Thursday, January 07, 2010

Oikea elämä

Törmäsin taannoin eräässä nettikeskustelussa hyväntahtoiseen viestiketjuun, jossa puuskahdettiin muun muassa: ”En malta odottaa, että Adoptiomatka kertoo kaiken hakumatkastaan.”

Jotenkin noissa sanoissa kiteytyy se, mikä minua nyt hämmentää.

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon, mutta en tiedä, minkä verran ajatuksistani haluan julkaista. Ensimmäistä kertaa joudun näiden julkisuuskysymysten äärelle aivan tosissani, ne ovat suuria.

Koska tämä on minun ja tämän perheen ihan oikea elämä. Ei mikään draamasarja.

Haluan kirjoittaa julkisesti edelleen, koska se on palkitsevaa itselleni ja toivoakseni avartavaa lohdullista viihdyttävää myös joillekin muille. Mutta miten kertoisin asioista siten, etten paljasta liikaa enkä loukkaa lapseni yksityisyyttä, mutten myöskään sensuroi lauseitani latteiksi ja vieraiksi? Minkä verran voin jakaa sinänsä harmittomia arkisia asioita?

Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa jatkan blogipohdintaa äitiydestä ja pidän lapseni sivussa. Suunnitelma vaikutti kertakaikkisen toimivalta, teoriassa. Mutta eihän se onnistu. Lapsi nivoutuu niin tiiviisti kaikkeen tässä blogissa, etten voi sivuuttaa häntä.

Ja pitäisikö sitten kuitenkaan sivuuttaa, voiko suojella liikaakin? Ovathan monet blogit täynnä lapsiperheiden elämää ja kuvia, ajattelenko asioita liian mutkikkaasti? Mihin ja ennen kaikkea miten vedän rajoja?

Tahtoisin kirjoittaa jatkossakin.

Mitä mieltä sinä olet pohtimistani asioista, lukija? Olette aina olleet kannustavia, ihania ja asiallisia. Olen aina arvostanut sitä. Miten sinä toimisit? Kuulisin ajatuksiasi mielelläni.

Tämän verran kerron nyt:

Lapsi on rakas ja ihana. Meillä on onnellisia hitaita päiviä, hän istuu vauvapulkassa kun matkaamme lähikauppaan. Hänellä on hauska huumorintaju ja yleensä hän kikattaa tyhmimmillekin tempuilleni. Keltainen ankkakin naurattaa häntä. Talvihaalaristaan hän ei ilahdu.

Aamupäivällä nukumme molemmat tunnin tai kaksi. Juuri ennen kuin lapsi uuvahtaa, hän tuijottaa kattoon mietteliäin silmin, haroo sormillaan hitaasti ilmaa ja hymisee. Silloin katselen häntä pää viereisellä tyynyllä ja arvailen, mitä hän muistaa ja miettii.

67 comments:

Tuazophia said...

Minun on sinänsä helppo vastata, koska itsekin kerron lapsistani netissä. Eli se, minkä kerron, ei ole mielestäni liikaa. :D Mutta sinänsä vaikea vastata, että toista on mahdoton neuvoa... Mielelläni luen kyllä, mitä sitten kirjoitatkin. :)

Anonymous said...

Minusta on kiva lukea ajatuksiaksi joten mielelläni lukisin ajatuksia äitiydestäsi ja lapsestasikin sen verran kun haluat kertoa.
Olen aloittanut blogisi lukemisen 11/05.

Anonymous said...

Luulen, että itse tilanteessasi tekisin niin, että en paljastaisi lapseni nimeä tai kuvaa, mutta kirjoittaahan voi hyvin myös anonyyminä kuten tähänkin asti olet tehnyt. Blogiasi ovat lukeneet ja seuranneet niin monet, että jos henkilöllisyytenne tulisi yleiseen tietoon,luulen, että saisit huomiota enemmän kuin haluaisitkaan..:) Haluan ehdottomasti lukea tarinaasi eteenkinpäin, mutta ymmärrän erittäin hyvin, että haluat varjella kallisarvoista aarrettasi kaikin mahdollisin keinoin. Voin sanoa, että en itke helposti, mutta blogiasi lukiessani olen saanut monet kerrat tihrata ruutua kyynelten sumentamien silmien läpi! Kirjoitat aivan mahtavan hyvin ja elävästi. Toivon jatkossaskin saavani lukea ajatuksiasi tämän maailman suurimman ja tärkeimmän asian,äitiyden, äärellä. Kaikkeahyvää ja ihanaa koko perheellesi. Pieni ihmisesi on maailman onnekkain kun on saanut Sinut äidikseen. Nauttikaa toisistanne!

Anonymous said...

Noh, yritän ajatella _mitä itse tekisin_ , tai tarkemmin; kerron mitä itse teen.

En pidä blogia missään, mutta olen aktiivinen keskustelupalstoilla ja facebookissa ym. keskustelupalstoilla, joissa olen nimimerkin takana, en mainitse lapsiani nimeltä, en julkaise kuvia, en kerro asuinpaikkaamme.. en mitään mistä perheemme voisi tunnistaa. Pohdin asioita täysin anonyymisti, jotta voi kerto lapsesta jotain tarkempaakin.

FB:kään en laita kuvia lapsistani, vaikka kaikki "FB kaverini" ovatkin tuttuja. En luota siihen, etti kuvat joskus päätyisi ties minne, niin paljon tekniikasta en ymmärrä. Jos haluan ystäv'lleni kuvan, lähetän sen hänen omaan meiliinsä.

keskustelupalstoilta ei myöskään voi lukea "meidän perheen tarinaa" edes anonyyminä. vaihdan nimimerkkiäni sen verran usein, eli "uusiudun".

Mutta toki (itsekkäistä syistä!) haluanettä jatkat kirjoittamista, olen varma lukija jos niin teet.

Mutta minusta olet tehnyt jo nyt ison palveluksen monille, jotka haluavat YMMÄRTÄÄ mitä adovanhempi ajattelee ja kokee odotusajan, miten pitkä aika on ja miten adovanhempi haluaa itseään kohdeltavan.

Jos nyt jatkat, aihehan on nyt ihan eri, eli jos päätät lopettaan, ei se vähennä ollenkaan jo kirjoittaman blogisi arvoa. Et ole velkaa kellekkään!!

Teit niin tai näin, on äärimmäisen hienoa että mietit asiaa. Minusta on niin ihanaa, että adoptiomatkanne on nyt päättyt onnellisestoi ja olette saaneet aloittaa ihan uuden elämän :)

p.s. tuli vielä mieleen.. tein ajatusleikin niin että olisin itse teidän lapsenne.. ja jos kävisi niin että "minut" tunnistettaisiin, niin olisi kyllä kiusallista jos oma äitini olisi purkanut tuntojaan netissä kun itse olisin uhma- ja teini-iässä kapinoinut.. tavallaan joku olisi päässyt meidän kodin sisäpuolelle, joku joka ei sinne kuulu... oli jos neuvoa saa, niin pidä anonyymiys mielessä kokoajan. Ei siis ainoa pelko ole "pahat ihmiset" vaan ihan tavalliset naapurit ja tututkin.

sea said...

Tosi vaikea kysymys. Minä varmaan kertoisin avoimesti kaikki kun olen vähän tämmöinen, mutta tiedän ettei se sovi kaikille. Niin tylsää kun se onkin, on tähän vastattava, sinun pitää tehdä kuten sinusta tuntuu hyvälle. :) Minä otan vastaan mielelläni kaiken mitä vain kerrot, niin kauan olen seurannut teitä ja lähellä sydäntäni kantanut.

Jaimsey said...

Painin itse saman ongelman kanssa päivittäin,eli kuinka paljon haluan kertoa elämästämme ja lapsestamme ja haluanko näyttää minkä verran ja minkälaisia kuvia elämästämme. Olen tullut siihen tulokseen että nimiä en paljasta,en myöskään asuinpaikkaamme..ja oman naamani voin satunnaisesti näyttää mutten lapseni kasvoja..

Nina said...

Kiitos päivityksestä! :) Oli kiva kuulla, että pienenne on iloinen ja hyvällä huumorintajulla varustettu. Itse olen yleensä netissä kertonut lapsistani ilman nimiä ja kuvia - joskus olen lipsunut linjastani, harkinnan mukaan. Yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että me äidit ollaan vähän liian varomattomia ja avoimia netissä. Emme ehkä osaa tarpeeksi ajatella sitä aikaa, kun lapsemme omin päin surffaavat netissä ja saattavat oikein kaivamalla kaivaa esille äidin kirjoituksia.

