Tuttava lähetti sähköpostin ja sähköpostissa oli kysymys: ”Kannattaako teidän ihan tosissanne yrittää adoptoida toinen lapsi, kun ensimmäisen kanssa kävi noin hyvin, että tuli pieni ja terve tyttö? Jotenkin tuntuu, ettei samanlainen tuuri voi jatkua ja sitten teitä myöhemmin kaduttaa.”
Kaduttaa, oman lapsen olemassaolo. En ymmärrä.
(Vaikka joskus mietin, voiko ketään rakastaa yhtä paljon kuin häntä, joka juuri nyt nukkuu sängyssään, rättinsä kanssa, sormet likaisina päivän puistoreissuista, kauniina, ihme. Voi, kertovat he, joilla jo on kaksi lasta.)
Toinen lapsi hiipii vähitellen lähemmäs, tulee näkyväksi. Ensimmäisellä on nimi ja lukuisia hellittelynimiä, toinen on vasta ”lapsi”. Kun puoliso poistaa portaiden turvaportteja, hän sanoo huomaamattaan: ”Täytyy muistaa pistää nämä järkevään paikkaan, että ne löytyvät, kun lapsi tulee”. Hymyilyttää. Tämä on uusi odotus.
Silti en uskalla iloita toisesta lapsesta vielä paljon, muistan liian hyvin menneiden vuosien tunteet, kaikki. Haluaisin uskaltaa enemmän.
Molemmissa odotuksissa yhteistä on se, etten kykene kuvittelemaan lapsen kasvoja. Ehkä vasta sitten, jälleen, kun hän on sylissä. Silloin sanon: ”Juuri sinun piti tulla meille, tuolta sinun kuuluu näyttää, minä olen äitisi.”
…
Suunnilleen näin kirjoitin myös eilen ja ehdin hyväksyä kaksi kommenttia. Kun heräsin, merkintä ja kommentit olivat kadonneet. Se tekniikka! Nyt siis uudelleen. Ja kiitos kommenteista!
skip to main |
skip to sidebar
Ensimmäisen adoptiomatkan (2005-2009) merkinnät ovat nykyään pääosin piilossa, sillä ne julkaistiin kirjana kesäkuussa 2011 (Adoptiomatka, Tammi). Eräänä päivänä alkoi uusi matka. Nyt perhe on koossa, nyt meitä on neljä. Pikkuruinen osa ajatuksista tallentuu edelleen myös julkiseen muistiin, tänne.
19 comments:
Samalla tavalla tuuripeliä lapsen saaminen on joka tapauksessa. Koskaan ei voi varmasti tietää millainen ihminen oma lapsi on. Ja oli "tuuri" millainen hyvänsä, rakkaus ei onneksi ole siitä riippuvainen.
Ihanaa kesää perheellesi!!!
-Eeva
Tuuripelihan on synnyttäminenkin. Ja koko elämä sitten sen jälkeen. Just nyt luin että 34 v urheilija kuoli sydänkohtaukseen.
Ja eihän synnyttäjäkään tiedä millaset kasvot on seuraavalla lapsella. Kyllä luulee, että tulee samanlainen, kuin ensimmäinen, ja sitten tajuaa, että ei ollenkaan....
Se on siinä se ihanaakin!
Toivon suunnattomasti onnea teille!
Tietysti tuo saamasi sähköposti voi tavallaan kuulostaa järkyttävältä, mutta tietyssä mielessä ymmärrän sen ajattelutavan. Ainakin adoptiosta tietämättömille ihmisille ajatuskin "vieraan" lapsen tulosta perheeseen voi olla suorastaan pelottava ja jos se on onnistunut kerran, niin voi tulla mieleen ettei se mitenkään voi onnistua kahta kertaa. En siis itse ajattele näin, mutta yritän asettua viestin kirjoittaneen ihmisen kenkiin.
Toisen lapsen tulo muuttaa perheen dynamiikkaa jonkun verran. Monia voi myös arveluttaa se, jos adoptoitava lapsi on vanhempi kuin 0-2 -vuotias. Lähinnä ihminen voi murehtia niitä mahdollisia traumoja ja pahoja kokemuksia, joita laitoslapsella voi olla. Ja kuinka mahdollisesti oireileva lapsi vaikuttaa vanhempiin ja vanhempaan lapseen. Kuinka täysipainoisesti jaksaa paneutua vanhempaan lapseen nuoremman oireillessa ehkä rajustikin?
