Friday, December 07, 2007

Kolmena lauseena

Eräänä aamuna tässä vasta kävelimme kohti korkeaa virastorakennusta, ikkunoissa oli valoja, tuuli. Nousimme hissillä ylös ja odotimme. Varmistimme vielä kerran, että mukana on kaikki tarvittava: virkatodistukset, rikosrekisteriotteet, selvitys uudesta työpaikasta, lääkärinlausunnot ja laboratoriokokeiden tulokset. Sosiaalityöntekijän huoneessa kaikki oli ennallaan, lasten valokuvia seinällä ja hänen oman tyttärensä kuva pöydällä. Istuimme tuoleihin pienen pöydän ympärille.

Virkailija katsoi meitä ja kysyi: miten tämä odotusaika on sujunut?

Mitä tuollaiseen voi vastata ja miten. Että välillä kaikki on kamalaa ja epäreilua, odotusajat pidentyvät eikä lasta kuulu tahi näy, maailma pyörii edelleen, asiat etenevät, ystävien jälkikasvu aloittaa koulun, vain me olemme samoja. Että joskus tuntuu kuin en jaksaisi odottaa enää hetkeäkään, sattuu ja itkettää, viskon sohvatyynyjä ja rähisen. Ja että sitten tulee taas varmuus: minähän jaksan ja odotan niin kauan kuin se on tarpeen, vaikken mitään suurta suunnitelmaa tässä kaikessa pystykään näkemään.

Olimme aika vaitonaisia, mutta niinhän me aina olemme.

Adoptiolupamme on ollut voimassa kohta kaksi vuotta ja nyt meidän piti kertoa, kuinka olemme sen ajan käyttäneet. Yritin muistella ja kuvailla, mutta juhlapyhät, lomat ja remontit olivat ajatuksen tavoittamattomissa, kaikki sulautui yhteen hämäräksi. Tajusin kipeästi, etten ole voinut nauttia odotusajasta kuten kenties voisin raskaana ollessani, koska laskettua aikaa ei ole, vaan pelkkä pitkittynyt kuukausien ketju ja pelko. Olen kuitenkin saanut kokea myös hetkiä, jolloin onni kirkastuu: saan lapsen, tulen äidiksi. Leimahduksia, sanoisi eräs Emilia. Silloin kuvittelen, millä äänellä luen Tatua ja Patua iltaisin, tai Maisaa.

Laskeuduimme hissillä alas, aulaan oli kyhätty jonkinlaiset joulumyyjäiset. Ostin pienen huovutetun kissan, koskin sitä ja ajattelin, että se on lapselle. Että joskus voin antaa otuksen ja siihen liittyy tarina.

Vähän myöhemmin postissa saapui kopio adoptiolautakunnalle osoitetusta lisäselvityksestä kansainvälisen adoptioluvan jatkamista varten. Sen lopussa kirjoitetaan: "Puolisot odottavat hartaasti saavansa toivomansa adoptiolapsen mahdollisimman pian. Odotusaika on tuntunut ajoittain raskaalta. Jatkolupaa ajatellen voimme edelleen suositella heitä lämpimästi adoptiolapsen vanhemmiksi.”

Siinähän se on, tämän blogin ja elämän sisältö tiivistettynä kolmeksi lauseeksi. Me saanemme luvan jatkaa odottamista. Näillä näkymin lapsi saattaa olla kotona vuonna 2009.

20 comments:

Anonymous said...

joka paiva, melkein ihan joka paiva tulen katsomaan, etta mita sinulle kuuluu. Odotan ja toivon hyvin uutisia. Odotan hartaasti ihmisen kanssa, jota en edes tunne. Ja kun tiedan, etta odotamme taas niin tunnen surumielisyytta puolestasi. Ja odotamme; ne mainitut puolisot ja se nakymattomien ihmisten armeija joka odottaa kanssasi hyvia uutisia. Kohtuuttoman pitkalta tuntuu, mutta aina yritan ajatella, etta onnellinen loppu tulee kuitenkin vihdoin joskus. Se ihana ja oma lapsi.
Voimaa ja jaksamista.

Butterfly said...

Hei,
myös minä käyn lähes joka päivä katsomassa, joko olisit päivittänyt. Elän mukana minkä voin.
Elän itse paraikaa suuren murheen keskellä, ihan erilaisen kuin sinun, mutta päivä kerrallaan koitan jaksaa ja odottaa parempaa päivää. Ehkä sitten kun arkemme normalisoituu, voin katsoa taakse ja olla onnellinen ja osata olla onnellinen. Ehkä.

