1. Malttamattomuus
Lentokenttä lapsen synnyinkaupungissa on pieni, kaupunki on suuri. Ajattelen, että jossain täällä hän on. Juuri nyt. Hereillä tai päiväunilla, sillä vihdoinkin me olemme samalla aikavyöhykkeellä. Bussissa matkalla hotelliin katson ihmisiä, eri-ikäisiä, ja mietin. Ketä lapseni mahtaa muistuttaa? Tuotako naista, sitten vanhempana? Tuota tyttöä? Tai tuota? Tuota?
2. Tyyneys
Viimeisenä lapsettoman iltana hotellihuoneen pöydällä on joukko vauvanruokapurkkeja, joiden sisällöstä en ymmärrä enempää kuin kuva kertoo mutta joita opas kehotti ostamaan. Keitän vettä, tiskaan lavuaarissa muovilusikoita, niillä huomenna ruokin lapseni. Puoliso lataa videokameraa, makaan sängyllä ja syön sipsejä, puoliso silittää paitansa, kirjoitan ajatuksiani paperille. Emme paljon puhele. En enää pelkää, oikeastaan pelko jäi jo Suomeen. Näin tämän kuuluu mennä. Jos ikkunan avaa raolleen, ulkoa kuuluu vieras maailma. Nukumme hyvin.
3. Epätodellisuus
Siinä hän nyt on. Huone on valoisa, hoitaja istuu tuolissa ja lapsi hänen sylissään kasvot kääntyneinä pois. Seison muutaman metrin päässä, enkä saa vielä mennä lähemmäksi. Ensin lausutaan nimet ja opas ottaa kameran. Sitten astumme puolison kanssa kohti lasta. En muista paljon enempää, enkä ole vielä halunnut katsoa luovutustilaisuudessa nauhoitettua videota.
4. Onni
Muistan kuitenkin: Istumme lapsen kanssa sohvalla, hän on sylissäni ja juo tuttipullosta. En ole koskaan juottanut ketään tuttipullosta ja nyt minulla on lapsi, jolle annan ravintoa. Ja hän juo. Ja minä pidän pulloa. Hänellä on uskomattoman pienet sormet. Puoliso kaivaa taskustaan keltaisen helistimen ja näytän sitä lapselle. Yhtäkkiä lapsi hymyilee. Katsomme puolison kanssa toisiamme ja toistelemme monta kertaa asiaa, jonka molemmat näkivät: Hän hymyili!
5. Epävarmuus
Ensimmäisenä yhteisenä aamunamme meidän pitää pukea ja ruokkia lapsemme. Se pelottaa. Tykkäisikö hän tästä, kysyn puolisolta. Kyllä kai, tämä vastaa ja lipitämme velliä pienellä lusikalla lapsen suuhun. Joka kerran kun suu aukeaa, tunnen valtavaa helpotusta. Vasta parin päivän kuluttua ymmärrämme kaataa vellin tuttipulloon. Kun vedän varovasti lapsen ylle paitaa, muistan että ostin sen monta vuotta sitten. Nyt vaate on sopiva.
6. Syyllisyys
Lapsen itku saa minut odottamattoman ahdistuksen valtaan. En voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän on joutunut itkemään ennen tätä, eikä kukaan ole lohduttanut. Kuvittelen kaikkea. Minuakin itkettää, sydän hakkaa. Menen kylpyhuoneeseen ja asetun makaamaan tyhjään ammeeseen. Laitan sormet korviini etten kuulisi. Eikö hyvä äiti kestäisi tämän itkun? Puoliso on rauhallinen, heijaa lasta ja pian lapsi tyyntyy. Silloin on minun vuoroni itkeä ja miettiä, miksi tunnen näin.