Tuttavapariskunta adoptoi juuri n. 4-vuotiaan tytön Kiinasta. 4 vuotta on pitkä aika kokea kaikenlaista. Uskon rakkauteen ja perheen eheyttävään voimaan, mutta on myös hyvin surullisia kohtaloita, jotka koskettavat.
Tärkeintä on kuitenkin oma halunne adoptoida ja se tunne, että pystytte tähän! Sillä mennään pitkälle. Ei kannata loukkaantua ihmisten kommenteista (vaikka tiedän että se on vaikeaa), suurin osa oikeasti tarkoittaa hyvää, mutta ilmaisee sen jotenkin kömpelösti.
Tsemppiä ja voimaa 2. adoptiotaipaleella! Tiedättekö yhtään kuinka pitkä odotuksesta mahdollisesti tulee, noin suunnilleen?
T: Tia
Itse en kyllä pysty samastumaan tuttavasi kommenttiin vaikka kuinka yrittäisin. Periaatteessa saman kommentin voisi esittää kenelle tahansa, joka haluaa saada toisen lapsen, oli keino sitten luomu, sukusolujen luovutus tai adoptio. "Huono tuuri" on jotain sellaista, mitä jo ihan käsitteellisestikään ei voi ennakoida. Ja lisäksi on kyllä vaikeaa ymmärtää mitä se huono tuuri tässä yhteydessä tarkoittaisi, jos on valmiiksi varautunut siihen, että lapsella voi olla erityistarpeita.
Jos oikein villisti ajattelee, niin varmaan on mahdollista katua suurta lapsilukua tai lapsen saamista vääränlaiseen elämäntilanteeseen. Mutta en kyllä pidä mahdollisena sitä, että katuisi kauan odotettua, tahdottua ja harkittua lasta. En mitenkään.
Varmaankaan tuttavasi ei tarkoittanut pahaa. Mutta kovin suurta ymmärrystä hän ei myöskään osoittanut.
Kyllä.
Kahta tai useampaa lastaan voi rakastaa yhtä paljon.
Itselläni on kaksi poikaa, joilla on 8½ vuotta ikäeroa. Mietin raskausaikana, että miten kummassa sitä rakkautta riittää myös uudelle tulokkaalle ja eritoten, riittääkö sitä esikoiselle.
Kyllä.
Minusta tuntuu, että äidinrakkaus on pohjaton ja rajaamaton. =)
En oikeastaan loukkaantunut tuosta tuttavan kommentista, se sai minut vain mietteliääksi. Muistan, kuinka ensimmäisen adoptio-odotuksen aikana loukkaannuin varsin helposti, hyväntahtoisistakin kommenteista. Nyt ymmärrän enemmän, olen toivottavasti vähemmän itsekeskeinen, en vaadi niin paljon muilta. Hävettää vähän se, millainen olen ollut :)
Eka anonyymi, odotusaika saattaa olla huomattavasti lyhyempi kuin ensimmäisessä prosessissa. Tai sitten ei, en uskalla oikein luottaa muuttuviin byrokratia-asioihin. Sen verran uskallan sanoa, että jossain vaiheessa syksyä adoptioneuvontamme päättyy, sitten kerätään asiakirjat ja ne ehtivät Kiinaan kenties ensi keväänä. Sitten odotellaan, taas.
Meidän ensimmäinen adoptiolapsemme on ollut perheeseemme tullessaan erityistarpeinen, mutta se ei tule tällä hetkellä mitenkään esille arjessa. Joten sukulaisten silmissä meillä on ollut mahtava tuuri, että olemme saaneet näin ihanan, pienen ja terveen lapsen. Meille on sanottu samaa: mitäs jos se toinen on vaikee ja sairas. Kerro siinä nyt sitten, että olemme nimenomaan varautuneet siihen, että toisella lapsellamme voi olla paljonkin haasteita - toiset eivät ymmärrä yhtään, kuinka joku voi toivoa jotain muuta kuin tervettä lasta.
Kaikkea hyvää toiseen odotukseenne. Me olemme jo toisen odotuksen loppumetreillä.
Kommentoin edelliseen postauksen pitkään, nyt ei ole aikaa, sen verran vaan, että kuten nytkin jo joku kirjoitti, jos synnyttää, niin silloinkin voi olla huono tuuri, ja synnyttämälläkin saa muuten "vieraan" lapsen, ei vain adoptoimalla.
synnytin kolme lasta, niin oikeastaan en muuten osaa adoptiosta paljon, ihailen vaan ne ihmisiä jotka adoptoivat. Ehkä vielä minäkin voin joskus?