Chaska said...

Mä olen linjannut asian niin, etten julkaise facebookissa tai keskustelupalstoilla lasteni nimiä enkä kuvia. Jos haluat pysyä anonyymina, se on varmaan ainoa tapa, miten voit toimia.

Olen itse seurannut blogiasi pitkään, varmaan lausta lähtien ja aavistelen tietäväni, kuka mahdollisesti olet oikeassa elämässä, vaikket ole paljon täällä mitään siihen viittaavaa kertonutkaan. Voi toki olla että olen väärässäkin, eikä asialla oikeastaan ole minulle mitään merkitystä.

Toivon toki, että edelleen jatkat kirjoittamista, sillä kirjoitat todella hyvin ja tekstejäsi on ilo lukea.

Kaikkea hyvää teidän perheelle!

Liloo said...

Heippa, tämä minun mielipiteeni.
Kun minä aloin kirjoittamaan tuntojani blogiin, ensimmäisestä ajatuksesta adoptiosta ja sen tuomasta oudosta käytöksestä perheessämme, sain niin negatiivisia vastauksia että oli pakko laittaa jokainen viesti tarkastukseen ennen niiden julkaisua ja niistä tuli silti paha mieli.

Blogi on aina jokaisen oma ja siinä on omia ajatuksia joita haluaa purkaa koska ei halua kohdistaa tuskaansa lähimmäiselle mutta jotkut kyseenalaistavat ne omat tekemiset, omat ajatukset siinä omassa blogissa.

Itse en laittaisi yhtään kuvaa julkisuuteen lapsesta tai perheestä ja pitäisin asian niin anonyyminä kuin vain voi, ei kotikaupunkia, ei mitään mikä voisi johdattaa jonkun tutun huomaamaan että "tunnenpas sinut".

Anonymous said...

Hei,

Löysin blogisi ihan matkan loppumetreillä, mutta kahlasin kaikki kirjoituksesi läpi alusta...välillä hymyillen (jopa nauraen) ja välillä kyyneleitä pyyhkien. Osaat kirjoittaa hyvin siitä kaikesta, mikä on tehnyt sinusta parhaan äidin lapsellesi.

Vain sinä tiedät ja päätät kuinka paljon tai vähän haluat kertoa...luen kuitenkin kaiken, minkä kirjoitat.

Itse en ole lapsistani kuvia enkä nimiä laittanut, mutta heistä olen paljon kertonut...

Johanna said...

Minä kirjoitan avoimesti, pidän blogiakin ( http://ainavalpas.blogspot.com ja sieltä on linkit vanhoihinkin blogiehin ). Minut varmasti tunnistaa, koska kirjoitan omalla nimellä, koirieni kennelasioita, oman perheeni sattumuksia, sydämeni vierestä tuntemuksia.

Olen muutenkin hyvin avoin ihminen, eikä minua haittaa, kerronko muutenkin omia asioitani muille. Blogissani on ollut vauvojemme ja lastemme kuvia, eläinten kuvia, jopa ultrakuvan laitoin kerran. Kerron siellä elämästämme, harmituksistani, maatilallamme syntyneistä eläimistä, onnistumisista, takaiskuista. En osaa kirjoittaa muuten.

Kun mietin sinua ja perhettäsi, tapasi kirjoittaa on ollut ihana. Ei sinun tarvitse kertoa enempää, paljastaa teidän yksityisyyttänne ja päästää ihmisiä liian lähelle. En mieti päivästä toiseen, KUKA mahtaa olla tuo mystinen adoptiomatkalainen, missä hän mahtaa asua tai mikä mahtaa olla hänen sukunimensä. Minua on koskettanut tapasi kirjoittaa ja avata tunteitasi rohkeasti, ja vaikka kirjoitusten perusteella päästät meidät muut tavallaan lähelle, minun ei tarvitse edes yrittää tuntea sinua nimeltä, oikeasti.

Minä saan joskus viestiä sähköpostiin, että ihanaa, kun kirjoitat, ihana kun jaat kuvia. Ihana kun jaat unelmaasi. Ei ole tainnut tulla yhtään inhottavaa viestiä, tai että kukaan olisi ainakaan tähän asti käyttänyt avoimuuttani väärin. ( Toisaalta voin tietysti olla liian sinisilmäinen, mutta en tietenkään laita nettiin vähäpukeisia lapsia tms. helposti väärinkäytettävää materiaalia ) Vältän mainitsemasta muita ihmisiä nimeltä, jos asiasta ei ole heidän kanssaan sovittu, mutta useat tuttavani eivät pistä kysyttäessä pahakseen, saako heidät mainita sanoin ja kuvin blogissani...

Ääh, en tiedä oliko tästä mitään apua.

Ihanaa arkea sinne teille toivottelen!

Johanna

Meira said...

Itse olen tehnyt sellaisen ratkaisun, että en mainitse lapseni koko nimeä missään yhteydessä. Blogiani pidän nimimerkillä ja siellä mainitsen lapsen joskus kutsumanimeltään. Facebookissa yms., jossa oma nimeni näkyy, en taas mainitse lapsen nimeä ollenkaan, jottei koko nimi paljastuisi, vaan puhun "lapsesta", kuten sinäkin nyt olet tehnyt, tai "pojasta" tai "taaperosta" jne. Oma tilanteeni on tosin tietysti sillä lailla erilainen, että blogianikin lukevat melkein yksinomaan oikeasta elämästä tutut kaverini, eikä se ole herättänyt sellaista kiinnostusta kuin sinun blogisi :)

Anonymous said...

Blogin pitämisen vaikeus on varmaan siinä, että blogia lukevat henkilöt jäävät "koukkuun" lukemaansa ja odottavat malttamattomana uuden postauksen ilmestymistä, usein päivittäin. Samalla häviää ymmärrys siitä, että bloggaajalla on ihan oikeakin elämä; koti, perhe, lapset lemmikit jne. huolehdittavana. Bloggaaja taas tuntee huonoa omaatuntoa, jos ei ehdi blogilleen.

Toiset jakavat kaiken. Itse taas en halua jakaa virtuaalisesti juuri mitään, mikä liittyy johonkin muuhun kuin itseeni. On ehkä ihan turvallistakin olla kertomatta täällä kaikkea.

Olen lukenut erilaisia blogeja kauan. Mieleeni tulee kolme blodia, joiden kirjoittajat kirjoittamista aloitellessaan olivat ehdottomasti sitä mieltä, että eivät halua heitä tunnistettavan. Valokuvista sutattiin kasvot, ei kerrottu paikkakuntaa missä asutaan jne. Nyt kuitenkin tällä hetkellä jokainen heistä kirjoittaa blogiaan niin, että kasvot, nimet ja paikkakunta ovat kaikkien lukioiden tiedossa. Ei niin, että he suoranaisesti sitä olisivat itse kertoneet, mutta tarpeeksi kauan, kun kirjoittaa ja vastaavasti tarpeeksi kauan, kun seuraa jotain blogia, asiat tulevat yleensä ilmi.

Valinta on sinun :) Tekstejäsi on ollut ihana lukea.

Anonymous said...

Ottamatta sen enempää kantaa mihinkään muuhun, tahdon toivottaa lisää onnellisia, aurinkoisia päiviä vauvapulkkailuun :)

Anonymous said...

Hei!
Olen lukenut blogiasi satunnaisesti ja käynyt matkanne jälkeen täällä monta kertaa odottamassa kuulumisia :)

Ihan hyvä että mietit noita asioita. Ihmiset laittavat nykyään ihan liian heppoisin perustein lapsistaan kuvia ja tekstejä nettiin niin että ihmiset ovat tunnistettavia.

Voit mielestäni kirjoittaa jatkossakin siitä miltä SINUSTA tuntuu, mitä sinä ajattelet ja mitä sinä koet. Minua itseäni kiinnostaa paljon esim lapsen kielen oppiminen ja se miten hän jatkossa kiinnostuu alkuperästään - mikäli jaksat kirjoittaa vuosikausia.

Olisi kiva jos kävisit joskus laittamassa kuulumisia lyhyesti, sillä meitä lukijoita on paljon!
Ihanaa jatkoa teille.

Pihlaja said...

Minulla on tästä hyvin ristiriitaiset tunteet. Toisaalta haluaisin lukea ajatuksiasi vanhemmuudesta. On aina virkistävää, helpottavaa ja/tai ilahduttavaa lukea muiden pohdintoja vanhemmuudesta.