7. Rakkaus
Kävelen vieraalla kadulla ostamaan hotellin lähellä olevasta leipomosta välipalaa, jotain leipää pitäisi saada. Kun seison hyllyjen edessä, iskee valtava ikävä. En juuri valikoi, nappaan jonkun käntyn, maksan ja melkein juoksen takaisin lapsen luokse. Miten maltoin poistua hänen läheltään? Kun avaan hotellihuoneen oven, näen puolison makaavan lapsen kanssa lattialla. He leikkivät Ikeasta ostetuilla muovikipoilla. Lapsella on yllään luumusoseen tahrima body ja puoliso juttelee hänelle hiljaisella äänellä. Minun perheeni.
8. Tuttuus
Vähitellen alan ymmärtää lapsen itkua, mitä se milloinkin tarkoittaa. Hänen ilmeensä eivät enää ole kuin vieraan. Vartalo muuttuu tutummaksi, tunnistaisin jo nämä kädet ja jalat monien joukosta. Muutun varmemmaksi. Rakkaus kasvaa, kuinka suureksi se voi kasvaa kun se on jo nyt näin suuri? Kun lapsi bussissa kitisee, tiedän, että hän haluaa katsoa ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Nostan lasta, hän hiljenee, katsoo ikkunasta ulos ja rummuttaa lasia. Me alamme vähän tuntea toisiamme.
9. Pelko
Kävelen hotellin takana olevan joen rantaa hetken yksin ja pureskelen kynsiä. On ilta ja lapsi nukkuu. Osaanko sittenkään olla äiti? Haluan, mutta osaanko? Lapsi on nyt olemassa, minulle annettu, asiakirjat virallisiksi todettu, tämä on lopullista. Minulla on tästä lähtien aina lapsi. Vähitellen rauhoitun. Tuntuu hyvältä palata sisälle, vaikka ulko-oven minulle avaava portieeri kiusaannuttaa. Tiedän, että yritän parhaani. Rakastan jo lasta. Sitä paitsi, kuten puoliso jalat tiukasti maassa ja väsyneenä puuskahtaa: ”Mieti nyt kaikkia meidänkin tuttujamme, joilla on lapsia. Ihan tavallisia he ovat, vanhemmat ja lapsensa. Ja nyt nukutaan.”
10. Suru
Ajattelen lapseni ensimmäistä äitiä, hänet synnyttänyttä, joka ei saa koskaan tietää. Onko hän tässä samassa kaupungissa juuri nyt? Mitä hän miettii ja missä? Otan valokuvia, hommaan paikallisen kartan, säilön kuitit, kirjoitan paljon muistiin. Ostan lastenkirjoja, syömäpuikkoja, kahvikuppeja ja kerhorepun. Tämän kaupungin en anna unohtua, kuten en biologisen äidinkään. Mutta voisinpa tehdä enemmän.
11. Ihme
Istumme paikallisessa ravintolassa, lapsi katselee meitä rattaistaan ja me katselemme takaisin. On torstai. Jos en olisi saanut tätä lasta, olisin tällä hetkellä töissä. Nyt syön ruokaa, jonka raaka-aineista en ole selvillä. Ihmiset kulkevat ohi. Me istumme rauhassa. Olemme kaukana kotoa. Tämä hetki on ihme. Ja taas: juuri näin kaiken kuului mennä. Olisinpa, olisinpa tiennyt jo vuosia sitten!
12. Ilo
Helsinki-Vantaan lentoaseman tuloaulassa odottavat lähimmät sukulaiset. Huomaan, kuinka osaa heistä itkettää. He näkevät nyt lapsemme. Äitini on tuonut mukanaan toppahaalarin, johon pieni sullotaan. Ensimmäistä kertaa. Kotona on kissat hoidettu, olohuoneen pöydällä suklaarasia ja punaviiniä, jääkaappiin tuotu keittoa ja marjoja. Ulko-ovi on kiinni, kukaan ei tule meille tänään. Olemme väsyneitä, mutta emme malta nukkua. Nostan lapseni syliin, kävelen yläkertaan ja näytän hänelle loputkin huoneet.
...
