Saturday, April 17, 2010

Hiekkaa kengässä, kevät

Muskaripiirissä vastapäätä istuva äiti tuijottaa alkulaulun aikana minua ja lasta ja alkaa itkeä. Lähtiessä hän sanoo: "Liikutuin niin, kun näin teidät ja ajattelin, kuinka kamalista oloista olet pelastanut tuollaisen suloisen pienen tytön."

Alepan kassa kysyy maksaessani: "Onko hänen isänsä thaimaalainen?"

Kirjastovirkailija huokaa tiskillä: "Ihana! Minäkin haluan tuollaisen!"

Tuntematon juoksee perääni kauppakeskuksessa, kurkkaa rattaisiin ja haluaa tietää, kailottaa: "Onko adoptoitu? Oliko lastenkodissa? Ovatko vanhemmat kuolleet?"

Perhekerhossa jonkun äiti katsoo lastani, sitten toteaa: "Käveleepä hyvin, oliko noin vahvat lihakset jo kun saitte hänet? Usein ei kuulemma ole, kun ovat niin nälkiintyneitä, oliko hänkin?"

Kelan virkailija nojautuu eteenpäin ja kertoo kohteliaisuuden: "Lapsi on hyvin kaunis, onpa teillä käynyt tuuri!"

Alakoululainen utelee bussissa: "Onko toi Kiinasta?" Vastaan että on, mutta en koskaan ehdi vastata koululaisen seuraavaan kysymykseen (”miksi?”), koska hänen äitinsä kiskaisee lapsen pois ja hyssyttelee hätääntyneesti olemaan hiljaa.

Vanha tuttava tulee kadulla vastaan: "Mikä pieni prinsessa! Kuka on voinut hylätä tuollaisen lapsen? Kyllä lapsen oikeaa äitiä nyt varmasti kaduttaa."

Eivät kysymykset pahantahtoisia ole, sellaisia en ole kohdannut lainkaan, mutta silti. Nämä, nämäkin, ovat niitä tilanteita, joihin en osannut valmistautua kyllin hyvin, vaikka tietysti tiesin niihin törmääväni. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Mitä milloinkin vastaisin – ja mitä vastaan sitten, kun lapseni on vanhempi ja ymmärtää jokaisen sanan. Missä menee yksityisyyden raja?

Aina en tiedä.

Enkä halua lietsoa. Tahattomat tölväisyt ovat harvinaisia. Useammin meillä on sellaista, että:

Seison puistossa ja katson, kuinka lapseni taapertaa ympäriinsä vihreässä haalarissaan, kädessä lapio, ei hän vielä osaa lapioida mutta sitä on kiva kantaa, enkä voi uskoa, että minulla on lapsi ja hän on lapsi tuossa lapsijoukossa, minun lapseni, ja aurinko paistaa, ja lapsella on minun vanhat pienet kumisaappaani pienissä jaloissaan ja jahka hän on tarpeeksi kävellyt menemme kotiin ja annan hänelle ruokaa ja miten elämä voi olla näin täyttä ja onnellista, kevät.

36 comments:

tyttism said...

Ihmiset ovat usein ajattelemattomia tai sitten hyväntahtoisuudessaan tökeröitä. Tahdon uskoa, että vain kohtaamalla erilaisuutta kommunikaatio paranee. Näkövammautumiseni jälkeen olen saanut kuulla kommentteja, joista tulee vähän hölmistynyt olo: "Onpas hienoa, että jaksat vielä opiskella!" (onko muka vaihtoehtoja?) tai "sä tunnut olevan niin sujut koko asian kanssa" (niin, en riehu ja raivoa julkisilla paikoilla vaan käyttäydyn niinkuin muutkin). Ja sitten kuitenkin tiedän, että todennäköisesti tarkoitus on lähinnä kannustava.

Uskon, että paljon on kiinni siitä, miten lapsi itse oppii suhtautumaan asioihin. Jos vanhemmat eivät pahoita kysymyksistä mieltään, vaan vastaavat kysyjille ja ihmettelijöille, lapsi varmasti oppii suhtautumaan asiaan, erilaisuuteensakin.

Voimia arkeen!

Anonymous said...

Aivan. Aika erikoisia kommentteja. Ei varmaan pahalla ole sanottu mutta voisis ihmiset oikeasti joskus miettiä mitä puhuu ja vielä lapsen kuullen. No ehkä löydät hyviä vastauksia hölmöihinkin kommennteihin. Joskus tietysti voi asiallisesti oikaistakin ihmisiä jos oikein tökeröitä puhuu. Oletko sanonut kommetoijille koskaan mitään?
E

jospa said...

Hyvin samantapaisia kommentteja olen kuullut minäkin, tuore Afrikasta adoptoidun tytön äiti. Useimmat ihmiset selkeästi pyrkivät sanomaan jotain positiivista, mutta asettavat sanansa vähän vinoon juuri kuvailemaasi tapaan. Minulta on kysytty, "mistä tuollaisia söpöliinejä saa" ja "toittekos te tuon siltä kesän reissulta tuomisina" ja sanottu jo montakin kertaa että "minäkin tahtoisin tuollaisen"... vaikea näihin on reagoida muuten kun hymyilemällä hölmösti tai olemalla vain hiljaa, kun ei sitä tosiaan aina ole nohevaa vastausta valmiina (tulee kyllä yleensä mieleen puolen tunnin sisällä).

Noihin taustakyselyihin (onko lapsi nähnyt nälkää, onko hän terve, onko "oikeat" vanhemmat elossa jne) olen yleensä sanonut, että ne ovat lapsen yksityisasioita, vaikka siitä monet loukkaantuvatkin.