Toisaalta en itse juurikaan jaa netissä mitään omasta elämästäni enää. Olen vuosikaudet kirjoittanut keskustelupalstoille ja sähköpostilistoille, mutta muutamia vuosia sitten aloin ensin sensuroida tekstejäni, ja lopulta lopetin kokonaan. Jos voisinkin tehdä sen täysin anonyymisti ja olla ihan varma, että kukaan ei tunnista minua tai perheenjäseniäni tekstistä koskaan, rohkenisin edelleen kirjoittaa. Nykyoloissa en voi, joten kirjoittaminen on jäänyt.

Elän toivossa, että olet minua rohkeampi.

Anonymous said...

Päätös on sinun ja tuntuu haljulta vastata nyt koska tämä tuntuu jotenkin hassusti päsmäröinniltä... Mutta kun kerran kysyt, vastaan, että pidä kiinni yksityisyydestänne. Ei lapsen nimeä eikä kuvia (tuo yksi jo julkaisemasi on IHANA ja/mutta kertoo kaiken mitä meidän tulee tietää). Näissä asioissa, nykymaailmassa, varovaisuus on viisautta.

Sen sijaan minä ja varmasti monet muutkin lukisimme mielellämme jatkossakin sinun ajatuksistasi ja kokemuksistasi äitinä. Nythän näkökulma adoptioasioihin on laajentunut, muuttunutkin. Elämä muuttuu ja etenee, me muutumme.

Valitut anekdootit lapsen sopeutumisesta, kasvusta ja kehityksestä eivät mielestäni loukkaa yksityisyyttänne ja ne ovat tärkeä osa ajatuspääomaa, jonka voisimme sinulta saada. Ja MIELELLÄMME saisimme, hyvä tavaton.

Mainitsemiesi kysymysten kanssa - rajanvedon kanssa - kamppailevat kaikki tuntemani bloggaajat. Voin vain sanoa, että me lukijat sopeudumme sinun linjaasi *eikä päinvastoin*. Et latista mitään vetämällä omia rajoja. Tällaisilla foorumeilla niin on pakko tehdä.

Kokemuksesi, siinä laajuudessa kuin ne haluat jakaa, ovat meille arvokasta vertaistukea ja -tietoa. Joka tapauksessa.

Mitä sydämesi sanoo?

Lämpimät terveiset!

pomppula said...

Blogiasi on ollut aivan ihana seurata. Itse lukisin mielellään jatkossakin avoimesti kaikesta, miten lapsi kehitty, millainen persoona hänestä kasvaa, mikä häntä viehättää, mikä kiukuttaa, miltä vanhemmuus tuntuu, haluatteko opettaa lapsellenne asioita hänen omasta kulttuuristaan jne. mutta nämä on tietysti asioita joista sinä päätät haluatko ne jakaa vaiko et.

Minun mielestäni tyylisi jolla kirjoitat ns. nimettömästi ei loukkaa kenenkään henkilökohtaisia rajoja tai yksityisyyttä, en tiedä sinusta lopulta mitään, en ikääsi, en missäpäin asut, mistäpäin (tarkalleen) lapsenne haitte, eli jos kävelisit minua vastaan kaupungilla, en osaisi sinua ihmisjoukosta bongata.

Jonkinlainen ns. julkisuuskuvasi perustuu kuitenkin vain nimimerkkiin blogin takana. :)

Elina said...

Tuo tosiaan on vaikea kysymys. Itse kirjoitin ensin julkista blogia, jossa julkaisin kuvia ja kerroin melko avoimesti kaikesta. Se alkoi ahdistamaan, etenkin juuri lapsen vuoksi. Siirryin salasanan taakse. Jokainen salasanaa pyytänyt "joutui" kertomaan vähän itsestään. Eihän se sinänsä takaa mitään, voihan sitä sepitellä itsestään mitä tahansa tarinaa. Lopulta lopetin blogin kokonaan ja aloitin uuden, joka oli tarkoitettu vain lähipiirilleni.

Pakko silti myöntää, että usein kaipaan vierailta ihmisiltä tulleita kommentteja ja osallistumista (vaikka blogini ei mikään hirmu suosittu edes ollut)

Sinänsä siinä ei ole järkeä, että kerron näistä asioista sinulle, koska en missään nimessä toivo, että tekisit samoin. Rakastan blogiasi. Mutta halusin sen vain kertoa, että tulee ratkaisusi sitten olemaan mikä tahansa, niin jokainen äiti tai äidiksi haluava varmasti ymmärtää ratkaisusi. Vaikka se ei olisikaan meidän lukijoiden kannalta paras mahdollinen.

Ihanaa hitaan arjen jatkoa!

Nuttu said...

Minä tykkään lukea juttujasi, koska olet minusta huiman taitava kirjoittaja. Tunnelmat todella välittyvät. En kaipaa lainkaan mitään yksityiskohtaisia selvityksiä hakumatkasta tai muustakaan; minusta tämän blogin juttu on jossain aivan muualla, hienovireisissä tunnoissa. Hyvin kaukana draamasarjasta kaikki tämä.

Minulla ei ole lapsia. Jos joskus on, luulen, etten haluaisi heitä liikaa julkistaa. He ovat omia ihmisiään kuitenkin ja äidit omiaan, kumpikin omine tunteineen, ahdistuksineen ja motiiveineen. Minusta äiti voi valita omien ajatustensa paljastamisen – ja pohtia niitä lapsenkin edesottamusten kautta. Vierastan kuitenkin sitä, että kauheasti tulkataan muille lapsen ajatuksia netissä tai livekeskustelussakin. Monet toisaalta kai kokevat sen tärkeäksi – fb:ssäkin toiset raportoivat omassa statuksessaan lähinnä lastensa edesottamuksista. Mietin, tuleeko lapsen henkilökohtaisista asioista silloin jonkinlaista yleistä viihdettä? Toisaalta seuraan innolla monia blogeja, joissa lastenkin ajatelmia lainaillaan, ja niitä on herttaista lukea. Hankala 2000-luvun kysymys.

Aihe on tärkeä, ja sitä olisi minusta syytä enemmänkin pohtia. Jokainen tietysti tekee niin, kuin itsestä tuntuu oikealta.

Tulen varmasti käymään täällä jatkossakin, mitä ikinä kirjoitatkin. Aurinkoisia talvipäiviä teille!

Memma said...

Tunteita herättävä tämä sinun blogi. Luin sen yhtä soittoa tuhiseva puolivuotias lapsoseni sylissä ja oivalsin vielä tuhat kertaa paremmin kuinka onnellinen olenkaan lapsestani! Kamalasti ajatuksia mielessä kirjoituksistasi, mutta en osaa niitä ilmaista. Kuitenkin, aivan ihana ja mahtava blogi!

MaaMaa said...

Jos olisin sinä, niin en laittaisi kuvia (vaikka niitä on ihana katsella!!). Omassa blogissani niitä on paljon, mutta ulkosuomalaisena minua ei ahdista ajatus että joku naapuri/bussikaveri tms. "lähiympäristön tuntematon" lukisi blogiani minun tietämättä ja tunnistaisi minut tai läheiseni valokuvista. (paikalliset ei ymmärtäisi suomea kuitenkaan....)

Muuten kirjoituksistasi tuskin kukaan teitä "tunnistaa" ellei jo valmiiksi tunne muuten.

On aivan ihana lukea teidän tarinaa, kuulla miten tutustutte toisiinne ja miten lapsiperheen arki lähtee pyörimään. Laitat omat tunteesi ja tunnelmat niin upeasti sanoiksi, että omat silmät kostuu joka kerta! Toivon, että jatkat tällä samalla tyylillä, minkä olet ylläpitänyt jo vuosia! :)

Anonymous said...

Älykkäänä ihmisenä kysyt näitä kysymyksiä ja niin kuuluukin. Se osoittaa kouriintuntuvasti, että olet hyvä äiti. Kuitenkaan syvimmistä tunteistasi, teidän omista jokapäiväisistä jutuista ja niiden herättämistä ajatuksista kertominen ei mielestäni tee perheestänne tai asiasta julkista. Kuvat tekisivät sen, niitä en käyttäisi. Olen seuraillut tapahtumianne vuoden verran ja mitenkään anonyymiteettisi ei ole tässä blogissa rakoillut. Ainoa julkaisemasi kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Silti sekään ei vaarantanut yksityisyyttänne.