Anonyymin edelliseen merkintään jättämästä kommentista löytyi avainsana: häivähdys. Se jotenkin osui ja vapautti kirjoittamaan pieniä osia elämästä, kun suuremmat tuntuvat liian suurilta. Luulen, että tästä on hyvä jatkaakin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
55 comments:
Itku tuli, kun tätä luin. Kirjoitat hirmuisen kauniisti ja sen huomaa, miten paljon lastasi olet rakastanut jo ennen kuin sait hänet syliisi. En jaksa uskoa, että kukaan osaisi minua tämän lähemmäs enää teidän perheenne tunnelmia päästääkään. Kiitos!
Olen niin onellinen teidän puolestanne että vihdoin saitte oman pienen ja kokea kaiken tästä vanhemmuuden hämmentävästä maailmasta. Noita sanojasi lukiessa tuli niin elävästi mieleen 2½ vuoden takaa kun poikamme syntyi. Yritimme mieheni kanssa isoäidin useitten kohotusten jälkeen käydä kahdestaan kahvilla miehenikanssa. Ajaksi valitsimme ensimmäisen yösyötän jälkeisen hetken jolloin olimme lähes varmoja että vauva nukkuu. Juoksimme autoon ajoimme lähimmälle bensa asemalle (emme siis kahvilaan tms paikkaan kuten oli sovittu ;) hörppäsimme "ykkösellä " alas kahvit niin että kurkkua poltti , ja tämän jälkeen juoksimme kilpaa autoomme ja ajoimme aika vauhdilla kotiin :)))) Vauva nukkui edelleen ja aikaa oli kulunut huikeat 45minuutia XD Miten pienestä voikaan olla niin suuri huoli! :) Onnellinen huoli <3
Hyvin olet saanut vangituksi hakumatkan häivähdykset. Itkin ihan onnesta teidän vuoksenne.
Kiitos kirjoituksestasi. Siitä ymmärsi paljon sellaista, mitä ennen ei ollut tullut ajatelleeksi.
Kiitos, että kirjoitit häivähdyksistä. Niitä lukiessa alkoivat kyyneleet valua ja onni levitä mieleen.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Ihania päiviä lapsesi kanssa <3
Niisk. Voin allekirjoittaa kaikki kohdat, adoptioäitiys ja biologinen äitiys nostaa pintaa täsmälleen samat tunteet: neuvottomuus, syyllisyys, rakkaus, kiitollisuus, ilo, jopa vihakin (meidän uhmaikäinen uhmaa KAIKKEA). Matka äitiyteen on vain hieman eri. Lapsettomuuden kokeneena en itse aluksi ollut sinut negatiivisten tunteiden kanssa, kunnes opin myös nekin hyväksymään.
Lapsen kanssa tuntee niin paljon, päällimmäisenä kuitenkin se suurin rakkaus.
Kiitos ihanista sanoista.
t.3v:n pojan adoptioäiti
Lapsen saaminen on aina samanlaista, tapahtui se synnyttämällä, keisarinleikkauksella tai adoptiolla. Ulkoiset puitteet voivat olla erilaiset, tunne on sama. Miettiminen, miltä lapseni näyttää. Ja sitten hän on siinä, hoitajan sylissä ja hoidettavana ja kohta äidin ja isän sylissä. Videota ja valokuvia. Lapsessa huomataan jotain, jota toistellaan: hymy, isän nenä tms. Ja alkuhurmoksen jälkeen iskee se pelko ja huoli. Miten minä osaan. Miten minä jaksan. Valtava vastuu, suurempi kuin mikään muu vastuu tässä elämässä. Äidin vastuu. Ja sitten pikkuhiljaa kasvava yhteisymmärryksen tunne: ai, tuo ääni tarkoittaa tuota. Oppii tuntemaan kädet, jalat, masun. Kaikki tulee niin tutuksi lasta hoitaessa. Ja väsy ja raukea olo kun vihdoin ollaan kotona.
Onnea teidän perheelle! Lahjoista arvokkaimman olette saaneet!
Silmäkulmat kostui, kun luin tekstiäsi. Ihana kirjoitus! : ) Se kertoo että teistä tuli ihanat, vastuulliset ja rakastavat vanhemmat teidän pienelle lapselle.