Itselleni hämmästyttävintä on koskeminen: kassajonossa seistessä ja kahvilassa lastani on tultu silittämään, koskettelemaan hiuksia tai kasvoja. Täällä sitä vähän hätkähtää, varsinkin kun nämä ihmset eivät ole sanoneet mitään vaan tulleet vain yhtäkkiä iholle. Lapsi ei kyllä toistaiseksi näitä tilanteita säikähdä vaan on päinvastoin tottunut siihen että kaikki aikuiset ottavat syliin ja liekuttavat.

Nämä kaikki asiat ovat arkea mutta pieniä sivujuonteita siinä isossa tarinassa, jossa meidän perheessämme asuu ja kasvaa nyt uusi jäsen. Siitä olemme joka päivä niin onnellisia, että sitä on vaikea sanoin kuvailla!

Anonymous said...

Olinkin jo useamman kerran käynyt kurkkimassa blogiasi päivityksen toivossa. Mukavaa kuulla sinusta ja teistä :) En ole itse adoptoinut lasta, mutta tiedän lapsettomuuden kanssa tuskaillessani, miten vaikeilta voi hyväntahtoisetkin kysymykset tai tokaisut ("nyt kannattaa hankkia se lapsi, ura ei korvaa lapsen tuomaa iloa..."jne ) voivat satuttaa ja loukata. Ihmiset varmaan haluavat jotenkin kommentoida, hyväntahtoisesti mukanaelääkkin, mutta sanat eivät sitten kuulosta samalta kuulijan korvissa, miten ne on tarkoitettu.
Kirjoitit päivityksesi viimeisen kappaleen kauniisti, kyyneleet tulivat taas silmiini.
Hyvää kevättä!

Afromama said...

Tuttua on. Onneksi alun jälkeen kävi kuitenkin niin, että lapsi ei pitkään viihtynyt missään rattaita muistuttavassa kulkupelissä vaan alkoi juosta. Ja vauhti olikin heti niin kova, että en enää koskaan ehtinyt jäädä kuuntelemaan, että mitä asiaa uteliailla ihmisillä olisi mahdollisesti ollut.

Vielä vähän myöhemmin lapsi oppi puhumaan ja vauhti ehkä vähän hidastui. Sanojen löytymisen jälkeen lapsesta kuitenkin tuli niin puhelias, että hän hoitaa takuuvarmasti kaikenlaisen kyselyn yleisillä paikoilla ennen kuin kukaan vieras ehtii pääsemään omiin kysymyksiinsä. Ja kysymyksethän ovat juuri tuota tasoa "Miksi sulla kaupantäti on punainen tukka?" tai "miksi tuolla sedällä on korvis nenässä?". Häkeltyneet ihmiset unohtamat omat kysymyksensä, kun joutuvat vastaamaan lapseni tivailuihin.

Kiva kuulla teistä taas!

Anonymous said...

kummallisia kommentteja kuulevat kaikki jotka eivät kuulu "täydelliseen muottiin". Itse jäin 20v yksinhuoltajaksi pienen vauvan kanssa. Monet kysyivät "onko tuolla lapsella isää", "mikset ota miestä"... no vuosien kuluttua tapasin uuden miehen ja saimme lapsia ja tuli ero.. nyt kommentoitiin "oletko sä jotenki hankala", "mikset ota miestä, lapset kärsii ilman isää" (no niin kertokaa niille isille) "etkä sä osaa huomioida miestä vaan keskityt vaan lapsiin"..
Aina välillä kyselyt ja kyseenalaiset neuvot loukkaavat toisinaan taas nostavat esiin ivallisia/sarkastisia vastauksia toisinaan jaksan suhtautua huumorilla..
Kaikki jotka eivät kuulu muottiin kuulevat ikäviäkin kommentteja. Ja nekin ydinperheet joilla on kaksi biologista lasta... kuulevat sarkastisia kommentteja siitä kuinka "malliperheitä" ovat..
=D
Eli kaikki tunteet mitä kysymyksistä/kommenteista tulee ovat oikeutettuja ja kysymykset/kommentit kertovat enemmän sanojastaan kuin kohteesta.

Anonymous said...

Nyt kun meidän tyttö on jo riehakas lähes viisivuotias on erilaiset kommentit loppuneet tyystin. Ehkä ihmiset jo ymmärtää että lapsi pystyy seuramaan sitä mistä puhutaan.
Jossain vaiheessa pari vuotta sitten taisin kaupungilla kulkea sellainen "älä kuule mulle tule"-ilme kasvoilla, että ihmiset piti suunsa kiinni mun lähellä. Enemmänkin niitä kommentteja tuli ensimmäisinä kuukausina, kun en osannut pitää varaani.
Niinkuin jossain koulutuksessa kuulin, adoptioperheiden yksityisyyttä ei jotenkin luonnostaan kunnioiteta niinkuin bioperheiden.
t.o.p.

Anonymous said...

Ymmärrän turhautumisesi, mutta prosessinne ja matkanne oli siksi pitkä, että mieleen tulee... -ettekö oikeasti osanneet varautua tuollaiseen? Ja tuo on vielä LIEVÄÄ.

Kuten sanottua, ymmärrän sinua, mutta tavallaan ymmärrän myös näitä ihmisiä. Suuri osa taitaa olla liikkeellä positiivisella mielellä. Kannattaako toisaalta yrittää vaientaa ihmisiä, tehdä heitä entistä aremmiksi kommentoimaan ja lähestymään? Emme me ole ajatustenlukijoita, ei kukaan osaa aivan tarkkaan päässään kuvitella kuinka toinen ottaa juuri jonkun sanomisen. Hyvä tarkoitus kantaa joskus kauemmaksi kuin sanat, jotka saattavat olla vajaita ja tyhmiäkin.

Toivon, ettei lapsesi koskaan joudu kohtaamaan rasismia, mutta pelkään olevani liian optimistinen. Suomessa on vielä heitä, joille musta on nekru ja sosiaalipummi ja aasialainen on vinosilmä. Jos positiivisiksi tarkoitetut kommentit loukkaavat kovin, niin kuinka valmiita olette kohtaamaan rasismin tarjoaman haasteen? Kuinka suhtautua siihen, jos esim. pieni lapsi - joka oikeasti ei ymmärrä, toistelee vain aikuisilta kuulemiaan asioita - sanoo jotain rasistista ja loukkaavaa? Tämä on kyllä haaste tulevaisuudelle.