Lapsesi on varmasti onnellinen nuorena ja aikuisena tästä sähköisestä päiväkirjastasi, se kertoo niin selvästi kaiken oikeasti olennaisen hänen odotuksestaan. Säästäthän nämä hänelle jossain muodossa, kokoa vaikka kirjanen, tms. Kuinka moni lapsi tuollaisen aarteen saa? Ei kovinkaan moni.

Mielenkiintoisinta ja koskettavinta kirjoituksissasi on juuri tuo syvälle luotaava lähestyminen ja tämä varmasti on aivan korvaatatonta vertaistukea sellaiselle, joka käy tuota samaa prosessia läpi tai harkitsee asiaa.

Lisäksi me muut lukijat, joille tämä ei ole tuttua, me saamme ehdottoman autenttisen ja todella koskettavan kuvauksen. Yhden parhaista joita olen koskaan lukenut. Mielestäni tässä olisi aihetta ja sisältöä kirjaksi saakka, jonka senkin voisi julkaista ns. salanimellä. Ja me muut osaamme ehkä arvostaa huomattavasti enemmän sellaista jonka olemme saaneet kuin itsestään, kun joku toinen joutuu samassa asiassa käymään läpi niin paljon.

Vaikka päättäisitki lopettaa tämän sähköisen muistisi ylläpidon, varmasti moni samaa kokeva kaipaisi sitä matkakertomustasi ja kokemuksiasi ensimmäisistä päivistä. Miksi mainita paikkoja tai nimiä? Tuntemuksesi tapahtumista ja niitä raadollisen ilmiömäisesti kuvaava tekstisi pitää meidät lukijat täällä seuraamassa päivityksiäsi. Ei se, keitä te varsinaisesti olette.

Toivon siis ihan vilpittömästi, että jatkat. Ainakin vielä vähäsen.

Marele said...

Anonyyminä minä jatkaisin, vanhempana saa olla varovainen ja suojella lapsiansa. Netti on kuitenkin alue jossa kaikki voivat lukea sinun juttusi (jos et mene salasanan taakse) ja katsoa kuvasi. Et ole turhaan varovainen ja hyvä että mietit ennekuin teet mitä teet. Aloita ainakin varovaisesti, ainahan voi myöhemmin kertoa vapaammin jos siltä tuntuu, mutta takaisin on vaikeampi ottaa jos on vapaasti alkanut kirjoitella/laittaa kuvia. Kaikkea hyvää teille!

Inkivääri said...

Samoihin pohdintoihin kaatui oman blogini päiväkirjamaisuus. Olen ennen kaikkea äiti ja äidin päiväkirja sisältää väistämättä lapsia. Lapsista taas en halua laittaa kuvia nettiin enkä edes kirjoittaa kovin intiimisti. Niinpä äitiys tulee esiin vain joissakin ajatuksissa ja pohdinnoissa. Kaiketi kuitenkin vakituisille lukijoille on selvää, että perhe on ykköstilalla elossani:)

Ilolla luen silti toisten perhepäiväkirjoja ja katselen kuvia kodin arjesta ja lapsista ja kunnioitan ja arvostan heidän ratkaisuaan tehdä se julkisesti. Olen itse jo vähän vanhempi, joten ehkä siksi arempi julkisuuden kanssa? Esikoinen 29 v. on omilla kuvillaan kyllä omilla sivuillaan ja vähän hymyilee äitevanhan arkuudelle:)

Toisaalta kuvat ja jutut hukkuisivat kai tähän tulvaan mitä netti sisältää, mutta ovat kuitenkin niin helposti sieltä haettavissa. Jos lapset joutuisivatkin joskus sen eteen, että laittamani jutut haittaisivat heitä eikä niitä saisi enää millään hakukoneitten ulottumattomiin?

En ole toisaalta koskaan törmännyt mihinkään negatiiviseen mitä sellainen avoimuus olisi voinut aiheuttaa, joten arvelen että on kyse peikoista oman pääni sisällä8]

On ollut tosi ihanaa lukea tilityksiäsi ja syvällisiä, lämpimän huumorin sävyttämiä pohdintojasi äitiyteen valmistautuessasi ja toivottavasti löydät itsellesi ja perheellesi sopivan tason jatkaa.

Oikein onnellista ja ihanaa ja rakkauden täyteistä alkanutta vuotta sinulle ja perheellesi toivottelen:)

Maria said...

Olet kirjoittanut monta vuotta hienovireisintä tuntemaani blogia. Olen monta kertaa ihaillut, kuinka oletkin osannut kirjoittaa esimerkiksi lapsettomuuteen liittyvistä rankoista tunteista ja törmäyksistä maailmaan ja muihin ihmisiin siten, että kukaan ei uskoakseni ole voinut loukata tunteitaan, vaikka olisikin itsensä teksteistäsi tunnistanut. Itse kirjoitin jonkin aikaa lapsettomuusblogia, mutta en onnistunut purkamaan tuntojani niin, etten olisi loukannut läheisiäni.

Olen varma siitä, että osaisit kirjoittaa jatkossakin niin, että tekstisi eivät kerro liikaa rakkaimmistasi. Toisaalta ymmärrän hyvin, jos haluat vetää mahdollisimman tarkan rajan yksityisen ja julkisen väliin - muista, ettet ole kenellekään meistä lukijoista velkaa yhtään ainoaa postausta!

Olen lukenut blogiasi useamman vuoden ja oppinut siitä paljon ihmisenä elämisestä. Lisäksi lapsettomuutesi ja odotuksesi ovat antaneet omille kokemuksilleni jo rakkaaksi tulleen peilin. Olen itsekin nyt tuore äiti, ja jos päätät vielä kirjoittaa, luulen heijastelevani omia äitiyden tunteitani sinun kokemuksiisi jatkossakin.

Siltä varalta, ettet enää kirjoita, haluan kiittää sinua mitä lämpimimmin ja toivottaa kaikkea parasta perheellesi!

Anonymous said...

Minä luen montaa blogia säännöllisesti ja tämä sinun on ehdottomasti yksi parhaista! Niin aito, niin rehellisellä tunteella kirjoitettu.
Mietit miten jatkossa.
Tietenkin minä toivoisin saavani lukea teidän kuulumisianne, miltä tuntuu, millaista se elämä on nyt.
Samalla lailla kuin luen muidenkin "blogiystävieni" kuulumisia. Moni näyttää kuvin ja sanoin kotinsa, perheensä, kaiken. Kertoo kipeistäkin asioista, niistä mistä moni muu ei puhuisi edes parhaalle ystävälleen.

Ei blogistasi tarvitse tulla suloisen lapsenne henkilökohtaista päiväkirjaa, mutta ihanaahan se olisi lukea teidän perheestä jatkossakin.

Ihania suloisia päiviä teidän koko perheelle! <3

Toivottaa nyt jo aikuinen, aikoinaan adoptoitu Anna

Anonymous said...

Myönnän säikähtäneeni, kun latoit lapsesi kuvan. Ihan, kaunis, valloittava tyttö.. mutta ehkä olit pakahtua ilosta ja halusit jakaa ilon kanssamme. Mutta muistathan lapsivalokuvien vaarat nykypäivänä..

Itseasiassa teidän voi nyt tunnistaa, ainakin lähistöllä asuvat lukijat.. kuvassa näkyy sinustakin yllättänä paljon..

Kaikkea hyvää,
Milla

Adoptiomatka said...

Onpa mielenkiintoisia ja pohdittuja ajatuksia, kiitos! Haluan tarkentaa ihan vähän, ilmaisin itseäni vähän epäselvästi:

En niinkään varjele omaa anonymiteettiäni, eikä ajatus siitä, että henkilöllisyyteni paljastuu lukijoille, ole kauhistus. Itse asiassa hyvin monet ovatkin osanneet yhdistää ajankohdat ja pienet tiedonmurut, ja sitten hoksanneet, kuka olen. Se on ihan ok.

Pohtimista aiheuttava seikka on ennemminkin se, minkä verran ja mitä tahdon kertoa vieraille ihmisille tässä elämänvaiheessa. Ei niinkään se, tunnistaako joku vai ei.

Anonymous said...

Jatkoa janoavat, älkää suuttuko, mutta minusta Adoptiomatka-blogista jäisi ehjä ja kaunis kokonaisuus, jos siinä kerrottaisiin lyhyesti vielä hakumatkasta ja ensikohtaamisesta lapsen kanssa, kotiintulosta. Se olisi sitten siinä.