Häivähdyksien kirjoittaminen oli hyvä idea. Niitä olisi kiva lukea jatkossakin, jos haluat jakaa niitä meidän kanssa.
Onnellisia hetkiä teidän perheelle! : )
T. Jalienty joka vielä odottaa kauan sitten ostettujen paitojen kanssa niille käyttäjää.
Kirjoitat niin ihanasti. Kiitos.
Kiitos kun edelleen jaat meidän kanssamme näitä pieniä hetkiä elämästämme. Teidän kokemuksenne ovat itselle vielä ihan vieraita, mutta ehkä jonain päivänä hyvinkin tuttuja. Olen seurannut matkaanne jo pitkään ja olen onnellinen, että tarinassanne on alkanut uusi luku. Uskomatonta miten suuria tunteita sitä voi täysin tuntemattoman ihmisen elämä itsessä herättääkään. Ihanaa talvea teidän perheelleenne.
Kiitos!
Juuri tällaiset kuvaukset antavat todella paljon. Ja järjettömän pitkä odotus tuntuu taas jollain tapaa järjellisemmältä...
Ihanasti kirjoitettu, kamalan pieniä suuria asioita :) Ihan liikuttuu täälläkin.
Nämä häivähdykset ovat juuri tämän blogin parasta antia. Olet mestari maalaamaan tuokiokuvia tärkeistä hetkistä. Kiitos sinulle.
Minuakin itkettää. Kiitos tästä!
Täällä olen taas kerran havahtunut huomaamaan, lapsi on lahja. Kirjoituksesi vievät ytimeen, tärkeintä on rakkaus lapseen. En ole läpikäynyt adoptioprosessia, lapseni ovat saapuneet "helpommalla", mutta kokemustesi kautta taas muistan kuinka arvokkaita he ovat. Olen ikionnellinen puolestanne. Onnea uuden perheenjäsenen johdosta!
Luen, itken, hymyilen. Kiitos, että jatkat häivähdyksien jakamista!
Juuri nuo häivähdykset (tunteet, tunnelmat) sitä varmasti muistaa vuosienkin päästä, vaikka tietenkin sitä haluaisi muistaa aivan kaiken pienimänkin yksityiskohdan hakumatkasta. On jännä miten jokin pienikin juttu voi laukaista jonkin muiston, tunnelman näin jälkikäteen.
Kiitos omista häivähdyksistäsi. Ne toivat omat häivähdykseni mieleen... ... ja kyyneleet, onnen tunteen :)
Terv K
Minäkin puhkesin kyyneliin lukiessani kauniisti kirjoitettuja häivähdyksiäsi. Kiitos kun jaoit sen meille.
Ihana häivähdys :) pystyin samaistumaan täysi tunteisiisi. Oikein paljon onnea vielä kerran teille!
Olipas koskettavaa, vaikka en ole mitään samankaltaista itse koskaan kokenut. Osaat pukea tunteet sanoiksi.
Täälläkin pyyhitään silmäkulmia. :')
Kiitos, kun jaat näitä hetkiä, ne on jopa bittiavaruuden ylittäneinä hienoja ja koskettavia!
Kiitos näistä häivähdyksistä, toivat kyyneleet silmiini. Onnellista matkaa teille yhdessä, perheenä kasvamassa ja oppimassa toisiltanne.
Sarita
Voi rakkaus :) Kauniisti kirjoitat. Muistan itsekin lapseni ensimmäisen itkun, kun olimme kolmisin perheenä..silloin itkin minäkin..
Iloinen ihana pojan viikari nyt juoksee täällä kotona..
Kiitos kun kirjoitat näitä häivähdyksiä vielä..kaunista, koskettavaa!
Kaikkea hyvää teidän perheelle!
