Friday, March 19, 2010

Epätäydellinen äiti kuulee kikatuksen

Yläkerrasta kuuluu holtitonta kikattamista. Siellä minun tyttäreni nauraa ja tiedän jo, mistä juuri tuollainen nauru syntyy: puoliso on nostanut lapsen ilmaan ja kutittaa parransängellään hänen mahaansa. Kohta kävelen portaat ylös, sinne, ja asettelen uneliaan käärön kainalooni. Luen hänelle kirjaa. Pieni sormi sohii kuvista tuttuja yksityiskohtia ja minä toistan niitä yhä uudelleen.

Kukka. Auto. Koira. Kala. Vene. Barbapapa. Aurinko. Aurinko!


Kun tyttö on nukahtanut, jompikumpi meistä vanhemmista sanoo sen jälleen:

Nyt meillä on lapsi, ajatteles ja uskomatonta, se nauraa ja nukkuu, näin onnellinen en ole koskaan ollut.

Toinen nyökyttelee myöntävästi, molempien kasvoilla on tietty hymy.

Mutta on muunkinlaista, on esimerkiksi ikiaikainen äitien syyllisyyden taakka, jostakin se putosi harteilleni.

Onko minulla lupa tuntea ärtymystä, kun lapsi roikkuu lahkeessa ja kitisee, enkä tahtoisi kuin viisi perunaa rauhassa kuoria, hyvänen aika, sitten taas ehtisin olla läsnä? Minäkö se olen, joka ei eräänä synkkänä aamuna yksinkertaisesti viitsi lähteä leikkipuistoon, pukea haalaria ja käteen rukkasia, jotka lapsi repii pois? Olenko tosiaan sanonut lapselleni, etten juuri nyt jaksa, kun hän ojentaa palikoita ja vaatii rakentamaan tornin (taas ja taas ja taas) ja hänen silmissään on iloinen odotus?

Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta kaikki ei olekaan täydellistä.

Tämän tosiasian kokeneemmat äidit kertoivat jo vuosia sitten ja tiesinhän sen, teoriassa. Mutta todellisuuden kohtaaminen on eri asia.

Illalla lapsen nukahdettua supsutan itselleni: saat välillä väsyäkin, olla vajaa. Opettelen olemaan armollinen itselleni. Viime kuukausina olen paljon oppinutkin. Ja aamulla nostan lapsen viereeni, venyttelemme molemmat, aika usein lähdemme puistoon. Nämä päivät ja illat ja aamut ovat onnea täynnä, ja niistä on vasta muodostumassa meidän näköisiämme.

26 comments:

Elina said...

Jokaisessa meissä saa ja pitää olla virheitä. Ne tekevät meistä persoonia. Sitä paitsi ei aina saakaan olla paikalla leikkimässä. Lapselle tekee ihan hyvää leikkiä niillä palikoilla välillä itsekseenkin. :)

Kiitos taas ihanasta kirjoituksesta.

Anonymous said...

onko sittenkään olemassa muita, kuin meitä epätäydellisiä äitejä ja täydellisiä lapsia?!

Onni piilee arjessa! Ihanaa arkea teidän perheelle toivoo kukkuluu

-maria- said...

Mun mielestäni lapsen on ihan hyvä oppia toisen huomioon ottamista. Sitä oppii mm. sillä, että antaa joskus äidin tehdä joku asia rauhassa loppuun. On myös hyvä oppia, että aina ei jaksa (vanhemmatkaan) - sitten lapsi ei ehkä vaadi itseltäkään loputonta jaksamista ja pärjäämistä, vaan oppii olemaan oman vajavaisuutensa kanssa ja hyväksymään sen.

Rakkauden määrää tämä ei vähennä!

Omia mielipiteitäni nämä luonnollisesti, ei mitään opinkappaleita mistään.

-Maria

annamari said...

Ihanaa kuulla taas teistä! Oon käyny aika monta kertaa kurkkaamassa Ü. Ja hyvinhän teillä kuulostaa menevän, ihanan normaalisti! Jatkakaa samaan malliin ja saa käydä kyllä pikkusen useamminkin kertomassa kuulumisia. Ei haittais yhtään...Ü

Salanimi said...

