Friday, July 03, 2009

Joskus olen rannalla

Näinä hiljaisina kesälomapäivinä en ole tavannut juuri ketään. On tuntunut hyvältä. Muutamana aamuna olen pakannut vihreään kassiin lukemista ja vesipullon, suunnannut sitten oudon määrätietoisesti uimarannalle, istunut varjossa hiekan ja nurmikon rajalla lueskelemassa, välillä sulkenut silmät.

Ja tänä iltana tajusin, miksi.

Niin monta vuotta uimarannan äänet ovat olleet melkein surullisinta, mitä tiedän. Tuuli, ehkä aallot ja kaiken yllä lasten huudot ja nauru. Joku kiljuu äitiä katsomaan sukellustemppuaan, vanhemmat komentavat lapsia pois vedestä, sillä nyt on määrä lähteä kotiin syömään… Se kaikki yleinen häly on tuntunut fyysisenä kipuna. Sydän on alkanut hakata, kyyneleet ihan silmien takana: kukaan ei kutsu minua, minä en kutsu ketään.

Nyt, yhtäkkiä, tuo sama äänimaisema on kauneinta, mitä tiedän. En olisi aurinkoisena heinäkuun päivänä missään muualla onnellisempi kuin rannalla kuuntelemassa lasten mekkalaa. Mietin tuskin mitään, annan vain tilaa tunteille. Välillä ajattelen hennosti: ensi kesänä olen ehkä lapseni kanssa tämän saman puun alla ja meillä on eväänä viinirypäleitä. Miten näin pieni toive voi tuntua niin järisyttävältä?

Tänään puoliso haki minut rannalta töidensä jälkeen. Marketin parkkipaikalla, juuri autosta astumaisillamme, unohduimme lumoutuneena tuijottamaan näkyä: tuntematon mies nosti oman autonsa takakontista lasten matkarattaat. Seurasimme hartaina, kuinka hän kokosi ne.

”Aika kätevät rattaat”, sanoi puoliso pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun mies oli poistunut paikalta. ”Huomasitko, kuinka ne sai laitettua ajovalmiiksi yhdellä kädellä?” vastasin.

13 comments:

leila said...

Olipa todella kaunis teksti. :)

Anonymous said...

Itse lapsettomuuden kanssa kamppailen ja mietin sitä hetkeä, jolloin joskus saan lapsen, oman biologisen, sijaislapsen tai adoptiolapsen, sillä äitihän minusta tulee, en vain vielä tiedä, miten ja luen tekstejäsi, enkä osaa kuin herkistellä, kun ajattelen kaikkea mitä olet kokenut, mitä tulet kokemaan ja miltä se kaikki tuntuu. Kaikkea kaunista sinulla tuhatmäärin polullesi, tunnen toiveesi sydämessäni ja toivon itse joskus voivani elää niitä samaisia hetkiä, joita sinä nyt elät, niitä viimeisiä juuri ennen kuin kaikki muuttuu peruuttamattomasti, niin kauniiksi.

Onnea, Taikatyttö

Anonymous said...

Ihanaa, että täällä on tällainen teksti! Olen niin äärettömän onnellinen puolestasi!

Kommentteja lukiessa huomaa, että tämä blogisi on koskettanut uskomattomalla tavalla todella monia erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Niin minuakin. Kiitos!

Afromama said...

Paitsi että lapsi ei sitten haluakaan syödä viinirypäleitä, vaan parkuu ja alkaa heitellä niillä ohikulkijoita :)

MaaMaa said...

Tuli kyynel silmään, ilon-sellainen.
Aivan ihana postaus!
Mäkin rakastan hiekkarantoja ja lasten riemuisien leikkien seuraamista sielä!

Myy said...

=D
Ollaan ihan hiljaa ja odotetaan vielä vähän. :)

Anonymous said...

Kyynelsilmin täälläkin.. Lapsenkaipuu on ollut jo vuosia minulla niin tykyttävä kipu, niin raastava suru.
Minä sinun laillasi, uskallan jo varovaisesti toivoa ensi kesänä olevani lapseni kanssa ihan missä vaan..
Halaus!

Saara said...

Ja minäkin itken... tosi kaunis teksti. Ihana löytää niistä taas toivoa noin paljon!

Anonymous said...

Itselläni on kaksi lasta, jotka ovat juuri siinä isässä, etä uimarannalla mekkaloidaan. Kaipaan usein niitä rauhallisia päiviä, jolloin uimarannalle kannatti lähteä kirjan kanssa... nyt kun kaikki aika menee siihen, että yrittää estää lapsia hukkumasta eksymästä roiskimasta vettä toisten päälle jne. Uimarannalla käyminen lasten kanssa on rankkaa :-). Mutta ymmärrän kyllä tekstisi pointin ja uskon myös, että kunhan meidän lapset kasvavatm uimarannallakin on taas joskus rentouttavaa...

Sydänjää said...

Niin kaunista ja niin haurasta. Niin toivon täytteistä. Kaikkea hyvää.

Johanna said...

Kiitos, että jaat nämäkin ajatukset matkaltasi. Tärkeät ajatukset. Ajatukset, jotka nostattavat ruudun takaa matkaasi seuraavalle palan kurkkuun ja kostuttavat silmäkulmat.

Anonymous said...

Herkistit jälleen kyyneliin. Ah, kuinka herkän onnellista odotusta jo. Tuntuu hyvälle.

-Annis-

Anonymous said...

Minäkin kävin ennen yksin rannalla kirjan kanssa.
Olen saanut lapsen aasian auringon alta ja nyt käyn rannalla poikani kanssa. Ihaninta mitä tiedän. Kirjaa en kaipaa mukaan:) Tällä hetkellä olemme jo kaksi vuotta odottaneet pikkukakkosta perheeseemme. Toivottavasti päivä jolloin esityksen saamme, tulisi vielä tänä vuonna. Vain taivas yksin tietää. Vuorosi tulee kyllä! Toivottavasti pian! Voimia!