Kauniita häivähdyksiä - tuttuja tunteita... Rakastan lapsia ja olen aina halunnut lapsia ja olen kokenut oman äitiyteni äärellä ihan samanlaisia tunteita - pelkoa omasta riittämättömyydestä ja onnea suuresta rakkaudesta, niin suuresta, että se pakahduttaa. Niin suuresta, että ihmetyttää sellaista olevankaan ja kuinka sitä voi riittää monelle lapselle, mutta rakkaus on kuin avaruus, ääretön:) Kyynelsilmin luin herkän kirjoituksesi, tästä jää hyvä tunne pitkäksi aikaa...
Ihania asioita, kiitos kun kirjoitit, itkettää oikein...
Sinä osaat kirjoittaa niin, että lukija liikuttuu. Adoptiomatkasta tulisi varmasti ihana kirja. Adoptio-aiheisia kirjoja on aika vähän ja osa tosi vanhoja jo. Oikein ahmin kaikki löytämäni kun odotin adoptiolastani. Tunteitasi jakaen; Anni
Kiitos! Niisk.
Itketti minuakin, 8 vuoden takaiset muistot Kolumbiasta tulivat mieleeni. Ihan samanlaisia tuntemuksia. Lapseni kanssa silloin tällöin kaikkea mennyttä muistellaan.
Ihania päiviä teille!
Kirjoituksesi nostatti esiin lämpimien hymyjen aaltoja. Omat tunteetkin ovat vielä pinnalla muutaman kuukauden takaisesta hakumatkasta.
Elämä on ihanaa ja yllättää aina välillä. Ja mikä olisikaan parempi tapa kuin saada jakaa elämää perheenä.
Kaikkea hyvää teille,
toivottelee kahden lapsen tytön äiti
Kyyneleet silmissä luen tätä blogiasi taas ja yritän ymmärtää. Yritän ymmärtää tätä koko kansainvälistä adoptiota, ja niitä ihmisiä jotka pitävät adoptiovanhempia itsekkäinä ja luulevat asiasta että on väärin otttaa lapsi pois omasta kulttuuristaan. Ajattelen lämmöllä jo poisnukunutta äitiäni, joka on sinun laillasi istunut bussissa ja miettinyt miltä minä nyt näytän, olen vain hyvin pahoillani ettei äiti ehtinyt näkeä minun aikuiselämääni. Olen myös ajatellut kaikkea mitä oma tvanhempani ovat käyneet läpi, muutaman ajatuksen uhrannut myös biologiselle naiselle joka minut synnytti. Kuten kirjoitin aikaisemmin blogiisi, olen loputtoman kiitollinen vanhemilleni ja sille sattumalle nimeltä elämä jolta sain elämän adoptiolapsena Suomessa. Elämäni olisi voinut olla todella todella erilaista kulttuurissa josta äitini eli. Mutta Kiina maana ei ole minun maani, minun maani ja juureni on kietoutuneet suomalaisiin mäntymetsiin ja tuhansiin järviin. Olen ehkä keltainen ja silmäni ovat hassut, mutta sydämeltäni tunnen niin suurta kiitollisuutta ja kunniaa siitä että elämäni on mennyt näin. Olen saanut kokea monet adoptiolapsen haasteet ja alamäet, mutta olen selvinnyt. Äitini ei koskaan ehtinyt puhua minulle siitä miltä tuntui kun syli ei enään ollut tyhjä, mutta nimenomaan blogisi ansiosta olen saanut kysyttyä palapalalta muistoja isältäni, jolle vaimon menetys on raskas pala nieltäväksi. Hän on itkenyt ja hymyillyt sitä päivää muistellessa kun minä tulin kotiin. On yritätnyt kuvailla äidin toiveita ja ajatuksia niin hyvin kuin surultaan ja iloltaan muistaa. Minä olen miettinyt varhaislapsuuteni muistoja ja yrittänyt mielessäni kuvitella lastenkodin. Yrittänyt muistella kiinan kaunista kieltä ja miettinyt kaikkea mennyttä. Tärkeintä on kuitenkin ollut blogisi inspiraatio siihen, että olen saanut tietää palasia menneisyydestä. Tietoa sitä mitä ehkä joskus siirrän omille lapsilleni eteenpäin.
