Yhtäkkiä olen jälleen tutussa virastohuoneessa korkean talon kuudennessa kerroksessa. Toisella puolellani istuu puoliso, toisella virkailija, seinältä hymyilevät monet lapsenkasvot valokuvakollaasissa. Puhumme tulevan pienen mahdollisista sairauksista ja vammoista, mutta yllättäen emme käsittele niitä kovin kauan. Sen sijaan virkailija haluaa tietää, missä vaiheessa adoptioneuvontaa mielestämme olemme. Hento arka toive alkaa orastaa sisälläni. Varovaisesti muotoilen lauseita joissa kerron, kuinka olemme kypsiä seuraaviin siirtoihin ja askeliin, vaikka joskus pelottaakin.
Sitten virkailija pohtii, olisiko tämä nyt tässä, tämä adoptioneuvonta. Hän sanoo tietävänsä kylliksi ja olevansa valmis suosittelemaan meitä lämpimästi vanhemmiksi eikä myöskään usko (kun sitä hermostuksissani utelen), että lautakunnalla on syytä epäröidä antaessaan meille luvan ryhtyä äidiksi ja isäksi. Kirjallinen selvitys meistä valmistuu kahdessa kuukaudessa. Olen varovainen vastatessani, vaikka sisällä tanssii ilo. Täytyy pysyä rauhallisena. Olemme valmiita.
Virkailija kysyy vielä, tahdommeko adoptiolasta sataprosenttisesti vai haluammeko vielä miettiä ja jatkaa tapaamisiamme hänen kanssaan. "Tahdomme adoptiolapsen, lapsemme" sanon vakaasti ja katson silmiin ensin puolisoa, sitten virkailijaa. Hetkessä oivallan, että tämän asian kanssa olen jopa vielä enemmän tosissani kuin silloin, kun sanoin puolisolle "tahdon" maistraatissa avioituessamme. Kun mies mutisee, että "niin, kyllä me tätä kaikkein eniten elämässä toivomme", hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein valoisa hymy.
Ja sitten kaikki yhtäkkiä on ohi. "Näemme luultavasti seuraavan kerran sitten joskus, kun tulen teille seurantakäynnille tapaamaan lasta" sanoo virkailija kätellessään hyvästiksi. Lasta! Meidän lasta! Meille kotiin! Herttileijaa! Kävelemme puolison kanssa hissille sanomatta toisillemme sanaakaan, pihalla molempia vähän itkettää.
Kotona emme puhu asiasta sen kummemmin. Teemme arkisia juttuja; mies silittää paitaansa, minä tyhjennän tiskikonetta. Ilmassa väreilee kuitenkin tyyni hiljainen onni. Uutisoin siskolle tekstiviestissä, että neuvonta on ohi, nyt on paperisodan vuoro. Sisko kertoo ostaneensa kirpparilta pienen essun, joka on hyvä sitaista ylle, kun lapsemme joskus leipoo tädin kanssa. Oi!
Illalla juttelemme miehen kanssa sängyssä pitkään vaimealla äänellä: "ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...", "ajattele sitten kun se lapsi...", "mieti miten ihanaa, että...".
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
21 comments:
OOOOOOOOOOOOH! Ihminen mykistyy! Ihanaa!! :-D Onkohan tämä sama kuin jos vilauttaisi plussatestiä, jos näin karu vertaus sallitaan?
Lämpimät onnittelut! Olen seurannut tätä blogia jo jonkin aikaa, minusta ainakin vaikutatte tosi hyviltä tulevilta vanhemmilta. Hienoa, että asiat etenevät. On varmasti kysynyt paljon voimaa ja kärsivällisyyttä jatkaa noin pitkälle ja käydä niin paljon kaikkea läpi. Te olette onnekkaita saadessanne lapsen, mutta kyllä se tuleva lapsikin tulee olemaan onnekas pieni ihminen.
Ihanaa että olette taas yhden askeleen lähempänä tulevaa lastanne! Ihan tuli kyynel silmään tätä kirjoitustasi lukiessani!
Olisikohan ensimmäinen raskauskolmannes nyt ohi?
Hyvää jatkoa odotukselle!
Miten tuntemattomien onni voikin näin lämmittää!! :) Olen onnellinen teidän puolestanne, teidän kanssanne.
Lämpimät onnet ja ilot toivotan teille!!
Onnea edistymisestä! Monesko tapaamiskerta se oli? Meillä ei sossu päässyt yllättämään, koska meille sossu sanoi jo eka kerralla tapaamisen alussa, montako kertaa hän ekalla kerralla haluaa paria tavata.
Onnea!!! Tulee niin elävästi mieleen omat 3 vuoden takaiset tunnelmat (onko siitä jo niin kauaun?!). Nyt meidän pieni on ollut kotona lähes kaksi vuotta. Viime viikolla sanoi mummon luokse hoitoon lähtiessään, että "äiti, minä rakastan sua"! Toivomme teille yhtä ihanaa tulevaa!!!
:´)
Onnea matkaan!
Jäin koukkuun joku aika sitten tähän blogiisi, jonka bongasin blogilistasta. Kirjoitat tosi mukaansatempaavasti ja saat eläytymään tunteisiisi. Meitä taustalla jännittäjiä taitaa olla melkoinen joukko :)
Todella upeeta! Tuskin maltan odottaa, että itsekin pääsemme vastavaan tilanteeseen.
Mari
Tuhannesti onnea isosta edistysaskeleesta! :) Ihanaa!!
Onnea, voimaa ja jaksamista.
Hyvän haltuun!
Onneksi olkoon! :) Selvitystä on hauska päästä lukemaan ja sitten ei kun lautakuntaan (meidän paperit on siellä odottelemassa, jos eivät sitten tehneet päätöstään jo eilisessä kokouksessa).
Onnea!!! Ja toivottavasti saatte pian asianne eteenpäin, lapsenne saa teistä ihanat vanhemmat!
onneksi olkoon! ihanaa, että joidenkin haaveet toteutuvat. sinulla ja miehelläsi, teillä on aarre toisissanne. teistä tulee varmasti hyvät vanhemmat pikkuiselle. onnea vielä kerran!
Olisiko tunkeilevaa kysyä, missä päin Suomea asutte?
Kiitos kaikille (paitsi kirotulle roskapostille, joka vihdoin näyttää löytäneen minut) onnentoivotuksista - kylläpä myötäeläjien joukko lämmittää.
Piikkis, meillä neuvonta kesti viisi kertaa. Ehkä oli ihan hyvä, ettemme etukäteen tienneet käyntien lukumäärää, ettei siitäkin olisi tullut turhaa stressiä. Tuon viimeisen kerran jälkeen aloin kauhuissani miettiä, että jatkuihan se neuvonta nyt lautakunnan vaatiman puoli vuotta. Kiivasta kalenterin selailemista ja sitten helpotus: meidän neuvontamme kesti tasan puoli vuotta ja yhden päivän :)
Jospa, saa toki kysellä. En mitenkään erityisen tarkasti peittele oikeaa identiteettiäni, vaikka anonyymisti kirjoitankin. Eli Helsingissä asumme me. Kuinkas niin? :)
Onnea kovasti edistyksestä, pian sitten lupaa hakemaan ja papereita eteenpäin - sitten alkaa se "loppukiri" :o)
Siksi vaan että olen kuullut, että neuvonnan pituus riippuu aika paljon paikkakunnasta. Mietimme itse prosessin aloittamista, mutta ennen neuvontaa pitää ilmeisesti jo olla naimisissa, ja meillä on tuo naimisiin meno vasta alkuvaiheessa...
Post a Comment