Thursday, April 07, 2011

Yhdeksän repliikin tiivistys

Minä: Siitä on nyt melkein päivälleen kuusi vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Tarkistin kalenterista. Maaliskuussa 2005 aloitimme edellisen adoptioprosessin, minä ja puoliso.

Virkailija: Onko siitä jo niin kauan! Niin, te taisitte sattua juuri siihen saumaan, jolloin Kiinan adoptiojonot pidentyivät yhtäkkiä kahdeksasta kuukaudesta vuosiksi. Miltä odotusaika tuntui, jos muistelet sitä nyt?

Minä: Kaikki adoptiovanhemmat hokivat aina, että lapsen ollessa vihdoin sylissä odotuskipu pyyhkiytyy pois. Että silloin ymmärtää: nämä vuodet toivat juuri tämän lapsen, eikä hän voisi olla kukaan muu. En uskonut. Nyt uskon. Siksi olemme puolison kanssa jälleen tässä, toimistossasi samalla sohvalla kuin silloinkin.

Virkailija: Tuntuuko nyt erilaiselta?

Minä: Tuntuu. Ei pelota niin paljon. Tiedämme, mitä prosessissa tapahtuu ja ehkä uskallamme luottaa enemmän siihen, että kelpaamme vanhemmiksi. Itse asiassa tuntuu yllättävän hyvältä. Kun sanoin sinulle puhelimessa tätä ensimmäistä tapaamisaikaa sopiessamme, että onpa kiva nähdä, tarkoitin sitä oikeasti. Viimeksi olin kauhuissani.

Virkailija: Entä maa, josta toivotte puolisosi kanssa saavanne lapsellenne sisaruksen? Oletteko miettineet asiaa?

Minä: Kiina vaikuttaisi edelleen olevan meidän maamme, emme voi kuvitella muita vaihtoehtoja ainakaan nyt. Olemme pohtineet paljon Special Needs -adoptiovaihtoehtoa; että lapsella olisi jokin vamma tai sairaus, kun hän saapuu. Se pelottaa, mutta tuntuu samalla oikealta. Ehkä. Tästä valinnasta tahtoisimme puhua kanssasi, että osaisimme olla aivan varmoja.

Virkailija: Puhutaan. Seuraavan kerran voisimme tavata toukokuussa. Kiva, että teillä on ilmeisesti paljon muitakin kontakteja, joiden kanssa voitte vaihtaa ajatuksia… Ja sitten se kirjasi, josta kerroit. Senkin kirjoittaminen auttoi varmasti näkemään asioita monessa valossa.

Minä: Niin, kai. Vaikka ujostuttaa. Että julkaisemisen jälkeen kuka tahansa voi lukea, miten kärsimätön ja kohtuutonkin olin, kun kaipasimme ensimmäistä lasta. Mutta sellaista se oli, se aika, päiväkirja, en halunnut kaunistella. Kun nyt odotamme toista pientä, en ehdi enää murehtia niin paljon, koska kotona tömistävät pienet varpaat ja laulelee hento tytön ääni.

38 comments:

E said...

Oi, ihanaa. :)
Toivottavasti jatkat päiväkirjan pitämistä, ja toivottavasti se juuri oikea pikkusisko tai -veli löytyy teille ja tyttärellenne.

Adoptiomatka said...

Jatkan :) Ja toivon :)

Tasha said...

Oi kuinka ihana kuulla, että toinen lapsi on haaveissa. Onnea uuteen prosessiin ja innolla odotan uusia postauksia aiheesta :)

Anonymous said...

Onnea uudelle adoptiomatkallenne..! :)

Eikö yhtään pelota Kiina-jonon pituus? Kuinka pitkään nykyisin saakaan varautua odottamaan, viisi vai seitsemän vuotta? :( Tietääkseni edes SN-ohjelmassa odotusaika ei ole merkittävästi lyhyempi.