Blogisi on arvokas perintö lapsellesi, tarina auttamassa niissä ensimmäisissä teiniiän tunnekuohuissa aj huudoissa ettei häntä rakasteta. Auttamassa kasvua niissä ensimmäisissä tilanteissa milloin häntä solvataan rasistisesti jos niin käy. Mutta niin tärkeä todiste, siitä että hän on siellä missä häntä rakastetaan, ja uskon sen olevan tärkeintä.
Biologista äitini en oikeastaan mieti. En ole häntä miettinyt vuosiin. Äitini tunsi kuulema kovaa tuskaa oman biologisen äitini päätöksestä jättää minun taakseni. Mutta koen, että sillä hetkellä kun minä jäin yksin, alttiina vaikka mille kauehudelle, äitini teki tietoisen päätöksen jättää minut ja katkaista siteen. En ole hänelle vihainen, minulle kävi hyvin. Mutta vaikka saisin taavttua häntä, tuskin tapaisin. Mitä sanoisin.
Blogisi on hengästyttävä matka teidän perheenne alkuun, ja vaikka lopettaisit tähän, kiitos. Minä toivon teidän perheellenne onnea vielä kerran meidän adoptioperheen puolesta. Juuri niin noin sne oli teille tarkoitettu menevän.
Kauan meni lukiessa, kun vähän väliä näkökenttä hämärtyi kyynelistä.
Kiitän minäkin, että jaat tämän meille.
Jaksamista matkan varrelle, elämänmittaiselle.
Kiitos kirjoittajalle ja kiitos Elisalle kommenteista. Osaatte hienosti kuvata elämää. Häivähdykset ovat niin kauniita.
Kyyneleet silmissä minäkin tätä luin, monen muun tapaan. Kommenttina kohtaan 6, varmaan jokainen äiti tuntee kanssasi samoin. Minä luulin 10 vuotta, että en koskaan voisi tulla äidiksi. Nyt olen kahen pienen pojan äiti. Ja vaikka lapset ovat olleet haluttuja ja ovat kovastikin rakastettuja, joskus ei vaan hermo kestä itkua ja yövalvomisia. Silloin on vaan laskettava lapsi pois sylistä ja lähdettävä hetkeksi tilanteesta pois. Jo se muutama minuutti tekee ihmeitä, ja itkevää lasta jaksaa taas hoivata.
Kyllä, kyynel silmässä minäkin luin.
Kiitos!
Ihana päivitys, oli mukava elää häivähdyksissäsi mukana. Kaikkea hyvää teille ja VOIMIA! Lapsiarki on rankaa, vaikkakin niin palkitsevaa ja ihanaa.
:)
Kaunista. Kyyneleitä tipahtelee työpöydälle ja huulet kaartuvat hymyyn. Kiitos, kun annoit meidän ymmärtää matkaasi ja tuntemuksiasi.
Kaunista.
Kiitos.
Minäkin itken täällä ja kuvittelen sitä tunnetta, minkä joskus toivottavasti saan kokea - oman lapsen tuoman sydäntäpakahduttavan onnellisuuden. Sitä en vielä tiedä, onko se tunne lapsettomuushoidoilla saadun biologisen lapseni vai adoptioprosessin kautta sydämessäni kasvaneen lapsen aikaansaamaa, mutta haluan sen kokea. Elämä menee niin kuin menee, niin kuin sen on tarkoitettu menevän. Olen sannut blogistasi niin paljon voimaa omiin taisteluihin. Kiitos, että jaat häivähdykset kanssamme.
Kaikkea hyvää,
Tytti
Kiitos, kiitos että kirjoitat!
Vaikka joka kerta kyyneleet tulevat silmiin, on ihana lukea elämästänne. Onnestanne.
Itse en edes halua lapsia, mutta se ei mitenkään estä minua lukemasta tätä(kin) postausta tässä blogissa kyynelverhon läpi. Niin kauniisti kerrottuja ja eläväntuntuisia tuokioita!