Voimi sinulle ja miehellesi.

Kyllä me selvitään..

Myy said...

Tuntuu käsittämättömältä, että toisella puolen maailmaa odottaa lukematon määrä pienokaisia vain sitä äidin ja isän syliä ja läheisyyttä ja rakkautta. Ja toisella puolen maailmaa odottaa lukematon määrä äitejä ja isiä saadakseen pitää lasta sylissä ja rakastaa. Miksi tämä on tehty näin vaikeaksi?

Näin joulun alla, kaikesta vesisateesta, pimeydestä ja toivottomuuden tunteista huolimatta, on juuri se aika, jolloin ihmeet ovat mahdollisia. Sellaista ihmettä toivon teille täydestä sydämestäni. Ei mitään yliluonnollista, vain pienen lapsen, juuri teidän lapsenne.

Anonymous said...

Voi että...
itku tuli kun luin toiseksi viimeisen lauseesi: "Me saanemme luvan jatkaa odottamista".

Vuosi 2009 tuntuu nyt niin kovin kaukaiselta. Sitten kun elämme sitä, tämä hetki tuntuu. Aika on ihmeellinen ulottuvuus.

myy kirjoitti upeasti:
" --- toisella puolen maailmaa odottaa lukematon määrä pienokaisia vain sitä äidin ja isän syliä ja läheisyyttä ja rakkautta. Ja toisella puolen maailmaa odottaa lukematon määrä äitejä ja isiä saadakseen pitää lasta sylissä ja rakastaa. Miksi tämä on tehty näin vaikeaksi?"

Minun tulee itku, kun ajattelen niita lapsia, heidän yksinäisyyttään, pelkojaan, hellyyttä vaille jäämistään.

Teidän odotuksessanne tulee vielä olemaan onnellinen loppu, olen siitä ihan varma :). Surenkin myyn kommentin luettuani eniten sitä, että useimmilla juuri nyt jossakin kaukana (ja lähellä!) lämpöä ja rakkautta kipeästi kaipaavista maailman lapsista ei koskaan tule olemaan kokemusta siitä, kuinka hyvä voittaa. Heillä on vain oma loppumaton odotuksensa.

Maailma on hirvittävä.
Teillä on onneksi antaa jotakin upeaa ja hyvää sille lapselle, jonka vanhemmiksi vielä tulette :)

Voimia tähän hetkeen ja jokaiseen seuraavaan,
Nina

Anonymous said...

Täälläkin odotetaan teidän kanssanne kunnes kaivattu lapsi saapuu. Muut ovat kommentoineet kauniita ja viisaita ajatuksia, juuri nyt minua vain tuskastuttaa puolestanne. Miksi tämän pitää kestää näin kauan?
Mielenrauhaa toivotellen.

An said...

Minuakin alkoi itkettää lukiessani. Vaikken odotuksen tuskaa voikaan tietää, eläydyn siihen. Voimia!

On tietenkin helppo sanoa minun ei-adoptoijan tilanteestani käsin, mutta pitää sanoa kuitenkin: Ainakin asia valmistellaan perin pohjin ilmeisesti myös toisessa päässä eli väärinkäytöksille ei jätetä sijaa. Jos hitaus on sen hinta, minusta se on hyväksyttävä. Muutoin... saisivat rattaat liikkua nopeammin.

Anonymous said...

Meidän paperit on lähteneet puolisen vuotta teidän jälkeenne ja juuri eilen mietimme, mahtaako edes vuosi 2009 riitää meille...

Ei tätä jaksaisi, ei millään. Muutaman kerran olen ihan oikeasti ajatellut, että luovuttaminen olisi helpompaa.

t. toinen odottaja

Aku said...

Voi suru. Joka kerta, kun näen, että Adoptiomatkaa on päivitetty ajattelen: "ehkä, ehkä viimeinkin". Mutta kun ei.

Minun pettymykseni on pientä teidän kokemaanne, mutta tällä tarinalla on onnelinen loppu. Uskon niin.

Voimia.

anis said...

itku.

pikkuthti said...

Voimia!
Menin aika sanattomaksi... tunnen surua puolestanne, kun lapsenne kotiintulo kestää noin kamalan kauan. Mutta uskon edelleen onnelliseen loppuun:)

Voimia elämään -sekä odotukseenne!