Mutta onneksi taidatte vielä olla sen verran nuoria, ettei odotus kaada maata. Ja toisaalta mikä ongelma olisi adoptoida vaikkapa 4-vuotias, pienihän se nelivuotiaskin on, sylin ja vanhempien tarpeessa!

T: Silja

Sarita said...

Olipa onnellista lukea näitä uusimpia kuulumisia. Ja aivan varmasti, odotus on aivan erilaista nyt kun on jo keskellä lapsiperheen elämää. :)

Kati said...

Itku pääsi. <3

Anonymous said...

Onnea toiseen prosessiin!

-T

Kung Fu Panda said...

Yhdyn ensimmäiseen kommentoijaan, toivottavasti ehdit jatkaa kirjoittelua :) paljon onnea teille!

Anonymous said...

<3

Elisa said...

Ihanaa, onneksi olkoon uuteen odotukseen!!

Vilmaliina said...

Hienoa, kun jälleen jaat kanssamme ajatuksia uudesta prosessista :)

Onnea tähänkin matkaan!

kristiina said...

Onnea matkaan! Ja kirja, nytkö se on tehty?

Anonymous said...

kivaa kuulla, että päiväkirjasta tosiaan tulee kirja! joko on tietoa ilmestymisajasta? :)

ja mistä kirjaa on mahdollista ostaa. :)

SatuSanna said...

Hyvää, alkavaa odotusta.
Ilo olla mukana siinä virtuaalisesti.

Taina said...

MILLOIN kirja ilmestyy?! Odotan malttamattomana! :)

tiikeriankka said...

Ihana uutinen! Onnea matkaan koko perheelle.

Sinihilkka said...

Onnea uudelle matkalle :)

Cato said...

Ihanaa! Toivon teille kovasti onnea pikkusisaruksen odottamiseen!! :)

Anonymous said...

Onnea odotukseen! Kiitos, kun saamme odottaa mukananne tämänkin kerran!

Adoptiomatka said...

Kiitos ihanista onnitteluista!

Pari vastausta:

Kyllä, Kiina-jonon pituus pelottaa, enkä ainakaan nyt uskalla luottaa siihen, että tämä odotus päättyy onnellisesti. SN-lapset tulevat tällä hetkellä kotiin nopeammin kuin lapset, joilla ei ole (luokiteltuja) erityistarpeita, mutta tilanteet saattavat muuttua rajusti, kuten edellisessä odotuksessa opimme. Tämä on kuitenkin se vaihtoehto, joka meistä tuntuu oikealta. Kirjoitan tästä lisää myöhemmin.

Kirja on nyt minun osaltani valmis. Jee! Se ilmestyy näillä näkymin juuri ennen juhannusta ja sitä saa lähes ihan mistä vain: kirjastoista ja kirjakaupoista tai vaikka suoraan multa, jos haluaa omistuskirjoituksen. Kerron asiasta lisää, kun aikataulut varmistuvat, mutta tämä blogi ei todellakaan ole muuttumassa minkäänlaiseksi markkinointihenkiseksi kirjailijablogiksi. Sellaiset eivät ole minun juttuni.

Anonymous said...

Onnea uuteen odotukseen!

t. Annash

Saara said...

Onnea uuteen odotukseen! <3
Täälläkin vierähti poskelle onnen kyynel teidän puolestanne. <3

Anonymous said...

Kiitos. Sait minut jälleen kyyneleisiin. Onnea odotukseen ja minä jatkan seuraamistä. Tätä polkua on ollut mielenkiintoista seurata. Useampaan otteeseen täällä on kyyneleet tirautettu. Onneksi viimeaikoina ne ovat olleet ilon kyyneliä.

T. Riikka

Anonymous said...

Minä en allekirjoita tätä klisettä, että odotuksen nöyryytykset yms. häviäisivät kun lapsi tulee. Minulla ekasta kerrasta on jo melkein vuosikymmen ja yhä se törkeä kohtelu on kirkkaana mielessä.

Ja kun eka prosessi oli hornaa ja palvelunantaja taitamaton, toka prosessi oli suunnilleen sietämätön. Eikä sekään minnekään ole unohtunut.