Hanna said...

Tuopa onkin vaikea aihe, näin kommentoijan/kysyjänkin näkökulmasta. Oman lapseni tarhakaveri on ilmeisesti adoptoitu, nyt viisivuotias tummaihoinen poika. Oma lapseni otti puheeksi saunareissulla, että Jeremias on syntynyt toisessa maassa, ja esitti minulle kysymyksiä ko. aiheesta. Kuitenkin minun oli mahdoton vastailla, kun en tiedä onko hän adoptoitu, vai onko äiti ja lapsen isä vain eronneet, saati että Jeremiaan kotimaasta olisi ollut havaintoa. Ilman mitään faktaa yritin lapselle selittää mm. onko Jeremias suomalainen (kun hän sitäkin kysyi). Ja kaikki tämä hankaluus vain, koska en löytänyt oikeita sanoja kysyäkseni Danielin vanhemmilta asioita suoraa. Oma linjani kun on mielummin ollut selittävä kuin hyssyttävä näihin julkisilla paikoillakin esitettäviin "hankaliin" kysymyksiin.cytoryes

Adoptiomatka said...

Tarkensin tekstiä parilla lauseella yllä olevan anonyymin (aiheellisen) kommentin jälkeen.

Siis: Toki kävimme odotuksen aikana moneen kertaan läpi mielessämme näitä tilanteita ja mietimme erilaisia suhtautumistapoja - myös paljon pahempiin kommentteihin, joita varmasti eteen tulee vielä paljon. Jotenkin tilanne on kuitenkin aivan toinen, kun se on totta, minun omaa elämääni. Yllättävä kommentti kesken tavallisen päivän saa hämmentymään, vaikka ymmärrän, että kyse ei tosiaankaan välttämättä ole pahantahtoisuudesta.

Vastaan yleensä ystävällisesti, kerronkin, voin sanoa, että lapseni on Kiinasta, mutta yksityiskohtia hänen taustastaan en kerro vieraille, koska ne ovat lapsen yksityisasia. Tämä linjaus on tuntunut hyvältä ja kysyjätkin ovat sen ymmärtäneet. Kai.

Anonymous said...

Niin, itseasiassa tuo on tooosi yleistä näin biolapsellisenkin näkökulmasta.

Ja se alkaa jo raskausaikana "ompas sulla iso/pieni/valtava/hassu vatsa TAI anna mä koitan TAI voi että mahtaako tuolta mitään vauvaa tulla, kissanpentu varmaan kun olet noin pieni"

Ja niitä vaunuja kaupassa työntäessä "voi että hän on pieni ja ihanan pehmonen poski" (ja nään vieraan mummelin työntävän kouraansa vaunukoppaan (saa minussa aikaan välittömän "näpit irti!" reaktion. Tosi usein kuulen spontaaneja kommentteja liittyen ulkonäköön "miten ihanat hymykuopat/käkkärät hiukset/suuret silmät/pellavapää" Ihmiset vaan näköjään on sellaisia..

Anonymous said...

Sovitaan näin: tästä lähtien kukaan ei sano yhtään mitään kenestäkään lapsesta. Suomalaisennäköisen lapsen kauniita sinisilmiä ei saa kehua, eikä afrikkalaisen lapsen tukan kiharuutta ja paksuutta. Ollaan ihan hiljaa vaan.

Vielä parempi on kun lakataan myös sanomasta päivää ja näkemiin. Nehän voi sanoa niin monilla eri äänensävyillä - voi joku vielä loukkaantua!

Karpalo said...

Uteliaisuus on inhimillistä. Tunkeilevaa se voi olla ja kiusallistakin, mutta inhimillistä silti.

On ihan helkutin vaikea tietää mikä jotakin loukkaa varsinkaan jos ei ole ollut itse samassa tilanteessa.

Adoptio on kiinnostava asia, siksi tätäkin blogia seuraa moni jota asia ei henkilökohtaisesti kosketa. Silkkaa kiinnostustaan ja uteliaisuuttaan. Just ne tätä blogia seuraavat jotka kysyvät typeriä kysymyksiä.

Mitkä ovat sopivia keskutelunaiheita adotioäitien kanssa. Mitä heiltä saa kysyä, mitä ei. Etkö itse ole koskaan sanonut kenellekään lapselle että "oletpa sinä sievä" tai kenellekään äidille, että "oletpa saanut ihanan tytön" Saako näin sanoa biolapsille ja bioäideille vai onko se epäsopivaa heillekin.

Muistan kun kerroit joulusta jossa muille sukulaisille laitettiin joulukortti jossa on lasten kuvia ja teille ei laitettu koska ei haluttu lisätä suruanne. Ja se loukkasi sua kun että sua kohdeltiin eritavalla kuin muita.

Olisiko sinusta perempi että kukaan ei kommentoisi mitään. Että mitään ei kyseltäisi. Etkö silloin ajattelisi kuten tossa joulukorttihommassa että ihmiset pidättäytyvät kysymästä koska eivät halua loukata sua ja juuri se pidättäytyminen sitten taas loukkaisi juuri niinkuin joulukorttihomma.
Luulisi että hyväntahtoiset kysymykset ja kommentit olisivat parempi kuin täydellinen ohittaminen ja välinpitämättömyys.

Siis mitä saa kysyä, mistä teidän kanssa saa jutella.

Adoptiomatka said...

Pointtini taisi mennä vähän ohi, ja se on luultavasti ihan oma syyni.