SatuSanna said...

Niinhän se kävi täälläkin...
Kun oli uusi päivitys, niin toivoin lähes varpaatkin ristissä, että n y t.
Miksi ei vieläkään, tuli ensimmäisenä mieleen.
Jaksamisia kaikesta huolimatta.

Anonymous said...

Voimia odotukseen!
kuten eräs rukous:
"Anna minulle voimia muuttaa elämässäni se, minkä voin, anna rohkeutta hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja anna viisautta erottaa nämä toisistaan"

Anonymous said...

Sanattomana täällä. Kaipuusi on niin käsinkosketettavaa. Riipaisevaa.

Minäkin toivon niin kovin, että teidän "laskettu aika" selviäisi pian.

Lämpimät jouluhalaukset,
lellu

Anonymous said...

Täälläkin tuli kyynel silmään.. Usein minäkin - ihan ventovieras - käyn täällä katsomassa jos olette jo lapsenne saaneet. Toivon ja odotan kanssanne. Toivon, että jaksatte. Voimia.

Anonymous said...

Onnellista ja toivorikasta joulunaikaa!
Lämpimin ajatuksin,
N.

Anonymous said...

Miten ihmeessa tama kestaa nain kauan???
Miksi taalla "toisella puolella maailmaa",odotus saattaa kestaa vain kuukausia???
olisiko aihetta vaihtaa adoptio toimistoa??Vai adoptoidaanko Suomessa kaikki lapset saman toimiston kautta????Kasittamatonta!!
Aivan kuten joku edellamainittu sanoi...niin monta lasta odottaa omaa aitia ja isaa....Kuka tasta odotuksesta on vastuussa????

Voimia sinulle ja miehellesi!
Ihan tassa tuohtuu vieraskin ihminen!!

Kirsi said...

Löysin tänään blogisi ja olen sitä tässä itkien lukenut. Kaipuusi on niin käsinkosketeltavaa, että se satuttaa ihan vierastakin ihmistä.

En voi lähimainkaan väittää ymmärtäväni miltä Sinusta ja miehestäsi tuntuu enkä sitä edes yritä. Mutta tunnen ihan mieletöntä ylpeyttä puolestasi siitä, miten olet jaksanut puskea eteenpäin ja ollut samalla uskollinen itsellesi.

Nämä ovat vain tyhjiä sanoja eivätkä ne tuo lasta luoksenne. Vaikka en jumalaan uskokaan, rukoilen silti puolestanne tänä iltana: että odotuksenne päättyisi pian ja onnellisesti.

Johanna said...

Itku tuli kun taas kurkistin. Haluaisin jo teille oman lapsen!!

Voimia odottamiseen ja pikaista päätöstä hitailta "rattailta" toivoen...

Johanna

Anonymous said...

Niin, itsekin odottaja. Kävin nyt ensimmäisen kerran lukemassa blokiasi. Adoptiolupa (ensimmäinen) tuli viime vuoden loppupuolella ja jo nyt olen alkanut miettimään tuota luvan uusimisasiaa... vain 1½ vuotta ja taas pitää hakea lääkärintodistuksia ja virkatodistuksia jne. ja tavata sosiaalityöntekijää ja todistaa edelleen olevansa töissä, terve, pätevä äidiksi ja koko elämän olevan vakaata ja kaikkien sukulaistenkin odottavan sitä tulevaa adoptiolasta... huh,huh. Pelko siitä, että jokin näistä asioista ei enää 1½ vuoden päästä olekaan näin, on ajoittain erittäin raskasta. Mutta onneksi näitä valoisempia odotuspäiviä on monia, jolloin jaksaa ajatella asioiden menevän kuten on tarkoitettu ja jaksaa uskoa saavansa sen oman lapsensa maailmalta kotiin. Onnea ja voimia teille odotukseen.

Anonymous said...

hei,

tiedän myös miltä odottaminen tuntuu. Meillä neuvonta loppunut juuri ennen joulua ja nyt odotellaan sitten lupaa (vähintään) seuraavat puoli vuotta.

Jotenkin kuitenkin pidän toivoa yllä ja yritän ajatella positiivisesti. Aina se ei onnistu ja voin vain todeta, että tiedän miltä susta tuntuu.

Meitä on täällä monia!

voimia,

ninni