Elämä lapsen kanssa voisi kuulua toiseen blogiin, kenties salasanan taakse.

Anonymous said...

Täytyy myöntää, että yllätyin ja säpsähdin (ihanaa) kuvaa jonka julkaisit.

Kokemukseni on että pian hakumatkan jälkeen monet adoptiovanhemmat ovat niin täynnä elämäänsä tulvineita asioita, että kertovat hyvinkin avoimesti lapsesta ja tämän taustoista jne. Sitten tarve jakaa asioita vaimenee ajan kanssa. Olen välillä miettinyt onko ihmisiä jäänyt kaduttamaan alkuvaiheen avautumiset jälkeenpäin. Itse vedin adoptioidemme jälkeen rajat aika tiukasti, koska olin päättänyt niin. Toisaalta, vertaisryhmälle tällaiset asiat ovat kullan arvoisia. Mutta kyse on lapsen yksinoikeudesta omaan tarinaansa ja elämäänsä ja muistoihinsa. Ja vanhemman vallasta ja vastuusta vetää nämä rajat lapsen puolesta sopivaksi katsomalleen tasolle. Eli en osaa auttaa rajan vetämisessä, koska olen erilainen yksilö ja arvotan asioita eri tavalla.

Arru said...

Olen niin odottanut päivityksiäsi ja toivoisin vieläkin saavani kuulla matkastanne! Miten koit Kiinan, paikan, jossa lapsesi asui ja,ennen kaikkea, ensimmäisen kohtaamisenne? Ymmärrän,että lapsiperheen arjen järjestäminen on jo syrjäyttänyt nuo kokemukset taka-alalle, mutta mi elestäni ne olisivat jakaneet blogissa myös täyttymyksen hetket pitkän odotuksen hetkien ohella.

Anonymous said...

Kuten joku jo edelläkin mainitsi, myös minusta blogissasi olisi ainesta vaikka kirjaksi. Uskon, että tarinasi koskettaisi useita ihmisiä, niitäkin, jotka eivät omakohtaisesti ole tällaisiin asioihin törmänneet. Itse kuulun juuri tähän "kokemattomaan" ryhmään. Surullista, mikäli päädyt blogin lopettamiseen, mutta toivon että säilytät silti vanhat kirjoitukset täällä. Ainakin itse olen lukenut koskettavimpia kohtia useammankin kerran - kyynelet silmissä.

Anonymous said...

Adoptiomatka on ollut äärettömän kiinnostava ja koskettava. Nyt matka on päättynyt ja voisi olla uuden blogin aika :).

P:n äiti said...

Olen lukenut blogiasi noin neljä vuotta (?) - pitkään kuitenkin. Minä haluaisin lukea sinun ajatuksia muuttuneesta arjestanne. Arkeen tietenkin kuuluu pieni lapsenne, mutta minua kiinnostaa ennen kaikkea ajatuksesi vanhemmuudesta, kun se on nyt konkretisoitunut. Minä lukisin mielelläni ennen kaikkea teidän vanhempien tuntemuksia, mietteitä ja ajatuksia.
Olen pitänyt tavastasi kirjoittaa juuri siitä syystä, ettet ole tehnyt tästä "julkista".

Jenni said...

Lopetin itse äiti-blogin pitämisen kun esikoinen täytti nelisen vuotta. Pienet vauvat ja taaperot ovat jotenkin... (en ehkä osaa selittää oikein) enemmän samanlaisia keskenään kuin isommat lapset. Eikä tätä pidä ymmärtää väärin; jokainen on toki oma yksilönsä.

Mutta minusta oli ihan ok kirjoittaa kaksivuotiaan raivarista kun talvipuku oli väärän värinen (sen tyyppiset ongelmat sen ikäisillä lapsilla on kaikille tuttuja). Mutta en halunnut enää kirjoittaa neljävuotiaan asioista, koska sen ikäisen lapsen ajatukset ja teot ovat paljon monisysempiä ja myöskin enemmän henkilökohtaisia. Isommalla lapsella on jokin oma syynsä olla pitämättä tietynvärisestä toppapuvusta kun taas se kaksivuotias vastustaa ikätovereidensa tavoin asioita rajoja kokeillakseen / väsymyksestä jne... Näin niinkuin kärjistetysti ajatellen.

Toinen asia liittyy kuviin; jos on valmis julkaisemaan lapsensa kuvan, pitäisi pystyä julkaisemaan myös oma kuvansa.

Mutta joo, nämä olivat _minun_ henkilökohtaisia aatoksia ja linjavetoja. Toivottavasti löydät omat, teille sopivat linjavedot ja olivat ne mitkä tahansa, toivoisin että jatkat kirjoittamista äitiydestä!

Anonymous said...

Ymmärrän pohdintasi. Itse luen mielenkiinnolla blogiasi ja toivon, että voin lukea jatkossakin. Itse ehkä tekisin niin, että kertoisin tunteista ja ajatuksista ilman paikkoja, nimiä jne. Lapsen yksityisyyttä kumminkin varjellen. Netin tuomia yksityisyys-näkökulmia on vaikeaa pohtia. Toisaalta näin saa kullanarviosta vertaistukea, toisaalta oman intimiteettin rajat pitää pohtia..

Ihania yhteisiä pakkaspäiviä teille joka tapauksessa!

koivunlehti said...

Minäkin ajattelin, että jatkat kirjoittamistasi yleisesti äitinä ja pidät oman lapsen jollain lailla sivussa. Ei meidän tarvitse tietää, mitä hänelle tai muulle perheellesi kuuluu. Olen kuvitellut blogin jatkavan samalla nimellä ja liittyvän edelleen jollain lailla adoptioon. Tai sitten vain äitiyteen ja siihen, millaiseksi ihmiseksi lapsen myötä kasvaa.

Jos kirjoittaminen on mahdotonta, olen iloinen tähän astisesta. Sinullehan valinta - tietenkin - jää. Toivon silti edellisen kirjoittajan tavoin, että teille sopivat linjavedot olisi mahdollista luoda.

Minäkin haluan silti sanoa, ettet ole meille lukijoille velkaa yhtään mitään. Ja vielä sen, että jos teistä siltä tuntuu, kirjoituksissa on ainesta kirjaksi. Jos vaikka sitten joskus, kun lapsikin voi päättää asiasta?

Tuli hetkeksi mieleeni, että jättäisi tämän blogin tähän ja perustaisit uuden toisella nimellä, mutta sitä on turha harkita. Tyylisi tunnistettaisiin kyllä nopeasti.

Anonymous said...

Olen rakastanut tekstejäsi, syviä ajatuksiaksi äidiksi kasvamisesta.
Luin kaikki postauksesi ja toivon, että koostat ne kirjaksi.
Niin lastasi varten kuin myös kaikkia muita, jotka halajavat vanhemminksi.

Ja vaikka haluaisinkin kuulla mietteitäsi edelleen, luulen, että maali on tavallaan tässä; äitiydestä tuli nyt totta.

Kiitos, kun saimme jatkaa odotuksesi ja perheesi syntymän.

Anonymous said...

Hei!

Olen ajatellut lapseni yksityisyyttä sitä kautta, mitä hän haluaisi itsestään kerrottavan. Hän ei vielä osaisi minulle sanoa: tuo on minun oma asiani, älä levitä sitä muille, joten yritän vetää rajaa itse. Ajattelen mitä hän on isompana mieltä siitä, jos kerron hänen kaipauksestaan synnyinmaahansa, äiti-pohdinnoistaan jne. Ne ovat hänen omaa aluettaan, ei minulla ole oikeutta niistä kertoa. Omista tunnoistani kyllä, mutta ei niistä, jotka johtuvat hänen pohdinnoista.

Toivottavasti jatkat kirjoittamista, kuitenkin. Tämä on hankalaa rajanvetoa, ja sellaisena se pysyy :)

Anonymous said...

Suuri KIITOS siitä että olet blogissasi jakanut tuntojasi adoptiolapsen odottamisesta. Se on ollut todella voimia tuovaa meille, jotka olemme vasta alkutaipaleella(lupaa odotellaan). Ja kuva lapsestanne on antanut tarkoituksen meidänkin tuskailulle :)

Tyylisi kirjoittaa on niin upea, että vaikka lopettaisit tämän blogin, niin kirjoita jotain. Luultavasti voit kirjoittaa vaikka aidan seipäästä ja silti ihmiset ovat koukussa :) Kirjan julkaisu on hyvä idea!