Tietysti lasta saa ihastella, kuten lapsia ihastellaan, kyse oli näiden esimerkkikommenttien muusta osuudesta, kuten:

"kuinka kamalista oloista olet pelastanut tuollaisen suloisen pienen tytön" (adoption pitäminen jonkinlaisena hyväntekeväisyytenä, joka tuo sädekehän killumaan pääni päälle, kavahduttaa) tai "minäkin haluan tuollaisen!"(kuin lapsia tilaamalla tulisi).

Tuntemattomien asiaton utelu puolestaan
("Ovatko vanhemmat kuolleet? Kuka on voinut hylätä tuollaisen lapsen? Kyllä lapsen oikeaa äitiä nyt varmasti kaduttaa....") on mielestäni yksinkertaisesti tökeröä - ja jotenkin hyvin surullista erityisesti, koska vieressä on lapsi, joka (tulevaisuudessa) nämä sanat ymmärtää.

Olen varmaan aika kärkäs tässä elämäntilanteessa, mutta silti en voi kuvitella, että ventovieraiden suorat kysymykset ja päivittelyt lapsen vanhemmista ja taustoista olisivat ihan ok.

Mitään erityisiä aiheita ainakaan minun kanssani ei tarvitse varoa, normaali ihmisten välinen hienotunteisuus ja kohteliaisuus riittävät, uteliaisuus on ymmärrettävää, spontaanit lausahdukset ovat ymmärrettäviä, hyssyttely on kurjaa.

sea said...

Mä kyllä ymmärsin mitä ajoit takaa tai oletan ymmärtäneeni. :D Tavallinen ihastelu ym. on ihan tavallista, mutta jos jotenkin puututaan juuri siihen, että lapsi on ADOPTOITU niin se tuntuu kurjalle.

Minulla ei lapsia ole, mutta asun pikkusiskoni kanssa (hän 18v, minä 31v). Meillä on eri isä ja pikkusiskon isä on tummahko joten pikkusiskokin on. Pikkusisko on kuitenkin syntynyt ja kasvanut Suomessa, suomalaisen yksinhuoltaja äidin kanssa.

Hänen ulkonäköönsä ei kukaan kuulma koskaan sanonut mitään kun asui vielä Helsingissä, mutta täällä Tampereella hän saa vähän väliä erilaista kohtelua. Bussissa tuntemattomat tulevat kyselemään mistä hän on kotoisin eivätkä usko/usko korviaan kun toinen vastaa Helsingistä. Koulussa opettajat olettaa automaattisesti sisko olevan ulkomaalainen ja puheopettaja on jopa useamman kerran inttänyt ettei suomi ole pikkusiskon äidinkieli vaikka asia on yhtä monta kertaa korjattu. Viimeeksi perjantaina pikkusisko tuli yöbussilla kotiin ja vieressä pari miestä päivitteli, että ompas eksoottisen näköinen tyttö, onkohan se italiasta vai kreikasta. Suomeksi! Hetken päästä pikkusisko totesi lakonisesti, suomeksi, olevansa ihan suomalainen.

Harvoin ihmiset varmaan pahalla sanoo asioita, mutta täytyy kyllä ihmetellä toisinaan miten suomalaisten mielestä eri värinen/silmäinen/korvainen/varpainen/mikä ikinä ei voi olla suomalainen. Minusta jopa adoptiomatkan lapsi on suomalainen, hänellä ymmärtääkseni on suomen kansalaisuus. Hänen syntymämaansa on sitten Kiina, mutta se on ihan eri tarina. :)

Anonymous said...

Oletpa saanut kummallisia vastauksia! Siis nämä, jotka ihmettelevät reaktiotasi. Tietysti nämä ovat yksityisasioita, ja jokaisen aikuisen tulisi ymmärtää, että keskustelu lapsen taustasta adoptiolapsen ja vanhemman välillä voi olla hankalaa ja vaatii valmistautumista. Ja että sen keskustelun ajankohdan valitsee perhe itse, eikä niin että se tulee jonkun huolimattoman tölväisyn seurauksena pakosta ajankohtaiseksi.

Totta on, että tällaisia ajattelemattomia kommentteja saavat myös bioäidit (yhtäkkiä mahasi koko, seksielämäsi lapsen siittämisen aikoihin, rintarauhastesi toiminta jne. ovat kenen tahansa asioita), lapsettomat (eikö jo olisi aika, ette tuosta enää nuorru, voi voi kun x:kin jo niin odottaa lapsenlapsia mutta te vaan keskitytte uraan jne.) tai erityislasten äidit, joihin itse kuulun (voi kauheeta, toivot varmaan ettette olisi lapsia sitten kuitenkaan hankkineet/te nyt ette varmaan enää uskalla ainakaan hankkia lapsia, ai jaa, hänhän jää sitten ikuisesti lapseksi ja asuu aina kotona, "ne" on kuulemma kauheen aggressiivisia jne.) mutta kokonaan toinen juttu on, pitääkö se hyväksyä! Minusta tällainen kommentointi on asiatonta. Kuka tahansa normaaliälyinen ymmärtää, että esim. adoptio on henkisesti melkoinen prosessi. Sitä ei varmastikaan tahdo ventovieraille kassajonossa lähteä avaamaan. Käyttäydy, hyvänen aika, kuten käyttäytyisit kenen tahansa lapsen nähdessäsi. Ota kontaktia lapseen, kehu vaikka suloiseksi, kysy ikää, sen pitäisi aluksi riittää! Ethän ryhdy kenenkään ns. tavisperheen lapsistakaan suureen ääneen ihmettelemään miten tuo ei ainakaan ole isänsä näköinen, kenenköhän se on, tai minkälaisia ongelmia lapsen elämän alkuvaiheissa mahdollisesti on ollut tai ollut olematta. Eikä tämä siis tarkoita sitä, että ei saa puhutella tai katsoa päinkään, mutta joku kontrolli sentään saisi olla.

Tämä on siis vain minun vaatimaton mielipiteeni. Hyvää kevättä teille, Äiti, Isä ja Lapsi!