Siihen oman itsensä epätäydellisyyteen alkaa lapsen myötä kiinnittää vielä enemmän huomiota, kun haluaisi olla se täydellinen äiti, mutta tajuaa, ettei siihen pysty kukaan :)

Kuitenkin lohduttaudun aina Jari Sinkkosen sanoin, hän puhui Riittävän Hyvästä Vanhemmuudesta. Siihen pyrin ja kun epäonnistun, pyrin huomenna uudelleen :)

Onnea teidän perheen elämään ja alkumetreille, äidille ja isälle jaksamista arkeen ja onnentäyteisiä hetkiä jokaiseen päivään. Nyt päiviin mahtuu niin paljon enemmän.

Tsinnia said...

Onnellisuus näyttäytyy parhaiten epätäydellisessä elämässä!

TainaSusanna said...

Jos aina olet lapsellesi valmiina, täysin läsnä ja valmis tekemään mitä hän ikinä keksiikään pyytää, teet hänelle karhunpalveluksen. Koska elämä tuolla suuressa maailmassakaan ei mene niin. Olet varmaan kuullut tämän jo aimmin, mutta sanon sen kuitenkin: "Vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä." Vaikka se hullulta tuntuukin, sillä tavalla kai me vanhemmat häntä valmennetaan kohtaamaan pettymyksiä maailmalla, itsekseen.

Mutta on huono omatunto itselläkin, kun ei jaksa ja haluaisi kuoria ne potut "rauhassa". Silti ajattelen, että olen täydellisin ja paras äiti lapselleni ja että hän rakastaa minua täysillä. Vaikka en aina jaksa.

Voimia ja myötätuulta <3

Anonymous said...

Kotiäitinä on ihanaa ja kamalaa. Ennen lapsen tuloa en tiennyt kuinka päivät ovat pitkiä ja osin tooodella hitaasti kuluvia. Leikkipuistossa on kylmää ja tylsää, tunti-kaksi ennen miehen töistä kotiintuloa kestää ikuisuuden. Tätä ei voi etukäteen tietää eikä sitä hahmota silloin kun lasta kovasti toivoo.

Mutta ihanaakin on. Kuulin juuri hyvän lausahduksen entiseltä lapsettomalta. Kysyttäessä kuinkas uusien kaksosten kanssa nyt menee vastaus oli "Paremmin kuin ilman". Tämä kiteyttää minusta lapsettomuuden päättymisen hyvin. Valittaakin välillä voi, mutta kokonaisuus on varmaan useimmilla uskomattoman paljon parempi kuin ennen.

almanakka said...

Minä täällä nyökyttelen. Tuntuu niin tutulta, joka sana.

Anonymous said...

Ei sun tarvitse olla sen täydellisempi kuin kenenkään muunkaan sen vuoksi, että olet äidiksi tullut vaikeamman kautta. Äitiyteen kuuluu monenlaiset tunteet, anna niiden kaikkien tulla.

Sinkkosen opeista lainaan minäkin: "Anna lapsen tylsistyä!" :)

"Kun välillä on pakko olla paikallaan, luovuus lähtee liikkeelle. Siinä joutuu ihan itse keksimään tekemistä, leikkejä, askartelua ja vaikka jutustelunaiheita vanhempien kanssa.

– Lapsella on oikeus saada olla rauhassa. Tärkeintä on, että isä tai äiti ovat läsnä ja paikalla, jos heitä tarvitaan. Mutta ei lasten leikkeihin tarvitse eikä pidä tuppautua, Sinkkonen neuvoo."

http://www.taloussanomat.fi/omatalous/2008/04/25/anna-lapsen-tylsistya-sanoo-psykiatri/200811607/139

Sussunen said...

Onpas kiva lukea teidän kuulumia. Minäkin käyn täällä aina välillä kurkistamassa olisiko uusia kirjoituksia tullut.

Tuo äidin syyllisyys kuuulostaa kyllä niin tutulta! Miten sitä syyttääkään itseään, kun lapsi on vihdoin arjessa mukana, että ei nyt sitten jaksa olla aina saatavilla ja läsnä. Ei tästä syyllisyydestä pääse varmaan koskaan kokonaan eroon, mutta ehkä sen kanssa oppii elämään. Ihmisiä tässä vain ollaan. Ehkä opin olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Jokatapauksessa olemme tärkeitä ja rakkaita äitejä lapsillemme. Onneksi lapset osaavat rakastaa ehdoitta. :)

Voimia ja iloa arkeenne! :)

MaaMaa said...