Erityisesti arvostan ajatustasi siitä, että haluat pitää yhteyden lapsen synnyinkaupunkiin. Olin siinä käsityksessä että asutte pääkaupunkiseudulla - jos olen ymmärtänyt oikein, siellä voisi olla mahdollista saada lapsi aikanaan oppimaan myös kiinan kaunista kieltä.
Kiitos myös Elisalle oman tarinansa kuvaamisesta. Olen iloinen sinun puolestasi, että sinulla on koti Suomessa ja elämäsi on hyvällä mallilla.
Kyllä täälläkin itkettiin... :I Kerrot niin kauniisti, rehellisesti ja koskettavasti. Toivon teille hyvää elämää ja monia armorikaita vuosia.
Aivan ihanaa, kiitos. Tämä oli juuri sitä mitä kaipasinkin. En mitään muuta kuin tunnelmia ja häivähdyksiä.
Onnea vielä minunkin puolestani koko perheelle ja antoisaa vauva-aikaa!
Kaunista. Kiitos.
Kiitos että pistät ajattelemaan ja tuntemaan. Joskus tämä oravanpyörä-arki sumentaa näkemästä olennaisen.
Kirjoitat ihanan lämpimästi. Kiitos, että saamme olla mukana. Itkettävän kaunista.
:´)
Kaikkea hyvää perheellesi ja kiitos kaunis näistä häivähdyksistä!
Seurasin muutama vuosi sitten blogiasi ja vähän jännittikin tulla katsomaan joko olette lapsen saaneet.
Onnea kovasti!
Kiitos. (sanoja ei ole, kosketit jälleen tavallasi kuvailla. aitoutesi, pohdiskelusi, rakkautesi lapseesi, teidän perheenne. olen kiitollinen että sain lukea nämä häivähdykset elämästänne. Olen onnellinen puolestanne. näin tämän kuuluikin mennä :) <3)
Kauniisti kirjoitat. Kiitos häivähdyksistä.
Kiitos ihanasta ja kuvailevasta päivityksestä! Rakastan blogiasi ja tapaasi kirjoittaa, vaikka nytkin vollottelin ääneen :)
Ihanaa päästä jonkun itselle tuntemattoman ja kaukaiselta tuntuvan asian, äityden ja kaiken lisäksi adoption kautta tulleen äitiyden sisälle. Kiitos :)
Anni, ihan lapseton ja huoleton opiskelijatyttönen vielä
Kauniita häivähdyksiä. Hienoa että jaoit ne kanssamme!
Tähän rakkauteen ja huoleen ei ole edes sitä pitkää oikotietä, jonka kuljimme!
Tajuttoman liikuttavaa luettavaa, yhyy! :..-)
Niitä lasten pikkuhousuja kiinalaisten lasten kuvilla saa Lindexistä, tai sai ainakin vielä viime viikolla.
Toivottavasti ei mene kirjaimet pahasti sekaisin, kun silmät alkoi pikkaseen hikoilemaan tätä sun juttuas lukiessani...
Mull aystäväperhe, jolla adoptiolapsi ja toinen perhe, jolla kaks sijaislasta. Ja rakkautta riittää niissäkin kodeissa. Ihan kuin muissakin lapsiperheissä. Sekä sitten parikin perhettä, jotka sijaisperhetoiminnassa tiiviisti. Lapsi voi tulla mistä vaan perheeseen, mutta se on oma sitten. On tumma tai vaalea, niin sillä ei ole väliä.
Toivotan teille oikein ihanaa yhteistä matkaa lapsenne kanssa <3
En tainnut vielä kirjoittaa tätä...
Se, että lapsi itkee on hyvä merkki. Se kertoo siitä, että hänen hätäänsä on vastattu.
Itku on lapsen ainoa keino viestiä hätäänsä, mutta jos siihen ei vastata, hän vähitellen lopettaa ja oppii, että kukaan ei tule. Tähän perustuu ns. huudatusunikoulu.
Post a Comment