Uskoisin että isompana lapsenne lukee kaikki äidin muistiinpanot suurella mielenkiinnolla, mutta on varmaan kiitollinen jos ne on tehty anonyymisti.

Kaikkea hyvää ja paljon suojelusenkeleitä pienen ihmistaimen rinnalle.

Anonymous said...

Kiitos blogistasi, tapasi kirjoittaa on hieno. Mieluusti jatkaisin sen seuraamista, toivottavasti löydät tavan vetää rajan lapsen yksityisyyden ja blogikirjoitusten välillä.

Yksityisyyden rajan veto on vaikea, varsinkin kun sitä tekee toisen ihmisen puolesta. On mahdotonta tietää mihin lapsi itse vanhempana haluaa vetää rajan, mtä hän haluaa, että hänen kaverinsa ja kavereidensa vanhemmat ovat hänestä voineet lukea.

Itsekin adoäitinä olen sitä mieltä, että adoptiotausta tekee asiasta vielä herkemmän, lapsen tausta ja sen vaikutus kulkee mukana kaikessa, aivan arkisissakin asioissa.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi toivottaen!

Anonymous said...

A) Itse en julkaisisi lapsestani kuvia, koko nimeä tms. missään netissä

B) En kertoisi lapsestani liian intiimejä tai "negatiivisia" asioita. Eli siis vain sellaista mitä voisin muutenkin kertoa puolitutuille ja työkavereille, mutta kyllähän sellaistakin riittää! Hassuja tapahtumia, liikuttavia juttuja, kaikkea sellaista, että jos lapseni joskus myöhemmin jutut lukisi niin hänelle tulisi hyvä mieli eikä alkaisi nolottaa tai surettaa.

Anonymous said...

Anonymous sanoi:
B) En kertoisi lapsestani liian intiimejä tai "negatiivisia" asioita. Eli siis vain sellaista mitä voisin muutenkin kertoa puolitutuille ja työkavereille, mutta kyllähän sellaistakin riittää! Hassuja tapahtumia, liikuttavia juttuja, kaikkea sellaista, että jos lapseni joskus myöhemmin jutut lukisi niin hänelle tulisi hyvä mieli eikä alkaisi nolottaa tai surettaa.

**Minusta taas ne hauskat jututkin voivat olla yksityisiä ja henkilökohtaisia.. minä tiedän monta hauskaa sattumusta itsestäni kun olin pieni, mutta ne ovat minun sattumuksiani ja haluat itse pitää ne itselläni tai ainakin päättää kenelle niistä kerron. En siksi että niissä olisi jotain hävettävää vaan siksi, että ne ovat MINUN. Ihmisellä tulee olla oikeus päättää siitä, mitä lapsuudenstaan kertoo. Se on yksityisyyttä, ei salaamista.

Anonymous said...

Minä olen miettinyt monasti yksityisyyden rajoja. Me eroamme niin kovasti esimerkiksi Jenkeistä, jotka lataavat (myös adoptiovanhemmat) kuvansa, nimensä ja osoitteensa nettiin täysin avoimesti.
Mielestäni tällainen täysi avoimuus voi olla jopa suoja: kun ei ole mitään "salattavaa", kukaan ei voi "paljastaa" sinusta yhtään mitään.
Mutta yhdyn edellisiin siinä, että pieni lapsi on aivan eri asia kuin isompi lapsi, jolla on jo omat näkemyksensä ja oma yksityisyytensä.
Adoptiolapsella ehkä vielä erityisemmin - mitä hän itse haluaa alkuperästään kertoa?
Toisaalta kaikki tieto lisää (tai sen pitäisi ainakin) ymmärrystä. Oman ja muiden.

Meira said...

On sinun valintasi, haluatko jatkaa, ja jos, niin miten. Halusin kuitenkin vielä lisätä, että olen täysin eri mieltä sen kirjoittajan kanssa, joka sanoi, että lapsen tuloon olisi hyvä lopettaa - ikäänkuin tarina päättyisi. Ehkä tulkitsen liikaa, mutta se tuntuu liikaa siltä, että nyt "he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti"; ikäänkuin kaikki olisi lapsen saavuttua staattisen onnellista ja ongelmatonta. Pohdittavaa ja herkkiä, kipeitäkin, asioita sekä adoptioon että äitiyteen sinänsä varmasti tulee riittämään jatkossakin.

Anonymous said...

Aiemmat kommentit kertovat hyvin blogisi lukijakunnasta.. Monessa muussa blogissa lukijat olisivat miettimättä vastanneet, että Kyllä, kerro kaikki, pienimmätkin yksityiskohdat! Me haluammme tietää!
Uskon ja toivon, että meillä, sinun blogisi lukijoilla on ymmärrystä siitä, miten vaikea tilanteesi blogin kohdalla on. Olemme monet seuranneet blogiasi jo pitkään ja jakaneet kyyneleitä ja tunteita sinun, tuntemattoman, kanssa. Olemme toivoneet ja odottaneet, lopulta pidätelleet henkeämme h-hetken lähestyessä. Olemme blogisi kautta miettineet elämäämme, äitiyttämme, toiveitamme.. Blogistasi on tullut meille tärkeä, ja nyt myös me haluamme suojella sinua ja perhettäsi. Saatko kiinni ajatuksesta? Mielelläni kuulisin kaiken mitä haluat kertoa mutta ymmärrän jos et halua enempää jakaa..

raton said...

Pohdin itse samona kysymyksiä yksityisyydestä, blogissani vältin lapseni nimen mainitsemista, lähiympäristön valokuvien jne. julkaisemista. En ole koskaan julistanut lapseni nimeä internetissä. Koitan varjella hänen oikeuttaan yksityisyyteen. Blogissani kuitenkin käsittelen paljon hänen elämäänsä ja omaa äitiyttäni.

Lopulta siirryin salasanan taakse.

Toivon täysin itsekkäistä syistä sinun jatkavan blogia, mutta ymmärrän, jos päätät lopettaa kirjoittamisen.

Anonymous said...

Hei,
minäkin jäisin kaipaamaan tekstejäsi, jos tämä blogi päättyy. Käyn täällä lukemassa, ajattelemassa, tunnelmoimassa, oppimassa ja ymmärtämässä.

Valokuvia en lukijana kaipaa lisää, lapsellasi on nyt yhden kuvan myötä kasvot, hän on meille lukijoille todellinen ja olemassa.

Kirjoita hänestä niin, että voisit tekstit hänelle näyttää isompana. Niin että hän saa iloita siitä, miten hänen lapsuutensa on kirjattu muistiin ja kymmenet ihmiset ovat pitäneet hänestä jo silloin. Se voi olla itsetunnolle positiivinenkin asia.

T: Pitkäaikainen fani

ps. haluan jakaa jotakin kanssasi, odotin toista lastamme yhtä aikaa kanssasi, ja meidän odotuksemme päättyi kovin surullisesti. Terve ja täysiaikainen lapsi kuoli päivää ennen syntymäänsä. Aivan käsittämätöntä ja niin surullista. Mutta silti, kun tulin tänne, niin iloitsin puolestasi. Te saitte lapsen, ja olen siitä niin iloinen, vaikka samalla meille kävi huonosti. Mutta kummasti sitä kaikesta kamalasta selviää...

Myrkytär said...

Itse kirjoitan blogia puolianonyymina. Vieras ihminen ei varmaankaan tunnista minua kirjoitusteni perusteella, mutta tutut kyllä. Minua ei varmaankaan haittaisi sekään, mikäli joku minut jossain blogini perusteella tunnistaisi.

Toivon että jatkaisit kirjoittamista. Avasit aikoinaan sinkkunaiselle kokonaan uudenlaisen maailman. Olen seurannut matkaasi äitiyteen sinkkuajoista seurusteluun ja avioliittoon. Ehdin myöskin olla kaksi kertaa raskaana ennen kuin sinä ja puolisosi saitte oman lapsenne. Itkin kun luin teidän saaneen lapsitiedon ja itkin kun näin teidän lopulta saaneen lapsenne syliin. Haluaisin lukea jatkossa ajatuksiasi äitiydestä ja perhe-elämästä. Nämä alueet kun itselleni ovat olleet niin ihania, mutta haasteellisia.

Salanimi said...