Hiipinä said...

Mitähän sanoisi...

Mun mielestä kyse on enemmän siitä, että kun saat lapsen, hänestä tulee tavallaan "puheenaihe". Kun sun lapsesta näkyy, että hän ei ole täkäläisillä geeneillä varustettu, puhujan huomio kiinnittyy heti ulkonäköön ja taustaan. Suomalaiset lapset kirvottavat toisenlaisia kommentteja. Mun esikoinen syntyi 2,5-kiloisena ja kyllä mä sain ruokakaupassa tehdä tiliä pienuuden syistä.

Ymmärrän, että epäasialliset adoptiokommentit ärsyttävät, mutta asiaa voi ajatella myös niin, että ihmiset nykyään suhtautuvat adoptioon kuitenkin myönteisesti ja tietävät, että se on yksi keino saada lapsi.

Mun lapset on biologisia, mutta on heidänkin tiimoiltaan kaikenlaista saanut kuulla;)

Anonymous said...

Aika jännä, että ihmiset kysyvät noin suoraan. Meillä on "puolituttuina" perhe jossa on kaksi ulkomailta adoptoitua lasta. Koskaan en ole kehdannut suoraan kysyä yhtään mitään adoptioon liittyvää. Äiti on silloin tällöin maininnut jotain lasten menneisyyteen liittyviä asioita. Mielestäni se ei kuitenkaan ole oleellista. Lapset ovat nyt täällä ja heidän lapsiaan.

En kuitenkaan usko, että kommentit tulevat pahalla, ihmisistä varmaan tuntuu, että heidän tulee sanoa jotain ja sitten tulee sanottua jotain "typerää".

Ei kukaan äiti pysty luopumaan lapsestaan kuin pakon edessä ja on vaikea edes kuvitella niitä tuntemuksia, joita nuo äidit pakostakin käyvät läpi ja minkä tuskan kanssa he joutuvat elämään. Voiko olla suurempaa rakkautta kuin se, että "hylkää" lapsensa jotta tämä saisi mahdollisuuden parempaa elämään, elämään jota itsellä ei ole tarjota?

nina

Salanimi said...

Tuttuja kommentteja teille on tullut, monesti sitä on suuren ihmetyksen kohteena. o.p:n tavoin minä taidan kulkea kaupungilla sen verran "häjyn" näköisenä monesti, että arimmat ei tule kyselemään ihan niin hanakasti :D, mutta toki ihmettelijöitä riittää edelleen.

Ymmärsin pointtisi hyvin, kyllähän kysellä saa, mutta onko kysyjälle jotenkin olennaista tietoa esim. se, onko lapsi terve/sairas/nälkää nähnyt, onko lapsen "oikeat vanhemmat" hengissä vaiko eikö ja miten "hirveissä oloissa" lapsiraukka on mahtanutkaan menneet päivänsä viettää, ennenkuin vanhempi/vanhemmat hänet tänne auliisti pelastivat?

Siis tuleehan näitä älyttömiä kommentteja kaikille perheille, muttei se tee niistä yhtään vähemmän älyttömiä...Osa ihmisistä nyt vaan päästää suustaan kaikenlaista hönöä, ajattelee vasta sitten, kun on sanonut, jos sittenkään ja paijailee raskaana olevien vatsoja, käy afrotukkaan kiinni ja haluaa koskettaa tummaa ihoa, että tuntuuko se "samalta".

Tilanne on kyllä muuttunut jonkun verran nyt, kun lapset ovat isompia. Enää katselu ei ole vain ihailuvoittoista, vaan meitä myös saatetaan mulkoilla varsin avoimen vihamielisesti, varsinkin minua, jos kuljen tummien lasten kanssa kaupungilla ilman miestä. Katsoja ilmeisesti olettaa tietävänsä näkemänsä perusteella meidän perhekokoonpanon ja se aiheuttaa heidän pienessä mielessään ahdistusta, oletettavasti. Tokikaan kaikki ihmiset eivät suhtaudu niin, eikä siis suurin osakaan, vaan periaatteessa aika harvoin tulee mitään ihmeellistä, enemmän ehkä tosiaan tuijottelua, mikä sekin on tavallisemmin varmaan vain uteliaisuutta.

Nahka parkkiintuu osittain ajan myötä noihin kommentteihin, oli se sitten hyvä tai huono, mutta kyllä suoranainen ilkeys ja älyttömät ajattelemattomuudet saa viimeistään illalla kotona mielen apeaksi. Harvoin keksii mitään sanottavaa nasevasti siinä tilanteessa itsessään, mutta senkin voi antaa itselleen anteeksi ja ajatella, että kaikkeen älyttömyyteen ei ehkä ole sen arvoistakaan vasta yhtään mitään.

Ihania puistopäiviä ja kevättä teidän perheelle! (Melkein pystyn kuvittelemaan pienen kumisaapastelijan lapio kädessään, sinulla on kyllä kirjoittamisen lahja!)

Minde2001 said...

Uskoisin että suurin osa noista erikoisilta tuntuvista kommenteista on sanottu ihan hyvässä tarkoituksessa. Tilanne on tullut eteen niin nopeasti ja ihmisellä on ollut kova tarve sanoa "jotain" ja kenties viiden minuutin päästä alkaa itseäänkin kaduttaa. Eri maista tulleet lapset ovat kuitenkin edelleen niin "harvinaisia" tietyllä tavalla että he herättävät huomiota ja ihmisillä on kova tarve ottaa kontaktia jotenkin. Siitä samasta syystä minäkin tätä blogia luen, aihe on muuten minulle täysin tuntematon mutta kiinnostava.