Tuo on juuri sellaista perhe-elämää, mitä ihana lapsenne ja te itse kaipasitte ja nyt se teillä on! Pienet "stiplut" tekee siitä vain täydellisemmän; oikeamman, todellisemman :)
Näen teidät mielessäni, yhdessä hymyilemässä kaikki :)

Anonymous said...

Täydellistä perhe-elämää ei ole, tai ehkä juuri epätäydellisyys tekee perhe-elämästä täydellistä :)

Syyllisyys sopivassa määrin on terveellistä. Se pistää meidät miettimään ja arvioimaan kasvatustapaamme. Se pistää meidät äidit aika ajoin muuttamaan kurssia ja parantamaan tapamme. Syyllisyys voi myös olla lamauttavaa, jolloin se ei enää ole hyödyllistä vaan haitallista. Minä, viiden lapsen äiti olen kokenut myös sen ja siitä kannattaa pyrkiä eroon, sillä se kuluttaa voimavaroja, joita äiti tarvitsee aina runsain miton. Voimavaroja on siis turha haaskata lamauttavaan syyllisyyteen.

Tervetuloa äitien maailmaan, tutut on ajatukset! Voisit muuten ajatella kirjan kirjoittamista, niin hyvin osaat ajatukset muotoilla sanoiksi!

Hiipinä said...

Minä olen ollut äiti 16 vuotta, lapsia on kolme.

Ehkä kerran kuukaudessa, jonkin oikein hankalan tilanteen jälkeen, mietin, millaista elämäni mahtaisi olla, jos minulla ei olisi lapsia ollenkaan.

Anonymous said...

Voi epätäydellinen äiti:) Ei joka päivä tarvitse noin pienen kanssa mennäkään talvella puistoon, jos vähän kotipihalla pyörähtää. Omani laitoin joskus parvekkeelle toppapuvussa mönkimään kun ei huvittanut lähteä ulos;)

Helmi said...

Kovin realistiselta ja arkiselta elämänne kuulostaa :).

Itselläni ei vielä lapsia ole, mutta adoptio kovassa pohdinnassa...

Näin "ammatti"kasvattajan näkökulmasta voin sanoa, että lapsen täytyy kohdata myös odottamista ja pettymyksiä. Niinkuin moni jo kommenteissaan mainitsi, opettavat ne lasta hyväksymään oman paikkansa maailmassa. Lapsen täytyy oppia, että häntä rakastetaan ehdoitta, mutta myös hänelle myös asetetaan vaatimuksia.

Älä missään nimessä pode epätäydellisyyden tunnnetta, koska sinä oleet täydellinen juuri tuollaisena!!

(näen niin hyvin itseni pohtimassa tätä samaa asiaa n. viiden vuoden kuluttua).

-Helmi

Anonymous said...

Meistä tuli äidit samaan aikaan suunnilleen, ihanaa lukea tunteitasi ja ajatuksiasi: samoja pohdin ja poden itsekin. Tarpeeksi hyvä on oikeastaan täydellinen, timanteissakin ne "viat" takaavat loiston. Ihanasti sanottu tuo "paremmin kuin ilman", juuri niinhän se on.

Anonymous said...

Täytyy kuitenkin muistaa, että adoptiolapsi on kokenut elämässään paljonpaljon pettymyksiä. Ja hänelle on tärkeää se, että häntä hoidetaan aluksi vähän kuten pientä vauvaa (eli alle ikätason). Pieniinkin aloitteisiin vastataan ja heti lohdutetaan jne. Häneltä ei voi odottaa ikätasoaan vastaavaa odottamista.

En tarkoita, että kukaan äiti siihen pystyisi että on aina läsnä eikä tarvitsekaan. Mutta varsinaisesti niitä pettymyksiä ei tarvitse opettaa kokemaan, niitä tulee joka tapauksessa. Ja kyllä äiti sen tunnistaa, milloin lapsella on hätä ja milloin hän tarvitsee todella. JA adoptioäidille alku voi olla kovinkin koettelevaa kun hänellä on isokokoinen "vauva", joka tarvitsee koko ajan.

Anonymous said...