Minä en julkaise lapsistani blogissani kuvia, enkä kerro heidän oikeita nimiään jne. Jostain omista tunteistani heitä kohtaan kirjoittelen, samoin yhdessä tehdyistä puuhista, arjen sattumuksista jne. Adoptioperheenä kohtaa monenlaista suhtautumista maailmassa, siitä myös kirjoittelen, toisinaan. Kannustan sinua kirjoittamaan vain niistä jutuista, mitkä tuntuvat itsestäsi oikealta ja hyvältä, lukijana olen saanut blogistasi paljon, mutta tiedän, että tämä on harkinnan paikka, tsemppiä siihen.

Anonymous said...

En mainitse koskaan kenenkään perheeni jäsentä nimeltä enkä myöskään laita kuvia. Blogi minulla on mutta nykyään "suojattu". Eli siis toimii kutsuperiaatteella. Minun blogiani kun tuntui lukevan liiankin monia ja se oli tarkoitettu vain tutuille.
Eli se on omasta itsestä kiinni mihin sen rajan vetää. Yhtä oikeaa vastausta tuskin on. Kuvia en kuitenkaan sinuna laittaisi enkä oikeita nimiä. Meitä on niin moneen junaan, ettei sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua.

Blogiasi on kuitenkin ihana lukea. Osaat kirjoittaa asioista todella hyvin. En seuraa tätä kuin draama, vaan tästä saa aihetta pohtia omaa elämää ja miten se on soljunut. Voin vain kalpeasti aavistaa miten ihanalta kaikki teistä tuntuu nyt. Kiitos.

TiV said...

Olen aina rakastanut onnellisia loppuja. Minun mielestäni tämä on täydellinen sellainen.

Minun luku-uteliaisuudelleni riittää nyt tieto, että onni on. Vaikka varmasti on paljon asioita ja tarinoita, vanhoja ja uusia, iloisia ja haikeampiakin, jotka mukaan kuuluvat, niin minulle riittää tieto, että elämä on tässä ja nyt ja onni on tässä ja nyt. Olen niin onnellinen tästä onnellisesta lopusta. Eli onnellisesta alusta teidän perheessänne. Oikein hyvää jatkoa ja kiitos ihanista hetkistä!!

Anonymous said...

Olisi hienoa jos edes tässä blogissa kerrottaisiin myös tuntemuksista lapsen saapumisen jälkeen. Kaikki seuraamani blogit ovat loppuneet siihen onnelliseen hämmennykseen lapsen saavuttua. Kaipaisin kovasti myös kokemuksia ja tuntemuksia adoptiolapsen kanssa. Mutta onko lapsettomuudesta ja lapsen odottamisen tuskasta helpompi kirjoittaa kuin vaikeista hetkistä kauan odotetun adoptiolapsen kanssa?

Kiara said...

Ihanaa, että tulit kertomaan kuulumisiasi. Itsekin olisin toivonut pienen pientä koostetta hakumatkastanne. Tuokiokuvia. Kuten tähänkin asti.

Hauskoja pulkkailuhetkiä! Aattelepa mitä kaikkea teillä on edessä. Pyöräretkiä, kävelyretkiä, kaikenlaista uutta opittavaa. Hiihtohommat, luistelu. Ihania hetkiä! Sellaisista tietnkin toivoisin sinun kirjoittavan, tuokiokuvia, kuten tähänkin asti.

Anonymous said...

Todellakin: Pohtivan blogin pohdintaan tulee pohtivia kommentteja. :-)

Näin adoptioisänä toistan vielä sen, että adoptioon liittyy joitakin hieman erilaisia asioita kuin biologiseen vanhemmuuteen ja lapsena olemiseen.

Yksi ilmiö on sellainen (en siis ole nähnyt sitä täällä, mutta elävässä elämässä kyllä), että adoptiolapsia pidetään "julkisena omaisuutena". Heiltä esimerkiksi ollaan usein kyselemässä hyvinkin yksityisiä tietoja, mitä ei biolapsilta välttämättä kyseltäisi, tyyliin "Onkos sun isäs ja äitis kuollut?" Eihän sellaista kysellä "tavallisen näköisiltä lapsilta", vaikka mistä sen tietää, kenen kanssa he ovat liikkeellä. :-)

Yksityisyyden rajaa kannattaa miettiä ja vetää se johonkin.

Anonymous said...

Hei,

Tahdon vaan jättää jälkeni tänne, ja kiittää tästä blogista. On ollut mielenkiintoista ja avartavaa luettavaa minulle, jonka esikoinen on saanut alkunsa samoihin aikoihin tämän blogin ensimmäisen postauksen kanssa. Hän on nyt 4-vuotias poika. Minä pääsin siinä suhteessa liiankin helpolla. Onnittelut teidän perheelle ja kiitos sinulle tästä!!

Hyvää jatkoa jos emme enää teisä kuule, ja muutenkin!
Itse kyllä tiedät parhaiten..

Mafalda said...

Hei!
Oli kiva kurkata tänne pitkästä aikaa ja löytää kuuumisianne :)

Minusta olisi mukavaa, jos jatkaisit blogia. Löydät varmasti oman linjasi, linjan joka on perheellenne paras.

Kaikkea hyvää!

Anonymous said...

Tervehdys!

Olen yksi niistä, joihin olet tehnyt syvän vaikutuksen teksteilläsi ja saanut ymmärtämään adoptioprosessin kiemuroita - ja kivuliaisuutta. En enää usko, että adoptio on mikään helppo ja nopea ratkaisu. Näin olen ehkä ajatellut aiemmin. Kuulin kollegani saaneen adoptiolapsen tänä syksynä ja ymmärrän hänenkin läpikäymisiään nyt huomattavasti paremmin. Kiitos sinulle siitä!

Tämän blogisi jatkosta ajattelen seuraavaa: en missään tapauksessa näkisi tätä nyt "onnellisena loppuna" vaan haluaisin kuulla, miten vauva-arki näyttäytyy tilanteessa, jossa pienokaista on odotettu hartaasti ja vuosikausia. Odotukset ja haaveet ovat kasautuneet, ajatukset ovat kiertäneet vain tässä yhdessä aiheessa.

Miten todellisuus vastaa muodostuneita haavekuvia ja odotuksia? Arjessa. Vai onko elämä nyt juuri sellaista kuin sen kuvittelitkin olevan? Entä miten lapsen kulttuuritausta ja irtiotto juuriltaan vaikuttaa arkeenne, hänen elämäänsä ja teidän?

Juuri näistä asioista toivoisin kuulevani, lattea "happy end" lopetus ei vastaisi niihin millään lailla. Adoptiohan ei pääty lapsen saamiseen.

Tällaisia ajatuksia... Joka tapauksessa kiitos upeasta blogistasi, jatkatpa kirjoittamista sitten tai et. Nämä kirjoitukset voisit kyllä kiikuttaa kustantajalle (kuten moni jo sanonutkin) ja jatkonkin voisit julkaista sitten vaikka kirjana. Salanimellä? Toisaalta ovathan monet kirjailijatkin kuvanneet avoimesti vauva-arkeaan ja vauvojaan (hakematta tulevat mieleen ainakin Anna-Leena Härkönen ja Jari Tervo)...

Hyvän alun on pieni elämäänsä saanut, kun teidät sai perheekseen. Onnea ja iloa jatkossakin!

Anonymous said...

Olen käynyt lukemassa blogiasi säännöllisen epäsäännöllisesti.
Adoptioäitinä hieman hämmennyin, kun näin tyttäresi kuvan. Niin suloinen ja kaunis! Mutta et ole meille lukijoille velkaa näyttämällä lapsesi kuvaa. Muistathan että suomen adotiopiirit ovat niin pienet että aina joku tuntee jonkun, joka taas tuntee jonkun. Eli jos et halua, että sinua tunnistetaan, kuvat kannattaa jättää pois.
Voimaa ja toivoa olen saanut nyt itsekin pitkittyneeseen odotukseen kirjoituksestasi.

Mielestäni elämää lapsen/adoptiolapsen kanssa voisi lukea eri blogissa. Jos sitä ehdit kirjoittaa. Myös toivon, että jokainen kunnioittaa adoptiolapsen yksityisyyttä. Kaikkea ei tarvitse kertoa, kysyjiä kyllä aina riittää.

Onnea vielä prinsessastanne ja kaikkea hyvää lapsiperheen elämään. Loppujen lopuksi se ei juurikaan eroa biologisten lasten elämästä!

Anonymous said...

Hei!

