Useat ihmiset alkavat raskauden aikana nimittää kohdussa köllivää lasta joksikin, näin olen käsittänyt. Tarkoitan siis ilmiötä, jossa tulevat vanhemmat silittelevät äidin vatsaa ja kutsuvat sen asukasta jollakin hassulla hellittelynimellä, sanotaan vaikka rumpaliksi tai puuhapeteksi tai murmeliksi.
Meidänkin pitää kutsua tulevaa lasta joksikin, onhan hän puheessa läsnä päivittäin. Vaivihkaa nimitys on vakiintunut sanoiksi, jotka varmasti monet muutkin ovat kokeneet luontevimmiksi: "se pieni". Ympärille kietoutuu usein myös pari muuta sanaa, joten koko nimi voisi olla oikeastaan "sitten kun se pieni tulee". Muuten asiat polveilevat miten sattuu, mutta nuo sanat kuuluvat yhteen: "Sitten kun se pieni tulee, ei enää voida käyttää näin voimakkaasti hajustettua pesupulveria." "Minä en ainakaan edes ajattele työasioita sitten kun se pieni on tullut." "Sitten kun se pieni tulee, pidän sitä sylissä enkä päästä enää koskaan irti".
Se pieni.
Sieltä maailmalta.
Tänne meille asumaan.
skip to main |
skip to sidebar
Ensimmäisen adoptiomatkan (2005-2009) merkinnät ovat nykyään pääosin piilossa, sillä ne julkaistiin kirjana kesäkuussa 2011 (Adoptiomatka, Tammi). Eräänä päivänä alkoi uusi matka. Nyt perhe on koossa, nyt meitä on neljä. Pikkuruinen osa ajatuksista tallentuu edelleen myös julkiseen muistiin, tänne.
6 comments:
Sait kyyneleet silmiini...
Minun myos!
Heippa taas!
Meidän tulevalla lapsella on ollut myös hyvin epämääräisiä nimiä.. yleensä meilläkin liitettynä sanoihin, "sitten jos", "sitten joku päivä", "ehkä". Nyt hän on tuttavallisesti muksu.
Ps. Huomasitko blogistani, että kysyin niistä vertaiskontakteista? Virkailijamme ei pitänyt tällä hetkellä niitä mitenkään tärkeinä.
Me ollaan puhuttu vain lapsesta, pikkuisesta tai vauvasta. Nyt hän on varmaan Anniliina (selitys löytyy blogistani :-)).
Kauhistus, ei minun tarkoitukseni ollut ketään itkettää :)
Miumo, luin toki juu, luen kaiken, mitä kirjoitat. Teidän neuvontanne tuntuu muutenkin olevan aika erilaista kuin meillä. Tällä hetkellä esimerkiksi juuri sinun tekstiesi lukeminen on minulle hyvää vertaisryhmätoimintaa. Toivottavasti jaksat ja ehdit kirjoittaa myös nyt, kun teillä on vähän hiljaisempaa.
Piikkiksen Anniliina-tarina on ihastuttava! "Työnimi" tuli teille nyt vähän niin kuin annettuna, Anniliina kuulostaa sitä paitsi oikein herttaiselta.
Meidän lapsella on myös työnimi, vaikka lapsen saaminen on meille todella epätodennäköistä (olemme lapsettomuushoidoissa, jotka pian lopetettaneen tuloksettomina). Jotenkin nimellä puhuminen on ollut myös surutyössä tärkeää, on keskenmenonkin jälkeen jotain konreettisempaa surtavaa. Olemme kuitenkin pitäneet työnimen keskinäisenä asianamme, vain yksi läheinen ystävä tietää sen.
Olen vasta löytänyt blogisi, mutta nyt jo tunnistanut itseni kirjoituksistasi monta kertaa... Nuo huonommuuden, syyllisyyden jne tunteet ovat meillekin tuttuja, ja haave biologisesti omasta lapsesta vielä vahva. Adoptiota emme toistaiseksi harkitse, tällä hetkellä vain ÄRSYTTÄÄ se, että puolitutut ja ystävätkin tarjoavat automaattisesti adoptiota ratkaisuksi (bio)lapsettomuuteen.
Post a Comment