Friday, December 17, 2010

Toinen äiti kulkee mukana

Kun katson lastani, silmissäni viisainta kauneinta täydellisintä, mietin usein:

Millainen on hänen biologinen äitinsä, minkälainen sukupuu hänen takanaan ja ympärillään siellä kaukana? Varmasti paljon hyviä ihmisiä, kuinka lapsi muuten voisi olla niin ihana. Mutta miltä nuo vieraat kasvot näyttävät?

Mitä lapseni synnyttänyt äiti tekee juuri nyt? Mitä hän ajattelee? Hän ei osaa kuvitella minua, minä en osaa kuvitella häntä.

Mietin myös, miksi ajattelen yleensä vain äitiä. Lapsella on myös biologinen isä. Ehkä siksi, että olen äiti, samalle lapselle. Puoliso sanoo ajattelevansa lapsen isää, harvemmin äitiä.

Tänään metrossa lapsi taputti polveani ja totesi hellällä äänellä: Iki Oma Äiti. Painautui sitten kylkeäni vasten, punainen talvihaalari kahisi.

Mietin, kuinka lähellä toisiaan ovat ääripäät.

Elämäni suurin onni: Saan olla äiti juuri tälle ainutlaatuiselle lapselle.

Elämäni suurin suru: En saa koskaan kiittää häntä, joka oli ensimmäinen. Enkä osaa koskaan kertoa hänestä lapselle ainuttakaan faktatietoa, sitten kun hän niitä haluaa tietää. Kauniita arvailuja vain.

20 comments:

Tarja said...

Kauniisti kirjoitettu! Melkein tippa tuli linssiin.

Hyvää Joulua teidän perheelle! *<:)

Sinihilkka said...

Kauniit arvailutkin varmastikin lämmittävät lapsesi mieltä jonain päivänä. Hauskaa joulua koko perheelle!

Anonymous said...

Saat vielä lapsesi kanssa surra hänen ensimmäistä perhettään, sekin on suuri kunnian paikka. Läsnäolokin riittää, kun faktoja ei ole. Kauniit arvailut kannattaa jättää repertuaarista pois...

anja said...

Joku adoptiolapsi on kertonut, että hänen Äitinsä kertoi hänelle hänen biologisesta äidistään iltarukousten yhteydessä kiittämällä tätä tuntematonta naista siitä, että luovutti lapsen jotta Äiti sai hänet omakseen. Kertoi, että se oli todella ihana muisto koko siihen astisen iän ajan, tosin hän tapasi oman biologisen äitinsä myöhemmin. Mutta tämä tapahtui Amerikassa. Siitä oli TV-ohjelma. Ja onhan teillä varmaan joskus mahdollisuus matkustaa katsomaan paikkoja joista tyttö on kotoisin. Sekin kertoo hänelle varmaan paljon niistä oloista, mistä hän on elämäntaipaleensa aloittanut.

Anonymous said...

Nyt tuli itku, tuosta ikioma äiti -kommentista...

Voiko suurempaa onnea oikeastaan ollakaan, kuin että oma pikkuinen sanoo noin?

Kiitos blogistasi ja kaunista joulunaikaa teidän perheellenne!

Johanna said...

Tulin sanomaan Hyvää Joulua teidän perheelle koko sydämestäni <3

Itku tuli lukea ihania uusia kirjoituksiasi ja sitä, että voit kertoa ensimmäisestä äidistä lapsellesi vain kauniita arvailuja.

Voi miten onnellinen tyttäresi onkaan, että on saanut juuri sinut äidiksi. Sinusta huokuu nyt se ikiaikainen äitien onni ja viisaus. Jos oman äitinsä saisi valita ( ei sillä, että omassanikaan mitään vikaa olisi ), haluaisin äidikseni sinut.

Pöhköjä ajatuksia, mutta silti kirjoitin. Hyvää Joulua teille kaikille täältä meidän 6 lapsen hulinasta!!

Adoptiomatka said...

Miksi kauniit arvailut kannattaa mielestäsi jättää repertoaarista pois, anonyymi?

Tarkotin niillä ajatuksia, joita voi lapsen kanssa yhdessä jossain vaiheessa pohtia hänen miettiessään, millainen biologinen äiti mahtoi olla. Siis tyyliin "saattaa hyvinkin olla, että ensimmäinen äitisi oli musikaalinen, kun sinä laulat noin kauniisti" tai "olikohan ensimmäisellä äidilläsi yhtä ihana ja paksu tukka kuin sinulla, se on mahdollista".

