Tuesday, April 26, 2011

Taitavan kuskin lenkkarikengät

Ensimmäisen adoptioprosessin alussa keväällä 2005 kirjoitimme puolison kanssa sosiaalivirkailijalle samoja kotitehtäviä kuin nyt: minikertomuksia lapsuudenkodista, arvoista, lastenkasvatuskyvyistä, vapaa-ajasta, muusta, meistä. Muistan tunnelman hyvin. Kirjoitin tämän saman pöydän ääressä, puoliso olohuoneessa, huhtikuu hengitti ulkona. Välillä kuuntelin hiljaista naputusta seinän takaa: mitä puoliso siellä tilittää?

Samat tehtävät, kuinka moni asia onkaan muuttunut. Se oli jotenkin niin surullista ja vimmaista ja toiveikasta aikaa, nyt kaikki on tyynempää.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana:

Kaipasin lasta joka hetki, tunne lävisti kaiken enkä päässyt pakoon vaikka kuinka järkeilin. Nyt kaipaan toista lastani kotiin yhtä vahvasti, mutta paljon vähemmän kipeästi. Osaan odottaa.

Pelkäsin jatkuvasti, etten kelpaa äidiksi. Keksin syitä, valvoin öisin: olenko liian epäsiisti, liian pätkätyöläinen, liian arka, liian mitä tahansa tai vaihtoehtoisesti liian vähän, mitä tahansa?

Kuvittelin jokaisen läheisen ajattelevan adoptioprosessiamme taukoamatta. Hermostuin, mikäli he eivät kyselleet mitään: voisi vaatimaton elämäni vähän edes kiinnostaa. Hermostuin, jos kyselivät: mitä siinä taas utelet?

Olin ihan kohtuuton. Ja luultavasti olen kohtuuton jälleen pian taas. Silloin yritän muistaa.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana kotona oli hiljaista. Nyt kotona on rakas pieni V, joka lusikoi viiliä suuhunsa ja puhuu, puhuu kanssani.

V: Tossa on V!
Äiti: Niin, siinä jääkaapin ovessa on ensimmäinen kuva, jonka äiti ja isi saivat sinusta. Se oli ihana päivä. Katsos, miten pienet kengät jalassasi on.
V: Nyt on lenkkarikengät!
Ä: Niin on. Mitäs mietit siitä, mitä puhuttiin vähän aikaa sitten: että saisit pikkuveljen tai -siskon joskus?
V: Ei istu V:n tuoliin!
Ä: Ei tietenkään. Tämä on oma tuolisi. Voitaisiin ostaa tähän viereen toinen pieni tuoli.
V: Ei ota V:n leluja! Kiinasta haetaan! Lentokoneella!
Ä: Sinun lelujasi ei kukaan ota. Ja joo, Kiinasta se veli tai sisko tulisi, jos hyvin käy. Mutta ei vielä pitkään aikaan.
V: Sitten mennnään kovaa vauhtia, V ohjaa konetta, laittaa turvayöt kiinni. Äiti istuu kyydissä, isi istuu takana, vauva istuu kyydissä kanssa.

11 comments:

Tanja said...

Hei!

Olen lukenut blogiasi jo jokin aikaa. Itse asiassa olen sen lukenut pariin kertaan kokonaan.

Meillä on koko prosessi ihan alussa vasta ja täällä olen käynyt kurkkimassa, miten hommat etenevät jos asiat menevät toivotulla tavalla.

Toivotan kaikkea hyvää alkavaan odottamiseen ja ihanaa perhe-elämää!

Tuazophia said...

Älä lupaa, ettei sisko tai veli ota leluja - mahdotonta toteuttaa. :D

Minä luulin, että tehtävät ovat erilaisia toisessa adoptiossa. Meille kun yksi sosiaalityöntekijä sanoi, että meidän pitää tehdä ensimmäisen adoption tehtävät, koska ensimmäinen lapsi ei tullut adoption kautta ja osa tehtävistä tuntui kuitenkin vähän hassuilta, kun meillä nyt kuitenkin oli jo yksi lapsi.