Omassa talossakin asuu maahanmuuttajaperhe (ei sama asia, mutta silti). Heillä on pieni lapsi joka välillä on ulkoilemassa samaan aikaan. Haluaisin kovasti lähestyä heitä, ja kysyä että mistä olette tulleet, mitä teette, mistä te pidätte ja tarvitsetteko apua jossain, puhutteko suomea... Mutta en osaa avata suutani. Jos avaan, niin sieltä saattaa tulla sammakko tai joku muu elukka :(

Anonymous said...

rakastan tätä blogiasi. ihanaa saada eväitä ymmärtämään adoptioprosessia :) ja ihanaista kevään jatkoa!
jatkan lukemista ja tosi mukavaa, että päivität lapsen tultua. kumpparitypsykälle iloisia hetkiä!

Anonymous said...

Olitpas taas ihanasti kirjoittanut :) Itselläni ei ole adoptiolasta, vaikka olen vuosia halunnut myös adoptiolapsen. Kaksi lasta perheessäni on kuitenkin ja yllätyin vuosia sitten ollessani lasten kanssa Ruotsissa, kuinka siellä ihmiset tulivat kaupassa silittelemään yksivuotiasta. Tähän en siis ollut koskaan Suomessa törmännyt enkä oikein tiennyt miten päin näissä tilanteissa olisin. Eli yleensäkin äitinä törmää aina välillä tilanteisiin joihin ei ole varautunut. Uskoisin, että löydät vuosien varrella itsellesi parhaan toimintamallin miten suhtaudut näihin "uteluihin".

-Jane77-

Adoptiomatka said...

Ja joo, totta tuokin, tietysti, että myös ei-adoptoitujen lasten kanssa törmää takuulla kiusaannuttaviinkin kommentteihin ja uteluihin. Tästä aiheesta en vain voi sattuneesta syystä purnata omassa blogissani.

Plus että valvoin aika myöhään viime yönä miettiessäni, että samaan aikaan kun itse ärhentelen naamalle heitetystä "minäkin tahdon tuollaisen" -kommentista, olen takuulla menneisyydessäni kommentoinut ihania vauvoja nähdessäni jotakin "nyt iski vauvakuume" -tyyliin. Vaikken ole tiennyt, kuinka pitkään ja millä tuskalla kyseisiä nyyttejä on tehty.

Ehkäpä ne, joille vauvakuumeen iskemisestä möläyttelin, kihisivät sitten raivosta kavereilleen: Jotkut luulee, että vauvoja tulee kun haluaa.

:)
Tällaisia me ihmiset.

hna eli Hanna Kopra said...

Niin… Mitä kukakin kysyy ja ihmettelee. Mutta ehkä kuitenkin joku yleinen suodatin olisi hyvä. Voi tulla huono tapaisena ihmisenä pidetyksi.

Meidän nuorimmaisella on toisen jalan varpaissa nk. amnionkurouma. Eli varpaat ovat jääneet kouhdun kalvoon sumppuun ja käynyt kuin muinaisaikojen kiinalaistyttöjen jaloille. No pieni vaiva, ei tunnu missään. Mutta joidenkin kommentit ovat olleet jänniä: "Onneksi ei oo käsissä – Niin ei sitten kaikki näe" tai "toi ois just niin kauheeta itä en koskaan toivois omalle lapselleni". Hmmm… Niimpä niin.

Anonymous said...

Hei!

Meidän kuusivuotias kiinatyttömme joutui lauantaina kiusallisen huomion kohteeksi, kun ihan vieras ihminen lyöttäytyi seuraan ja halusi udella, lapsen ohi, kestikö kauan ja millaisista oloista ja hän haluaisi myös ja mistä saisi nopeimmin. Tuli tunne kuin tavarasta kyseltäisiin. Juttelin tytön kanssa myöhemmin siitä, miten ihmiset ovat kiinnostuneita, kun huomaavat hänet ja kysyin, miltä se tuntuu. "No monesti se tuntuu aika kurjalta". Teimme sopimuksen, että emme enää kerro mitään vieraille, tästä eteenpäin hän saa päättää, milloin kertoo ja kenelle. Eilen tyttäreni tarkisti minulta, "muistanko sopimuksemme", mistä tajusin, että tilanteet ovat todella olleet hänelle ikäviä.

Eivät ne kyselijät sitä ymmärrä, tai pahaa tarkoita. Mutta siitäkin huolimatta varaudun vastedes töksäyttämään, että emme puhu näistä vieraille. Mitään. Ihan sama loukkaantuuko joku, tai mitä meistä ajattelevat, tai adoptioperheistä yleensä. Adoptio on tyttäreni omaa asiaa, etenkin kun siitä kysellään lapsen läsnäollessa, hänet ohittaen.

Tällaista painia se aina on :)

Anonymous said...

Olen kuullut vinkkinä, että typerryttäviin kysymyksiin voi vastata takaisin samalla tavoin:

-"onko hänen isänsä thaimaalainen"
-"ei ole, onko sinun?"

;)

Anonymous said...

Ihmiset eivät aina ymmärrä,harvoin he tarkoittavat kuitenkaan olla epäkohteliaita.He ovat vaan hämmentyneen uteliaita. Itse odotan lasta maailmalta. Tiedän jo kuka hän on ja miltä hän näyttää.Ikävä on muuttunut todella kivuliaaksi. Ja nyt luonnonvoimien takia matka hänen luokseen tuntuu vieläkin pidemmältä.Toivottavasti saan pian kokea samoja onnentunteita.

Kurre said...

Asuessani vuoden kehitysmaassa jouduin usein kuulemaan tuota tyypillistä taivastelua: voi kun ihmisillä täytyy siellä olla kauheaa! Sä haluaisit varmaan tuoda ne kaikki lapset mukanasi! (En olisi halunnut tuoda yhtään lasta, sillä he olivat hyvin onnellisia kotimaassaan, siellä varttuneet ja sinne juurtuneet, paljon onnellisemman oloisia kuin moni lapsi jonka kanssa olen täällä työskennellyt.)