Kaikkea hyvää siis teille ihania vanhempia!
Moni on jo kommentoinut samaa, mutta sanonpa minäkin vielä:
eihän biolasta yrittävätkään voi tietää millainen lapsesta tulee, onko sillä erityistarpeita tms.
Mielestäni jokaisen, joka lasta yrittää hankkia, kannattaisi miettiä hetki, että mitä jos kaikki ei menekään toiveiden mukaan. Olenko valmis siihen?
Tietenkään biolapsella ei ole menneisyyden tuomaa, kenties hankalaakin, taustaa, mutta muutoin en näe tuossa asiassa eroa. Ja etenkin, jos adoptiolasta halutessaan toivoo erityislasta, niin sittenhän siihen osaa varautua ja asian on itselleen tehnyt selväksi.
Kun erityislapsen saa, oli se sitten adoptio- tai biolapsi, niin eikähön se lapsi ole aivan yhtä rakas kuin tervekin lapsi eikä siinä vaiheessa ketään mutta haluaisikaan. Itse koin, kun syntymän hetkellä lapseni ei hengittänyt ja häntä elvytettiin, uskomattoman leijonaemomaisen tulvahduksen sisimmäsääni, että tätä lasta haluan suojella aivan erityisen paljon. Jostain oudosta paikasta häntä kohtaan tulvahti lisätunteita, joita en olisi ikinä kuvitellutkaan tuntevani. Lapsi tuntui todellakin aivan erityiseltä, aivan erityisen erityiseltä.
Samaa mieltä kuin aikaisemmatkin kirjoittajat. Luulen, että vanhemmille on kuitenkin helpompaa hyväksyä lapsen mahdollinen sairaus, jos ovat itse saaneet "valita" sen, että lapsi on mahdollisesti sairas jollakin tapaa.
Eli olen sitä mieltä, että yleensä erityislapsen saaminen on helpompaa adoptiovanhemmille kuin biovanhemmille. Sillä adoptiovanhemmat ovat itse jo keskustelleet/hyväksyneet sen asian, että lapsi on erityislapsi ja haastavampi.
Onnea ja voimia teille uuteen adoptio-odotukseen! Asioilla on tapana järjestyä :-)
Niin, kannattaako lapsia tehdä enempää kuin yksi, jos sattuu samaan ensimmäisenä terveen ja ihanan? Ihan hassua ja hölmöä:) Onnea uuteen odotukseenne, elämässä on uskallettava ottaa riskejä ja tämä on yksi niistä.
Hei,
olen hyvin pitkään lukenut blogiasi koskaan mitään kirjoittamatta ja kommentoimatta, olen ollut salainen taustailija. Pidän kirjoituksistasi kovasti.
Käsitinkö oikein, että tästä blogistasi on ilmestymässä kirja? Jos näin todella on, niin milloinkohan ja mistäköhän sitä saisi hankittua?
Terveisin,
ihailija. Ja itsekin a-odottaja.
Itse olen nyt kahden biolapsen äiti. Toista lasta yrittäessämme ja odottaessamme mietin kyllä itsekin, että meneekö kaikki hyvin, ja pelkäsin, että meillä "ei voi käydä yhtä hyvä tuuri toisella kerralla" (että saisimme elävän, terveen lapsen, synnytys menisi hyvin, jne.). Pystyn siksi samaistumaan tuohon tuttavasi ajatukseen itsekin.
Mutta tuota katumista en ymmärrä, sen enemmän kuin sinäkään. Meillä ei käynytkään yhtä hyvä tuuri toisella kerralla, vaan kuopukselta löytyi mm. sydämen rakennepoikkeavuus, nyt on ilmeisesti laaja-alaista ruoka-aineallergiaa jne., ja synnytyksestä toipumiseenkin liittyi komplikaatioita. Silti en ole koskaan katunut, vaan tätä toistakin lastani rakastan enemmän kuin kuvittelin mahdolliseksi.
Ja tosiaan adoption kohdalla tosiaan tilanne on eri, koska lapsi on jo syntynyt ja hänen terveydestään on jo tiedot olemassa, ja perhe saa toivoa joko tervettä tai special needs -lasta.
Myös minä pohdiskelin toista lasta odottaessa, että miten sitä rakkautta riittää, kun sitä ensimmäistä rakastaa jo niin valtavasti. Ja kuten kaikki muutkin ovat sanoneet, kyllä sitä vaan riittää. Ja riittää siitäkin huolamtta, että toinen on uhmaikää lähentelevä ja toinen on tavattoman itsepäinen :)
Ihania, rohkaisevia kommentteja! (tekisin tähän sellaisen sydämen, jos osaisin!) Kiitos!