Adoptiomatka said...

No tulikin vähän huono omatunto tuosta katteettomasta lupauksesta :) Mutta toisaalta olisi tuntunut turhan julmalta kertoa kaksivuotiaalle, että lelut lähtee. Palataan realistisemmin sitten vuoden parin päästä asiaan.

Noita (ihan samoja, kyllä) kotitehtäviä pitäisi pystyä nyt kuulemma käsittelemään jotenkin sen kautta, että on lapsen äiti. Esim. suhde omiin vanhempiin on nyt erilainen kuin lapsettomana. Jotain koulutustietoja ja ammatinvalintapohdintaa en kyllä ala säveltää uudesta perspektiivistä, vaan kopioin vanhan tilityksen.

Anonymous said...

Mielestäni kannattaa painottaa siihen, että toisen lapsen kanssa on usein kivempi leikkiä kuin yksin. Kannattaa kertoa, että myös tyttö voi sitten lainata ja leikkiä vauvan uusia leluja. Mustasukkaisuuttakin on vähemmän, jos heti odotusvaiheessa jo selvittää, ettei kaiken tarvitse olla "mun" tai "sun" vaan raja voi olla mahdollisimman häilyvä.

Hiipinä said...

Tommoset tehtävät pitäisi teettää kaikille vanhemmiksi haluaville. Mullekin olisi ihan hyvää tehnyt moisia miettiä.

Adoptioon liittyy varmasti paljon sellaista, mikä ei biologisessa lapsenhankinnassa tule vastaan, mutta vanhemmuus on kumminkin uskoakseni pohjimmiltaan samanlaista.

Anonymous said...

Hei,

Seuraat varmaan näitä muitakin saman aiheisia blogeja. Oletko itse miettinyt samaa vaihtoehtoa kuin:

http://adoptoidako.vuodatus.net/

Adoptiomatka said...

Mielestäni siskoni on aika kivasti selittänyt esikoiselleen vauvan tultua taloon, että on olemassa esikoisen omia leluja ja vauvan omia leluja ja yhteisiä leluja ja kivoin on aika usein leikkä yhdessä, kunhan vauva ensin vähän kasvaa.

Meidän parivuotiaalle, omista leluistaan hyvin tarkalle en ihan ekana halua vielä täräyttää, että sitten kaikki jaetaan. Varsinkin, kun aikaa riittää, nyt vasta tehdään ensimmäisiä yhteisiä ajatusleikkejä.

Viimeisin anonyymi, viittasit varmaankin blogin muuttamisesta vain kutsutuille lukijoille? Lyhyt vastaus: Kyllä, olen miettinyt, viime aikoina erityisen paljon. Parasta ratkaisua en ole vielä keksinyt.

Myrkytär said...

Lapsilla on kummallisen hyvä muisti joissain asioissa. Sama lapsi voi tuhat kertaa hakata ikkunaa, joka on meillä ehdottomasti kielletty, ja kuitenkin muistaa noin kolmestasadasta pikkuautosta just ne omansa, joita ei ainakaan veljelle anneta :)

Olen lukenut blogiasi miltei ensimerkinnöistä saakka. Kommentointia olen harrastanut vähänlaisesti. Toivon mukaan voin lukea toisestakin matkastanne, vaikka ymmärrän kyllä miksi blogistasi haluat suljetumman. Onnea odotuksellenne!

Anonymous said...

Jos lukitset tämän blogin vain tietyille lukijoille kerrothan siitä etukäteen ja annat mahdollisuuden pyytää tunnuksia?

Adoptiomatka said...

Ihana Myrkytär, kiitos, monesta! Mulla on jostain syystä kaikkien vuosien aikana ollut vahva tietoisuus siitä, että luet ja olet.

Anonyymi, joo. Ei tässä mitään radikaalia katoamistemppua olla tekemässä :)

Adoptiomatka said...

Ihana Myrkytär, kiitos! Mulla on ollut kaikkien näiden vuosien aikana vahva tunne siitä, että seuraat mukana ja se on ollut hyvä tunne :)