Välillä tuntuu, että adoptiohakijat valehtelevat itselleenkin, ettei kaikkea tarvitse muistaa... On niin paljon soveliaampaa ja sievempää toistella noita kliseitä kuin myöntää totuus - se kun myös suunnilleen huutaa sitten sitä, että asialle tekisikin jotain!

Adoptiomatka said...

Luulen, että ymmärrän ainakin osittain, mitä tarkoitat… Ja olen kuullut tosi ikäviä tarinoita siitä, miten adoptioprosessi pahimmillaan takkuaa ja millaisiin kohtuuttomiin tilanteisiin ihmiset sysätään.

Meidän prosessimme sujui hyvin, vaikka kesti, kai niin voi sanoa. Adoptioneuvontaa antava virkailijamme oli empaattinen, asiallinen, ei millään lailla nöyryyttävä. Neuvontakin saatiin hoidettua lain vaatimassa minimajassa (puoli vuotta) + siihen päivä päälle.

Se odotusajan ahdistus, minkä minä kävin läpi, johtui Kiinan muuttuneesta tilanteesta, enkä ole koskaan ajatellut sitä ”törkeänä kohteluna” itseäni kohtaan. Lähimmäksi jotakin sellaista pääsin kai kirotessani maailman/elämän epäoikeudenmukaisuutta, ja sitä kiroan kyllä edelleen välillä, eri tilanteissa. Eihän se unohdu, synkimmät hetket, mikään, mutta koen kyllä vahvasti, että kaikki oli lopputuloksen arvoista. Tietenkin. Jos en kokisi, en todellakaan lähtisi samaan uudelleen.

Aivan varmasti vaikeaa tulee olemaan taas, aina välillä, ehkä aika useinkin. Uskon kaiken kuitenkin olevan ainakin hieman helpompaa monestakin syystä. Meillä on nyt lapsi: ei enää läheskään yhtä paljon aikaa tai ”tarvetta” murehtia tyhjissä huoneissa, kaivata olevansa äiti kun ei ole sitä kenellekään. Me olemme nyt realistisempia: Ekassa prosessissa jaksoimme pitkään uskoa ”ensi jouluna lapsi on kotona” -ajatuksiin, jotka osoittautuivat kerran toisensa jälkeen valheiksi. Se oli yksi vaikeimmista asioista. Nyt odotukset ovat konkreettisempia. Meillä on tietoa: Aikaisemmin pelkäsin paljon vahvemmin, etten kelpaa äidiksi viranomaisten edessä. Nyt uskon, että kelpaan. Meillä on toivo: lapsi saapui, kun jaksoimme odottaa, ja hän on kaiken koetun kivun arvoinen miljoonasti, olipa se klisee tai ei.

Anonymous said...

Onnea uuteen prosessiin ! Kiinan SN-ohjelma toimii ainakin tällä hetkellä nopeasti ja hyvin. Lapsiesityksiä on tehty ihan muutaman viikon - kuukauden odotusajoilla, riippuen toki eritystarpeista joihin perhe on kulloinkin valmis.

Anonymous said...

Hei,

Ja kiitos, että jaat kanssamme tämän toisenkin odotuksen. Lämpimästi sinua ja perhettäsi ajatellen:

Tiina

Anonymous said...

Kirja - ihanaa! Kustantaja?
Meidän perheellämme monivuotinen prosessi oli hankala ja jännittävä monien seikkojen johdosta oikeastaan viime metreille saakka. Tänä päivänä osaan vain huokaista helpotuksesta asiaa ajatellessani.

Anonymous said...

Onnea! Ihan kaikesta!
Olen mykistynyt onnesta, teidän puolestanne!
terkuin: aikuinen adoptoitu

Anonymous said...

Onnea uuteen prosessiin ja matkaan. Elämä on mielenkiintoista, kun ei voi etukäteen tietää, mitä se tuo.

