhassa puuhailua, lueskelua kehräävä kissa sylissä... Nyt talon täyttää maailmalta saamiemme lasten äänet, valtava riemu ja elinvoimaisuus. Ei ole enää mitään, mitä osaisin kaivata. Hiljaisuutta olen kuitenkin oppinut arvostamaan ihan uudella tavalla.

Anonymous said...

toivottavasti jaksat pitää blogia vielä sittenkin,kun odotus on päättynyt. Minä ainakin haluaisin kuulla miltä tuntuu, kun lapsi saapuu kotiin:onko kaikki kaipaus poissa, herättääkö lapsen joskus raivostuttavatkin toilailut ristiriitaisia tunteita:saako hermostua,suuttua,kiukustua vaikka on odottanut viisi vuotta?
Tuntuuko siltä, että lasta todella osaa arvostaa enemmän kuin bioäidit, kun odotusaika on ollut jättipitkä?

Graintad said...

kovin tutulta kuulosti noi kuvitelmat siitä että lapsi on jo paikalla...

Kirjoitat aivan ihanasti!

Anonymous said...

Joskus se lapsi sitten ihan oikeasti on olemassa. Niin kuin meillä nyt! Saimme lapsitiedon viikko sitten ja pääsemme muutaman viikon päästä poikaamme hakemaan!

Anonymous said...

Enpä usko että harmittelet lapsen saatuasi,että olisi pitänyt silloin ennen nauttia hiljaisuudesta....Se melu ja hälinä on ihanaa,vaikkakin joskus hermoillekäypää,mutta ihanaa silti.
Odottaakohan sinun pikkuisesi sinua,niinkuin sinä häntä,miettien miltä tuntuu tulla rakastetuksi, vain siksi että sinä olet sinä.

Anonymous said...

Hassua, eksyin ihan säkällä näille sivuille... luin postauksen ja oli ihan pakko kommentoida.

Olemme oman "parini" kanssa yrittäneet saada perheenlisäystä aikaiseksi tässä jo hmm... useamman vuoden ajan, siis tuloksetta. Viime aikoina olen itsekin huomannut vastaavia ajatuksia tai siis kuvitelmia; autossa kuvittelen sen meidän pikkukaverin takapenkille, pyöräillessä niin ikään "takapenkille" jne. Vastaavia tilanteita tulee vastaan aina silloin tällöin, nykyään yhä useammin. Mukavempiakin fiiliksiä on eletty kun on herätty takaisin tähän maailmaan. Kait tää tästä. Adoptioista ollaan puhuttu, mutta vielä ei olla tehty asian suhteen mitään toimenpiteitä.

- Talon mies -

Myy said...

Mukava kuulla sinun ajatuksiasi taasen, aion jo kysellä, mitä kuuluu. Sen tiedän, ettei mitään radikaalia vielä aikoihinkaan varmaan, mutta tästä sinun blogistasi on tullut minulle ja huomattavan isolle joukolle muita ihmisiä aivan erityisen tärkeä ja mielenkiintoinen, joten aina on kiva lukea mietteitäsi. (tulipa kauhea lausehirviö)

Kaikki sanominen tuntuu niin vähäiseltä, mutta lähetän sinulle oikein kunnollisen voimarutistuksen. Ja toivotan aurinkoista keskiviikkoa!

Anonymous said...

Olen seurannut blogiasi pitkän aikaa ja aina vaan jaksat kertoa tuntemuksistasi luontevasti ja äärettömän hyvin. Toivoisin, että adoptiomatkan päätyttyä tulostaisit kirjoituksesi ja antaisit nämä sitten jonakin suurena päivänä odotetulle lapselle, kun hänkin on isompi ja ymmärtää kuinka hartaasti toivottu oli ja on edelleen. Voimia ja jaksamista Sinulle!