Tietenkään menneisyydestä puhumista ei voi rakentaa näiden arvailujen varaan, vaan tärkeintä on, kuten sanoit, jakaa suru ja surra yhdessä sitä, että oikeita tietoja ei ole.

Itse olen vierastanut melko yleistä tapaa, jossa adoptiovanhemmat sanovat lapselle, että "ensimmäinen äiti rakasti sinua niin paljon,että antoi sinut pois, kun ei voinut itse pitää". Siis jos tätä/taustaa ei tiedä, voiko niin sanoa, onko siihen oikeutta.

Onneksi on pieniä hyviä asioita, joihin voi tarttua: "Sinut jätettiin paikkaan x, koska selvästi haluttiin, että joku löytäisi sinut." Tai: "Sinut oli puettu lämpimästi, koska se, joka sinut jätti, ei tahtonut, että palelisit." Tai: "Sinun äitisi kävi synnyttämässä sinut sairaalassa, koska tahtoi, että kaikki menee hyvin." Nämä siis EIVÄT ole meidän lapsemeemme liittyviä esimerkkejä, vaan yleisesti.

Mutta, niin, yhdessä sureminen on suurin haaste ja kunnia.

Sijaisäiti said...

Vaikeita juttuja pohdittavaksi lapsen kanssa. meillä on biolasten lisäksi yksi sijaislapsi ja hieman on samoja mietteitä. On raskasta ajatella, mitä myöhemmin selittää lapselle siitä, ettei äiti tule tapaamiseen vaikka tilaisuus olisi. Tai että hänellä on elossa neljä isovanhempaa, joista kukaan ei ole nähnyt lasta vuosikausiin, Tai että isä ei pidä mitään yhteyttä, vaikka hänellä on ihana tyttö olemassa. Miten selittää, että lapsi on hyvä ja ihana ja silti asiat ovat näin...

Eli siis tästä aasinsilta: jotenkin suomalaisessa kulttuurissa on pidetty äitiyttä suurena ja aina kauniina asiana "äiti aina ajattelee lapsensa parasta"
Näin ei kuitenkaan läheskään aina ole, on olemassa ihmisiä joiden äitiydessä tai isyydessä ei ole mitään kaunista tai hyvää.

Karu totuus meidän lapsemme kohdalla on,ettei äiti välitä, ei sitten yhtään. Miten sen sitten kauniisti lapselle selität. Sama varmaan on monen adoptoidun lapsen kohdalla. Voihan sen rakkauden teoksi ajatella, että lapsensa jättää jonnekin ja ehkä sillä saa lapsi paremman elämän. Mutta rakkauden tekona minä en sitä osaa pitää, pikemminkin välinpitämättömyytenä.

Nämä ovat hirmu suuria ja vaikeita juttuja pohtia kotona niin, että fiilis biovanhemmista pysyy hyvänä ja lapsen itsetuntoa tukevana.

Onneksi teidän lapsellanne on nykyään isä ja äiti ja oma perhe!

Lachesis said...

Haluaisin kysyä Sijaisäidiltä, eikö sinusta äiti silloin ihan aidosti voi ajatella lapsensa parasta antaessaan adoptioon, jos tietää jo valmiiksi että pystyisi tarjoamaan lapselleen vain köyhyyttä, kurjuutta ja joka tavalla puutteellisia elinoloja, joita monissa kolmannen maailman maissa piisaa?

Anonymous said...

Hei!

Ihana kirjoitus! Tuohon kauniisiin arvailuihin kommentoisin, että kyllä varmasti lapsen kanssa voi pohtia asioita, mitkä ehkä liittyvät häneen..niitä hän varmasti miettii kuitenkin itsekin: Onkohan biovanhempani olleet pitkiä, lyhyitä, musikaalisia, taiteellisia, matemaattisia..mitä olen saattanut heiltä periä? Tietenkään näitä ei voi faktoina lapselle esittää, mutta kyllä minustakin lapsen kanssa näitä asioita voi yhdessä miettiä ja pohtia, keskustella. Samalla tietenkin suru siitä, ettei vanhemmista voi varmasti näitä asioita tietää tai tietää ylipäänsä juuri mitään..