Meilläkin eka odotus oli pitkä ja rankka, mutta nyt tuntuu helpommalta. Jotenkin luottaa omaan kelpaamiseensa enemmän viranomaisten silmissä, kuten kirjoitit. Osaa myös ajatella, että jos jossainpäin maailmaa on vielä meille lapsi, niin kyllä hän sielä kotiimme ohjautuu.

Päivät menevät ohi hujauksessa kun viettää aikaa lastensa kanssa (meillä jo 2). Kaikkea hyvää teille, ja ihanaa että kirja on tulossa.

Itse jouduimme vaihtamaan tällä kertaa kontaktimaata.

odottava adoptioäiti

Anonymous said...

Ohoo, kirja on jo noin pitkällä!? Hienoa! Meillä kanssa on toinen prosessi aluillaan ja mieli PALJON rauhallisempi kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka tulossa varmaan onkin taas pitkä prosessi.

Minun päällimmäinen tunteeni edellisestä prosessista on, että vaikka se kesti melkein viisi vuotta, en enää voi ajatella muuta kuin että oli jokaisen odottamamme minuutin arvoista, että juuri tämä lapsi tuli juuri meille! En myöskään koe tulleeni kohdelluksi törkeästi tai tökerösti, eivätkä mutkat matkassamme johtuneet kenenkään pahasta tahdosta - enkä usko, että mitenkään mielessäni siloittelen asioita, en ole missään vaiheessa ollut tätä mieltä, siitäkään huolimatta, ettei prosessi todellakaan sujunut ruusuilla tanssien.

t. jospa

Vilijonkka said...

Onnea matkaan!

Muutama viikko sitten puolituttu englantilaisperhe täällä Pekingissä sai kotiin kaksostytöt (8kk), joille ei paikallista (edes) sijaisperhettä löytynyt sitten millään. Ennenaikaisesti syntyneinä heillä on edelleen pieniä eritysitarpeita, muttei mitään ylitsepääsemätöntä. On jotenkin niin hurjaa kuinka ennakkoluulo erityislapsia kohtaan estää lähes kokonaan heidän paikalliset adoptiot. (Tietoni ei perustu faktaan, vaan omiin katuhavaintoihini sekä kuulopuheisiin.)

Hyvää kevättä ja onnellista odotusta!

Myrkytär said...

Ihanaa! Onnea odotukselle :) Ihan tippa tuli linssiin..

Ja kirjakin? Jään odottelemaan.

Anonymous said...

Olipas mukavia uutisia :) Onnea toiselle adoptiomatkalle!

Toivottavasti kirjaasi saa tilattua myös nettikirjakaupoista (asun ulkomailla), muuten täytyy laittaa kaverit ostoksille puolestani. Olet niin taitava kirjoittaja, että haluaisin ehdottomasti lukea blogin tekstejä myös painettuna.

T. Elina

Anonymous said...

Ihanaa kuulla sinusta taas! Onnea uuteen odotukseen! Erityistarvelapsen adoptoineena olen erityisen onnellinen siitä, että harkitsette SN-adoptiota ja haluan siihen rohkaista. Koin itse niin kuin sinäkin tuossa kirjoitit, että se tuntui niin oikealta.

Ja kirjaasi odotan minäkin!

t. eräs pitkään mukanasi kulkenut

Kiara said...

Oih, onnea matkaan! Sekä adotioprosessiin että kirjanjulkistamiseen. Keskenään ei-vertailtavia ehkä, mutta mahtavia juttuja molemmat :)

Adoptiomatka said...

Kiitos onnentoivotuksista, ihan tunnen niiden kannattelevan!

Kirjan kustantaja on Tammi, ja nyt nokkelimmat voivatkin jo selvittää Adoptiomatkan henkilöllisyyden. Ja kaikkein nokkelimmat sen toki ovat jo selvittäneetkin :)

Kerron sitten, kun kirja ilmestyy, mutta muuten yritän olla kommentoimatta asiaa tässä blogissa kovin paljon. Nyt on uusi aika.

koivunlehti said...

Toivotan teille, koko perheelle, paljon onnea ja toivoa uusia matkoja varten.