Anonyymi, kolmanneksi viimeinen; joo, kirja ilmestyy ihan kohta, parin viikon päästä. Toivottavasti sitä saa ostaa vähän melkein mistä vain, tai lainata kirjastosta. Kirjoitan asiasta yhden merkinnän sitten h-hetkellä :)
Minulla jotenkin melkein kyyneleet turskahtivat silmiini kun luin tuon saamasi kommentin. Kaikkea ne ihmiset ajattelevat ja sanovatkin..
Mutta kuten moni onkin tässä jo kommentoinut, samanlaista elämän sattumaa se on biolastenkin kanssa. Lapsemme tulevat sellaisina meille kuin tarkoitettu. Mahdollisista vajavaisuuksistaan tai haasteista huolimatta he ovat lapsiamme.
ps: Sydämen saat kun painat yhtä aikaa Fn sekä Alt -näppäimiä L-kirjaimen kanssa ;) ♥
Luin tästä blogista kirjasi esittelyistä ja tulin kurkkaamaan. Tähän tekstiin on todettava, että tiedän ainakin kaksi äitiä, jotka ovat jättäneet kolmannen biolapsen "tekemättä" siksi, että ovat pelänneet "ettei kaikki voi mennä enää kolmatta kertaa hyvin". Minä olen toinen näistä äideistä. Jotenkin kerran päätyneeksi juttelemaan lapsiluvuistamme erään puolitutun kanssa ja vähän yllätti havaita, että joku toinenkin on ajatellut samoin (vaikka harvemmin sitä kai missään asiassa on ainutlaatuinen) Keskustellessamme aikanaan huomasimme, että syykin oli sama: miehemme eivät olleet kovin innostuneita kolmannesta lapsesta. Me äidit olisimme kolmannenkin ottaneet, mutta kumpikin oli tahollaan (asia siis paljastui vasta vuosia myöhemmin) ajatteli, että jos houkuttelemalla houkuttelemme miehen kolmanteen ja lapsi onkin runsaasti erityistyötä vaativa, emme jaksa sitä ruljanssia. Kyse ei ole siitä, että olisimme ennakkoluuloisia kehitys- tai muita vammaisuuksia kohtaan - vaan paremminkin siitä, että kumpikin satuimme vähän eri syistä tuntemaan asian hiukan turhan hyvin.
Minusta tämä "huonon tuurin pelko" on kyllä oikeastaan loogisempi biolasten suhteen, koska lasta ei vielä maailmankaikkeudessa ole. Adoptiolapsi taas on jo olemassa vammoineen, vaikeuksineen ja hänellä on oikeus huolenpitoon ja rakkauteen. Jos olisin saanut kolmannen lapsen ehkäisystä huolimatta vahingossa ja lapsi olisi ollut erityislapsi, olisin varmasti ja ehdottomasti rakastanut ja taistellut kaikin keinoin hänen hyvän vointinsa vuoksi. Mutta ehdoin tahdoin en halunnut ottaa sellaista riskiä.
Voi hyvänen aika, mitä logiikkaa... meillä on perheeseen SAATU vain tyttöjä ja siitäkin on surkuteltu, että kyllä varmaan harmittaa kun on VAIN tyttöjä.
Voin sanoa, että EI TOD harmita. Olen onnellinen, ERITTÄIN.
PS Pidin kirjastasi ERITTÄIN paljon ja blogiin löysin vasta tänään. Parhautta!
T. Sohvi
Löysin blogisi sattumalta.
Aika samoja ajatuksia mitä tuolla joku aikasemmin kommentoi. Meillä on yksi terve poika. Kun toinen poikamme syntyi luulimme ensin saaneemme toisenkin terveen lapsen. Mutta kahden päivän iässä paljastui vakava sydänvika. Vaikka tämä puolivuotta on ollut raskasta aikaa, niin ehkä erityisiä juttuja tarvitsevan lapsen kanssa pärjäämiseen tarvitaan eniten vain asennetta. Siitä ei ole tarvinnut huolehtia, että rakkautta ei riittäisi. Vaikka odotusaikana mietti, että voiko mitenkään rakastaa toistakin yhtä paljon kuin sitä ensimmäist. Ite tätä ajausta rauhoitti paljon se, kun tajusin, että onhan mulla myös kaksi veljeä. Ja nekin on mulle ihan yhtä rakkaita :)
Post a Comment