Nuo toisenlaisia elinolosuhteita päivittelevät kurjuus-oletuksiin perustuvat kauhistelut ovat tietysti typeriä, mutta ne pystyy jotenkin ymmärtämään, kun tietää miten ihmiset täällä usein onnistutaan aivopesemään "meillä hyvin, muilla huonosti" -ajattelumalliin. Se ei ole heidän syynsä, ei ainakaan kokonaan.

Sen sijaan noita adoptioon liittyviä kommentteja lukiessa iski kyllä kauhistunut epäusko. Kyllä nyt tämän ah, niin auvoisan sivistysvaltion kansalaisilta odottaisi jonkinlaista sivistystä koskien toisten perheasioita. Kuinka puupää täytyy ihmisen olla että alkaa tuoreelle äidille laukomaan että "kävi sulla tuuri kun sait kauniin yksilön" tai "kyllä varmaan oikeaa äitiä harmittaa"... Huh huh! Kaikkea ei vain voi ymmärtää.

Joudut käymään läpi paljon sellaista mitä moni ei koskaan joudu edes miettimään. Uskon kuitenkin että se antaa sinulle mahdollisuudet myös ymmärtää monia asioita näkökulmista, jotka eivät kaikille aukea. Onneksi saat myös käydä läpi sitä kaikkein parasta: äitiyden arkea riemussa ja rasituksessa.

Kaunista kevättä!

Tyyne said...

Kiva kuulla kuulumisianne, näistä teksteistä tulee aina niin hyvä mieli, tästäkin!
En voi olla ajattelematta, että joskus vielä meilläkin on sama edessä, upeaa! - siitäkin huolimatta, että asia aikanaan harmittaisi ja suututtaisi.
Kanssaeläjät, ihan kuten itsekin, ovat aika möllejä. Monesti sitä sanoo ajattelemattomuuksissaan melkoisia möläytyksiä, vaikka alkuperäinen ajatus olisikin ollut hyvä ja kaunis. Kaikki kai hyvin siihen saakka, kunnes törmää aitoon pahantahtoisuuteen tai vihamielisyyteen? Ainakin toivon niin.

Edith said...

Hei

Mukava lukea hyviä kuulumisia. Tölväisyt saattavat tuntua pahalta vaikka niitä ei olisi pahalla tarkoitettukaan. Huono käytös saa tuntua kurjalta, ei siihen oloon välttämättä auta sen selittäminen että ei sitä sillä tavalla tarkoitettu.

Yhden kommentin haluaisin kuitenkin puhdistaa ja nostaa pois tuolta möläytysten joukosta. "Hän on kaunis, teillä kävi tuuri." Se on kauniisti sanottu ja totta. Hän on kaunis koska hän on rakastettava, ja teillä kävi tuuri kun saatte rakastaa häntä. Sanoisin näin kenelle tahansa onnelliselta näyttävälle perheelle, bio- tai adoptiosellaiselle. Miksi kauniiksi kehuminen tulkitaan aina fyysisten ominaisuuksien kommentoimiseksi? Kaunis mikä kaunis, tuuri mikä tuuri. Ihan mahtavaa miten maailma juuri nyt teille makaa! Onnea!

Keväänjatkoja!

Anonymous said...

Kyllä noista ihmisten adoptiolapsista laukomista kommenteista paistaa läpi ennakkoluulot ja uskomukset, sekä kaikenlaiset stereotypiat, vaikka ovatkin useimmiten kai tarkoitettu positiivisiksi kommenteiksi. Aika moni (varsinkin vanhemmat ihmiset)pitää adoptoimista yhä hyväntekeväisyytenä,lastenkoteja kammottavina paikkoina (kiitos kaikkien kauhudokumenttien), lapsia nälkiintyneinä ja kaltoin kohdeltuina... Se on kai se kuva mitä asiaan vihkiytymätön saa mediasta. Itse kun tietää enemmän adoptoimisesta niin sellaiset kommentit tuntuvat loukkaavilta tai absudrdeilta. Tai ainakin ajattelemattomilta. Käytännössä ne vain tuovat julki ihmisten tietämyksen tason ja asenteet adoptiota kohtaan. Eikä se taso ole kovin kummoinen aina...

Tosin vastaavia kommentteja lauotaan kyllä biolapsistakin. Kun olin puolivuotiaan (bio-)esikoispojan kanssa neuvolassa, huoneessa kävi joku muu terveydenhoitaja, katsoi poikaa ja sanoi juuri tuon saman "Onpas hän kaunis, kyllä teillä on käynyt tuuri, kaikki vauvat ei ole ollenkaan kauniita". Olin niin hölmistynyt kommentista, että muistan sen yhä 12 vuotta myöhemmin. Onhan se totta että kaikki vauvat ei ole kauniita, mutta että sanoa se ääneen (ja vielä terveydenhoitaja)! Mutta olihan tuokin kommentti tarkoitettu kehuksi ja toki tunsin ylpeyttä pojasta. Silti jäin kanssa miettimään sitä, että en ole voinut itse vaikuttaa siihen onko lapsi kaunis vai ei..entä jos hän ei olisi? Jäin myös miettimään että sanoiko hän sen siksi että olimme aika nuoria (20v) ja hänestä jotenkin siksi oli epäreilua (?) että meille on tullut nätti lapsi. Eli kuten näet ihan biolapsenkin kanssa sitä alkaa kehittelemään noille kommenteille jotain takaa-ajatuksia:) Jos tuollalailla kommentoitaisiin adoptiolapsesta, luulen että kommenttia analysoisi mielessään vieläkin enemmän.

Kaikenlaista muutakin ihmiset laukovat lapsista ja ihan heidän kuullensa. Meillä on kolme poikaa ja nuorin heistä halusi ekaluokkalaisena punaisen takin. Niinpä saimme kuulla ihmisiltä kommentteja "ai tää on nyt sitten se teidän tyttö", vaikka olivat siis tuttuja ja takuulla tiesivät kyseessä olevan pojan. Kommenttiin minun mielestä sisältyi vihjaus, että minä haluan pukea kolmannen pojan tytöksi, kun en ole kerran tyttöä saanut. Ja todellisuudessa poika halusi punaisen takin itse, eikä takki ollut edes tyttöjen malli vaan ihan pojalle sopiva (P.o.P) ja samoja punaisia takkeja on monella muullakin pojalla...