Tuttuja sanoja. Usein huomaan sanovani lapsilleni: "Ihan kohta, äiti tekee vain tämän asian loppuun." Ja perään mietin, onko se tiskikoneen täyttö tms. oikeasti niin tärkeää, että on tehtävä juuri sillä sekunnilla ja aiheuttaa lapselleni paha mieli. Ja näiden ajatusten myötä olenkin opetellut siihen, että keskeytän hommani ja annan lapsilleni aikaa. Ja jatkan taas joskus. Mihin meillä on kiire? Ihania kevätpäiviä perheelleenne!

Anonymous said...

Kiitos.
Ihanaa kevättä Teille.

Anonymous said...

Muistan kun musta oli ihanaa palata töihin äityslomalta kun sai syödä ja juoda kahvit kaikessa rauhassa.

Itse pyrin olemaan lapsilleni läsnä. En kuitenkaan hypi lasten joka oikkujen mukaan.

Tervetuloa epätäydellisten äitien maailmaan!

Inkivääri said...

Niin, ehkä lapsi on viimeistään se, joka saa meidät kohtaamaan vajavaisuutemme?

En ole koskaan enää ollut hyvä kasvattaja enää sen jälkeen, kun sain oman lapsen - sitä ennen tiesin aina paremmin kuin äidit ja ihmettelin, siskolle ääneenkin, siskoparka8]

Kyllä, saat tuntea ne tunteet, ole itsellesi armollinen ja niinhän oletkin. Itsekkyyden voittamiseksi tarvitsemme syyllisyyttä, mutta vain riittävästi - tuntemaan rajat, ei kaatamaan taakan alle niin, ettei pysty tekemään mitään.

Pyyteetön rakkaus ja tahto tehdä parastaan lapselle, siinä se:)

anja said...

Jos olisit itse täydellisyys, lapsesi olisi mielestäsi vajavainen, koska täydellisen rinnalla kukaan muu ei olisi täydellinen. Lapsesi on. Vain hän. Nyt. Tällä hetkellä. Myöhemmin hän oppii, ettei kukaan ole täydellinen, koska ottaa oppia sinusta. Oppii olemaan tyytyväinen itseensä ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Epätäydellisenä. Kuten me kaikki. Muutkin äidit.

Kiara said...

Viisaita sanoja niin kirjoittajalla kuin kommentoijillakin. Vahvasti veikkaan, ettei tälle lapselle tuottamalla tuoteta pettymyksiä. Mutta pikkuhiljaa alkaa tulla tilanteita, joissa joutuu hetkeksi asettamaan ne potut ja kuorimisen etusijalle, sitten on taas lapsen vuoro.

Itse sorrun samaan. Lapseni ovat jo "isoja". Viiden ja kahdeksan. Ja lapset ovat jo oppineet, ettei kannata valittaa tylsyyttä, äiti vastaa:"Se on hyvä, aivot kehittyvät." Jonkin ajan kuluttua alkaa uusi leikki tai toiminta. Tokikin äiti usein lukee tai pelaa lautapelejä. Varsinaisiin leikkeihin minua ei saa :) Ei ainakaan kauhean aktiiviseksi leikkijäksi.

Teija said...

Hei! En ole lukenut blogiasi yli vuoteen. Jostain putkahdit mieleeni tänään ja tulin katsomaan mitä teille kuuluu. Ihana yllätys! Luin kaikki viime huhtikuun jälkeiset postaukset ja pillitin puolet ajasta, varsinkin kohta jossa isäsi kirjoitti muistiin lapsen nimen ja syntymäajan, ja toinen pappa joutui pysäyttämään auton, liikutti. Onnea pienestä suloisesta tyttärestä, onnea ja jaksamista koko perheelle, vanhemmuus on maailman kovin duuni :)

Anonymous said...

Hih! Ensimmäisen lapsen kanssa käytiin leikkipuistossa joka päivä, pestiin keittiön lattia joka päivä, silitettiin vauvan pyykkiä joka päivä, valokuvattiin joka päivä. Toisen lapsen kanssa käytiin leikkipuistossa kaksi kertaa, pestiin keittiön lattia joka toinen viikko, ei silitetty enää kenenkään pyykkiä ja parikymmentä valokuvaa ehkä löytyy jostain. Ei jaksanut enää eikä ehtinyt. Yhtä hyviä ovat kummatkin lapset ja rakkaita. Eikä ole kakkonen kärsinyt noista laiminlyönneistä.