Samaa mieltä olen adoptiomatka siitä, että ei ehkä ole sekään oikein ilmoittaa lapselle adoption motiivia, kun sitäkään ei voi varmuudella tietää. Kun ei ole kuitenkaan välttämättä mitään aavistustakaan mitkä ne tilanteet ovat biovanhempien kanssa silloin olleet.

Mutta nämä ovat vaikeita asioita selitettäväksi lapselle. Ja hienoa on se, jos sellainen suhde syntyy lapsen kanssa, että näistä asioista voidaan ylipäänsä keskustella. Tätä toivon tulevaisuudessa oman lapseni kanssa..että osaisin kuunnella, olla läsnä ja huomata lapsessa ajatuksia, sitten kun niitä sieltä joskus nousee..

Sijaisäiti said...

Lachesis: Kyllä kai näinkin voi olla, varsinkin juuri köyhimmissä maissa. Jotenkin vain tuntuu, että jokainen äiti haluaisi yrittää viimeiseen saakka, kunhan vain saisi pitää lapsensa. Tosin, eihän täältä Suomesta käsin oikein voi tajuta olosuhteita, jotka esim. Afrikan maissa vallitsevat.

Ehkä minun ajatukseni ovat enemmänkin niitä, jotka liittyvät kotimaamme adoptioon ja sijaishuoltoon. Täällä kun jokainen kuitenkin hengissä pysyy lapsensa kanssa. Jos vain homma kiinnostaa... Toisaalta kyllähän sillä puolellakin on monenmoisia tarinoita, en minä sillä.

Joskus vaan harmittaa tämä gloria, mikä leijuu bioäitien yllä -minä veikkaan, että tarina ei ole kaunis 90%:lla heistä.

Inkivääri said...

Kyyneleet kihahtivat taas silmiini, niin kaunista ja hellää, niin onnellista ja haikeaa. Oikein ihanaa joulua teille koko perheelle:)

Tuohon bioäidin gloriaan pieni kommentti - valtaosassa niistä rumistakin tarinoista äiti haluaisi tietää, että lapsella on kaikki hyvin... Että en usko, että on kyse gloriasta vaan ihan vaan äitiydestä bioäitiä miettiessä.

Anonymous said...

Onnellista joulua teidän koko ihanalle perheelle!
Olen itse aikuinen, jo syntyessäni adoptioon annettu ja adiotoidun kantilta siis tarkastelen.. Minusta tapasi miettiä sitä ensimmäistä äitiä on äärettömän kaunis. Ja juurikin niin, mitähän lapsi häneltä/heiltä on perinyt.
Itse aikoinani sain kirjeen synnyttäjältäni ja äitini ensimmäinen kysymys oli, onko hänellä samanlainen kaunis käsiala kuin minulla.. No olihan hänellä!
Jänniä pieniä juttuja. Perimät.
Toisaalta, ihan samalla lailla hyräilen ruokaa laittaessani kuin äitini, opittua, totuttua..

Elämä on ihanaa ja ihmeellistä!

Sylintäydeltä kiitos siitä, että olen saanut matkaanne seurata!

Ps. ei näitä kertomuksi arjestanne kuivin silmin koskaan pysty lukemaan..rakkautta..

terkuin vakituinen lukijasi "aikuinen adoptoitu"

Anonymous said...

Hei Adoptiomatka,

Tämä bloggaus tuntui vastaukselta minun, anonyymin, kysymykseen tuolla aiemmin. Kysyin tunteista sitä seikkaa kohtaan, että lapsi ei ehkä koskaan saa tietää mitään biologisesta alkuperästään.
Oikeastaan tiesinkin, ettei asiaan ole ratkaisua. Vain suru, jonka kanssa on opittava elämään ja vierellä kulkemaan. Toisilla se suru voi olla suurempi, toisilla pienempi, mutta jossain vaiheessa sitä varmasti on.
Juuri nyt, kun omakin suru siitä, että lasta ei vain kuulu, on aika suuri ja tuntuu jotenkin lopulliseltakin, tuntuu vaikealta ajatella, että miten tuonkin surun joskus mahdollisesti kykenisi kohtaamaan.
Toisaalta olen ajatellut myös niin, että maailma muuttuu, jopa Kiina. Kuka tietää, vaikka esim. vuonna 2050 aikuisille adoptiolapsille ja heidän vanhemmilleen olisi olemassa maailmanlaajuinen DNA -rekisteri, jonka avulla biologia siteitä voidaan luoda? Tietenkään tästä nyt hassunkuuloisesta ajatuksesta ei voi adoptiolapselle luvata mahdollisuutta, mutta vanhan sananlaskun mukaan "niin kauan on toivoa kuin on elämää."
Hyvää uutta vuotta. Ehkä tulevana vuonna uskaltaudun Kiina -adoptiokeskusteluun jakamaan ajatuksia muidenkin kanssa. Vielä en ole sitä uskaltanut tehdä. Monen odotusvuoden jälkeenkään en uskalla vielä oikeasti odottaa.