Olen seurannut blogiasi melkein alusta asti ja nauttinut teksteistäsi suunnattomasti. Tapasi kirjoittaa on yksinkertaisesti lumoava. Sanasi ja lauseesi jäävät soimaan päähäni pitkiksi ajoiksi.

Ymmärrän hyvin pohdintasi lapsesi yksityisyydestä ja siitä, ettei sen rajaaminen tarkoita pelkästään nimen tai muiden henkilötietojen salaamista tai peittelyä. On tärkeää kysyä, miten paljon voit ja saat kirjoittaa lapsestasi ilman, että tunnet itsesi liian paljaaksi tai haavoittuvaksi, lapsestasi puhumattakaan - vaikkei kukaan saisi edes ikinä tietää, keitä olette.

Olen kuitenkin samaa mieltä kuin toiseksi edellinen kommentoija: lukisin mielelläni pohdintaasi nimenomaan omista tunteistasi ja ajatuksistasi. En niinkään kaipaa tilannetiedotuksia lapsen taidoista tai arkisista kommelluksista. Minun ei olisi välttämättä tarvinnut nähdä lapsesi kuvaa uskoakseni, että hän on todella olemassa. Toisaalta voisin kuvitella, että halusit laittaa kuvan nimenomaan osoittaaksesi: hän on tässä ja nyt! Hän on oikea, elävä ihminen, ei pelkkä blogin henkilö tai elämänpohdintojen välikappale.

Mielestäni olet joka tapauksessa kirjoittanut hienolla tavalla yksityiskohtien yläpuolelle nousevaa, abstraktilla tasolla liikkuvaa tarinaa, jota olet toki höystänyt konkretian mausteilla. Pääasiaksi on omassa luennassani kuitenkin piirtynyt laajempi kaari ja sinun sisäinen matkasi äidiksi. Ja tuo matkahan on vasta aluillaan!

Ymmärrän, että äitiydestä kertominen hyvältä ja sopivalta tuntuvalla tavalla nyt, kun lapsi on läsnä, on vaikempaa kuin ennen. Toivon silti, että löydät asiaan jonkinlaisen tasapainon, mutta jos päädyt toisenlaiseen ratkaisuun, ymmärrän ja kunnioitan päätöstäsi.

Kaikkea hyvää perheellesi!

Anonymous said...

Mielestäni voit kirjoittaa itsestäsi ja syvimmistäkin ajatuksistasi mitä tahansa, sehän ei kuulu kenellekään. Lapsesta sinulla ei tietenkään ole oikeutta kirjoittaa MITÄÄN ennenkuin hän itse on riittävän kypsä päättämään mitä haluaa julkaistavan itsestään.

Ninni said...

Itse taidan olla avoimen koulukunnan edustaja, koska en mitenkään pyri salaamaan nimeäni tai kuviani yms. Minulle ei ole ollut siitä mitään vaivaa. Muutenkin on vaikea uskoa, että maailma olisi täynnä joitakin nettistalkkereita, jotka ihan jokaiseen nimellä julkaistuun juttuun tarttuisivat ja alkaisivat - niin, mitä?

Mutta ymmärrän, että lapsen kanssa moni asia on toisin ja suojeluvaistot pelaavat. Minusta henkilökohtaisesti normaalissa perhe-elämässä ei ole mitään sensuroinnin tarvetta. Oma tunne kyllä opastaa missä raja kulkee. Monet lapsiperheblogit kertovat ihan suoraan lapsen kiukuttelut ja sairastelutkin, minusta se on normaalia.

Sinä vedät rajat siihen, missä ne sinusta kulkevat ja tuntuvat hyviltä. Mitään et ole _velvollinen_ kertomaan, kerro sellaista mitä HALUAT, minkä tahdot muistaa ja jakaa.

Itse blogissani rajaan asiat niin, että
- en hauku muita ihmisiä, vaikka joskus olisin jostain suutuksissa
- kirjoitan lähinnä itsestäni ja mieheeni viitaten, en kuitenkaan puhu hänen työasioistaan yms. "omista" asioistaan
- en mainitse meillä käyneitä yms. ihmisiä nimeltä, viittaan heihin vain tyyliin "pari ystävääni kävi.."

Anonymous said...

Kysymys yksityisyydestä on vaikea enkä osaa lapsettomana varmaan täysin asettua rooliisi lapsen yksityisyyden suojelussa.

Olen seurannut sydän pamppaillen tarinaasi. Minusta tämä on jo tavallaan tarinan loppu, mutta samalla aivan uuden tarinan alku! Se, kenen kanssa haluat tämän "uuden" tarinan jakaa, on uuden pohdinnan paikka.

Täytyy tunnustaa, että minua ihan hippusen jopa loukkasi, kun kirjoituksesi sävy henkii pientä ärtymistä lukijoiden uteliaisuutta kohtaan. Sinun vallassasi on olliut ja on edelleen, kuinka paljon olet täällä halunnut kertoa tai kuinka paljon haluat kertoa tästä edespäin.

Minulle jutun suola on ollut kurkistus tuohon kokemukseen ja maailmaan. Olen ikuisesti vaikuttunut, että olen saanut seurata tarinaasi näin "läheltä". Minusta on ihana ajatus, että te olette olemassa siellä jossain, että tämä tosiaankin ON ihka oikeaa elämää, mitään enempää yksityisyydestänne en haluakkaan tietää.

En oikein osaa hahmottaa, tarkalleen ottaen minkälainen tieto lapsesta voisi olla "vahingollista" jakaa netissä tai mikä on se ikävä skenaario? Minun on vaikea hahmottaa millaisia asioita minun omasta lapsuudestani olisi voinut kertoa julkisesti, mikä olisi voinut kääntyä itseäni vastaan vartuttuani tms.? En oikein osaa hahmottaa riskejä tai worst case skenarioita ja siksi tämä vastaus on vähän höhlä...

Olen edelleen vaan niin superonnellinen puolestanne!

Anonymous said...

Inhimillinen ja aito, lämmin ja sympatioita herättävä dokumentti adoptiosta tuli tänään tv 1 kanavalta. Mahdottoman hyvä ja rohkea teko. Kiitos heille!

SannaK said...

Oo, vauvapulkkailua! Tulevana adoptioäitinä juuri tuollaiset yksityiskohdat - pienet, konreettiset, arkiset, muille ehkä tylsät - aiheuttavat Suuria Odotuksia ja Kaipuuta.

Kiitos siitä että saimme vähän kurkistaa taas elämäänne, ja saada hippusen kokea sitä mitä koet.

Itsekkäästi toivoisin sinun jatkavan - olen harvoin lukenut adoptio-odotuksesta niin hienoa tekstiä. Olenkin suositellut blogiasi tutuille, jotta saisivat kurkistuksen siihen mitä mekin koemme. Olisi ihanaa ja kiinnostavaa saada lukea pohdintojasi äitiydestä.

Samalla, kun meidän lapsiesitys on toivottavasti kohta tulossa, niin ymmärrän erittäin hyvin huolesi siitä mitä haluat jakaa. Kuitenkin anonyymina kirjoittaminen mahdollistaa enemmän kuin mitä nimellä kirjoittaminen tekisi - myös tässä vaiheessa. Kuvia en laittaisi - yllätyin tästä yhdestäkin, vaikka se antaa toivoa ja lohtua.

Itse olen jo ajankuluksi luonut blogin hakumatkaa varten, mutta se tulee olemaan kutsuperiaatteella, jotta voisin laittaa siihen myös kuvia läheisimmille.

Eli kuten muutkin ovat todenneet. vain sinä tiedät missä raja kulkee.

Anonymous said...

Vaikea kysymys, itse en pidä blogia eikä ole edes suunnitteilla, mutta jos minulla olisi blogi varmaan kirjoittaisin lapsista, mutta ilman nimiä, enkä myöskään laittaisi heidän kuviaan blogiin ja varmaan hyvin vähän muitakaan tunnistettavia kuvia.

Oli tosi ihana nähdä kuva lapsestanne, mutta henkilökohtaisesti jättäisin sen tuohon yhteen kuvaan. Uteliaisuuttani mielelläni katselisin niitä, mutta eiväthän ne minulle kuulu.

Kirjoituksiasi ja tuntemuksiasi on ollut todella mielenkiintoista lukea, koska adoptioprosessissa on kuitenkin kyse asiasta josta minä en henkilökohtaisesti tiedä mitään. Tyttäreni paras ystävä on Kiinasta adoptoitu ja senkin takia asia tuntuu läheiseltä.