Adoptiolapsen kanssa tuollaiset asenteelliset kommentit vain harmistuttavat ehkä vielä enemmän.
Tosin jotkut utelijat voivat olla ihmisiä jotka ovat itsekin adoptioprosessissa ja haluavat siksi tietää odotusajasta, lastenkodin oloista ja lapsen terveydentilasta. Sanovat että adoptiolapsia pisimpään tuijottavat juuri toiset adoptio-odottajat:)
-Elina

Anonymous said...

Adoptio on valtaosalle ihmisiä edelleen hyvin vieras asia. Noissa kommenteissa paistaa läpi myös tietynlainen spontaani, melkein lapsenomainen rehellisyys. Sieltä suusta päästetään juurikin se eka ajatus mikä tulee päähän...

Joskus on hyvä kalibroida kanssaihmisten ajatusmaailma ja sivistystaso vaikkapa Metro-lehden tekstari-palstalta - nuokin kommentit alkavat sen jälkeen kuulostaa ihan sivistyneitä ja harkituilta :D

Kun on kokenut jotain Isoa, oma ajatusmaailma on vaan lopullisesti nyrjähtänyt eri asentoon kuin asian kokemattomilla. Monet muiden korviin normaalit tokaisut kuulostaa hyvin, hyvin erikoisilta.

Nautitaan elämänkokemusken tuomasta näkemyksestä ja yritetään kestää tölvimistä. Yleensä kukaan ei ole pahantahtoinen, vaikka pöljät kommentit saavat aikaan itsessä aivan valtavan turhauman: toinen pystyy asettelemaan muutamalla sanalla ennakkoluulonsa ja näkemyksen asiasta aivan shokeeraavalla tavalla ja itse haluaisi ennen kaikkea saada toisen ymmärtämään, miten asiaa ei nyt voi ilmaista ihan noin. Mutta miten tuon maailman toiselle lyhyesti selittäisi?

Ihanaista kevättä Teille!
-Lukija

takussa said...

Aikaa myöten nuo kyselyt varmasti laantuvat. Itselläni on kolme adoptoitua pikkuserkkua. Kaksi heistä on biosisaruksia keskenään ja heidät haettiin kaukomailta lastenkodista.

En osaa ajatella heitä kuin sukulaisina, koska hehän ovat "aina" kuuluneet meidän porukkaan.

Katriina said...

Mulle ei tulisi ikipäivänä mieleen kysyä mitään noista. Jonkun noista ajatuksista olen saattanut ehkä joskus ajatella, mutta sanoa nyt ääneen, tunkeilla, loukata - en koskaan.

Ellipsi said...

Ihmiset ovat niin ajattelemattomia ja möläyttelevät (hyvää usein kyllä tarkoittaessaan) ihan ihme kommentteja. Jos jotain lapsettomuudesta opin, niin sen että ihmisen yksityisasioihin (mahan muotoon, lapsien puuttumattomuuteen jne) ei puututa tai jos puututaan niin aina vain sellaiseen sävyyn jota ei voi ottaa loukkauksena kuten "onpas teillä kaunis lapsi" piste. Nyt kun olen raskaana näkevät kaikki mahani yhteisomaisuutena, etukäteen jo odotin sen aiheuttavan minussa raivokohtauksia, mutta yllättäen huomiointi on tässä onnessa tuntunut (pääosin) kivalta. Hipelöinnistä en kyllä vieläkään pidä...

Suomalaiset ovat pääosin niin pidättyväisiä, että kun puhutaan lapsista (tai vaikka koirista) niin luullaan että heistä voi kommentoida millä tavalla tahansa.

Joku aikaisempi kommentoija sanoi ei niin vähänkään sarkastisesti että mitään ei saa enää siis sanoa vaan olla tuppisuuna. Ei nyt niinkään vaan ehkä sen sijaan että kysyy "Millos te lapsia hankitte" voi kysyä että "saanko kysyä toivotteko te joskus lapsia". Tällöin jättää vastaajalle mahdollisuuden joko kertoa aiheesta tai ei.

Kiitos Adoptiomatka kun jaat arkeasi meille :)

Vilijonkka said...

Voi että, näin totean sekä saamistanne tökeröistä "kohteliaisuuksista" että kommenttien joukossa olevista minun mielestäni oudoista näkökulmista.

Minun kaikki kolme lasta ovat mieheni ja minun biologisia lapsia, mutta kaksi on aivan vaaleita hailakoine silmineen ja ohuine hiuksineen ja ja yksi hyvin tumma suurine ruskeine silmineen ja muhkeine kulmakarvoineen. Muutaman kerran onkin käynyt niin että lasten koulukavereiden äidit ovat yrittäneet saada selville onko lapsien isä sama... Hah, kyllä on naurattanut enkä ole paljastanut mitään, sillä kyllä ihmisten on mielestäni pystyttävä sulattamaan, että meidän perhe on tässä ja nyt ja näin. Ei sellaisia yksinkertaisesti kysellä! No, asia on aina myöhemmin selvinnyt, kyselijöiden nähtyä isän! Mutta jutun juuri onkin myös siinä kuinka kysytään.

Ihmisille on aina hankalaa suhtautua erilaisuuteen. Sillä vastaavaa saamme mekin kokea Kiinassa, jossa asumme! Lääppimistä, tuijottamista, ruokakaupassa seuraamista. Toivottavasti suomalaiset kuitenkin alakaisivat vähitellen tottua erinäköisiin ihmisiin ja siihen ettei kaikkien tarvitse perheessä näyttää samalta.

Hyvää kesää teidän poppoolle!