Adoptiomatka said...

Olipa ihanaa kuulla, aikuinen adoptoitu, noista mietteistäsi! Ja kuinka liikuttava tuo äitisi eka kysymys kirjeen jälkeen, kysymys yhtä kauniista käsialasta!

Viimeinen anonyymi, suosittelen ehdottomasti esimerkiksi Yahoon Kiina-adoptiokeskusteluun liittymistä. Se on (ymmärrettävästi) hyvin hiljainen nykyään, mutta aina välillä pilkahtaa: joku saa lapsensa kotiin!

Lisäksi ainakin minua lohduttivat hassusti odotusaikana jo muiden vieraiden ihmisten nimet listalla; tiesin, etten odottanut yksin.

Hyvää uutta vuotta teille, kaikille!

Iina said...

Kävin kurkkimassa, mitä blogiisi kuuluu. Ja on ihana lukea elämänmakuista tekstiäsi, jossa ei asioita kaunistella. Sijaisäitinä mietin paljon sitä toista äitiä, onneksi voin tapaamisissa osoittaa ystävällisyyttä ja lämpöä.

Anonymous said...

On melkeinpä pelottavaa, kuinka kulttuurisidonnainen juttu äitiys (hyvä äitiys etenkin) on. Meillä Suomessa ja länsimaissa on siitä yksi näkemys, muualla voi olla hyvinkin toisenlaista. Itse asiassa vielä meilläkin oli jokin aika sitten vähän toisenlaista!

Adoptoitu lapsi kasvaa tähän suomalaiseen arvomaailmaan ja siksi minusta on perusteltua ja oikein mielikuvitella hänen biologinen äitinsä länsimaisittain "hyväksi äidiksi". Vaikka totuus saattaisi ollakin jotain muuta, niin lapselle ei varmasti tee hyvää - eikä hän välttämättä pystyisi sitä pienenä käsittämäänkään - jos hänen bioäidistään muodostuisi hänen ja muiden länsimaisissa silmissä joku ihmishirviö. Eli minusta ainakaan 100% rehellisyys hinnalla millä hyvänsä ei ole tarpeellista tässä asiassa. Mitä pahaa muutenkaan voi olla arvailuissa, asioiden hyväksi uskomisessa?

Varttuessaan lapsi oppii toivottavasti hellävaroen ja omaa tahtiaan oivaltamaan erilaisten todellisuuksien olemassaolon, erilaisten arvojen ja kulttuurien olemassaolon. Sitten hän voi sopivan varovaisella tavalla miettiä muitakin asioita bioäidistään kuin vain niitä kauniita ja hyviä. Minusta adoptiovanhempien ei kuitenkaan todellakaan pidä pyrkiä "avaamaan lapsen silmiä" sille tosiasialle, että bioäiti on saattanutkin olla sellainen, joka haluaa ainoaksi lapsekseen pojan, joka on pettynyt saadessaan tytön ja tahtoo tästä oikeasti eroon.

Olen itse sen verran ollut tekemisissä aasialaisen kulttuurin edustajien kanssa, että tiedän siellä ajateltavan paikoitellen hyvinkin eri tavalla lapsista ja äideistä ja isistä. Kuin myös keskenmenoista ja lapsettomuudesta.

assari said...

Halusin myöntää sinulle tunnustuksen joka odottaa blogissani. Sinulla on hieno ja koskettava blogi.

Chef said...

Heips!

Sulle ois mun blogissani tunnustus, jonka voit käydä halutessasi hakemassa :)

Adoptiomatka said...

Kiitokset tunnustuksista :)