Wednesday, April 21, 2010

Kotona

Lapseni sairastaa, pieni kuumeinen tyttö, hikinen tukka tarttuneena otsaan. Kannan häntä sylissäni koko päivän, katselemme ikkunasta ulos ja näemme oravan. Hän jaksaa osoittaa sitä vain melkein.

Muistan, kuinka aivan yhteisen elämämme alussa etsin tietoa siitä, koska lapsen kuumeen vuoksi täytyy lähteä lääkäriin. Jossain ohjeessa luki, että kannattaa huolestua, mikäli pieni potilas ei rauhoitu sylissäkään.

Muistan myös, kuinka silloin hämmennyin. Eihän lapsi viihtynyt sylissä, ei ollut tottunut, kuinka hän siinä olisi voinut tyyntyä. Hän rauhoittui vain omassa sängyssään, pisti peukun suuhun ja alkoi nukkua.

Nyt lapsi on erilainen. Kun hän painaa päänsä kaulaani vastaan ja niiskuttaa räkää, minua itkettää. (Vaikka toki olen osan loputtomalta tuntuvasta päivästä myös salaa tuskastunut; kun katson kelloa ja kuvittelen kuluneen ainakin tunnin, onkin mennyt vasta kahdeksan minuuttia...)

Minulla on onni lohduttaa juuri tätä lasta.

Yöllä lapsi vihdoin uuvahtaa minun ja puolison väliin. Pian puolisokin kuorsaa. Pari kissaa hyppää sänkyyn myös. Minä en nuku, katson kattoikkunasta ulos ja ajattelen. Sattumaa tai johdatusta, miten vain, mutta silti yhtä ihmeellistä, että tässä me kaikki olemme ja juuri meidän tässä kuuluu olla.

Jos vuosia sitten olisin kävellyt baarista kotiin pari minuuttia myöhemmin, en olisi kohdannut tulevaa puolisoa keskellä katua melkein kotona ja lähtenyt hänen kanssaan vielä yhdelle siiderille. Silloin hän ei nukkuisi tuossa. Jos olisin päätynyt synnyttämään lapsen tai joku virkailija Kiinassa olisi liittänyt tyttäreni paperit toisen perheen tietoihin, tämä lapsi ei nyt kääntyilisi kainalossani. Ja kissatkin, juuri ne oikeat, tulivat meille, vaikka toinen haettiin Kirkkonummelta ja toinen Tampereelta!

Tämä on meidän perheemme.

Miten voisin nukkua jonkun muun kanssa.

11 comments:

Anonymous said...

Ihania oivalluksia. Juuri samoin minä ajattlen omasta perheestäni. Odottaessamme toista lastamme tuskastuin monesti. Mutta hän ei voisi olla kukaan muu, niin kornilta kuin se kuulostaakaan.KAikki menee lopulta niinkuin pitääkin, vaikkei siihen aina ole helppo luottaa. Opettelua tämä elämä.

Pikkuisellenne paranemista.

-Äiti, joka myös herkistyy lapsistaan ja siitä, miten pienestä kaikki on kiinni.

Anonymous said...

Et osaa kuvitella, millaisia tunteita tällainen postaus herättää..! Niin lämpimiä - en ole koskaan ollut varsinaisesti "vauvakuumeinen", mutta kun luen tällaista niin jokin sisällä pehmenee ja sulaa.

Saako kysyä minkä ikäinen (noin suunnilleen) on lapsesi? Oletteko päätyneet säilyttämään kiinalaisen nimen vai saiko suomalaisen? Hassua miten monet kiinalaiset nimet kuulostavat tosi hyviltä myös suomeksi. Esim. olen kuullut sellaisesta kuin Mei. En tosin ole varma kuinka se kirjoitettaisiin.

Anonymous said...

<3
Onni. Elämä. Kaikki on hyvin. Välittyvät näytön kautta minullekin. Kyyneleet poskillani, jälleen kerran.
Olet etuoikeutettu rakastaessasi omaa perhettäsi, ollessasi rakastettu.

ihanaa kevättä toivottaa vakilukijasi aikuinen adoptoitu

Anonymous said...

Kaunista! Juuri tuota elämän ihmeellisyys on.

jospa said...

Meidän lapsemme ei vielä yhdessäolomme aikana ole (onneksi!) ollut sairas, mutta muuten olen kyllä huomannut arjessa, kuinka moni pieni asia on muuttunut sitten ensimmäisten päivien! Vähän väliä tajuan jonkin jutun (tapa katsoa minuun vähän väliä kun vieraita on läsnä, se miten lapsi kietoutuu minuun eri tavalla kun aikaisemmin, miten hän haluaa syliin yhä useammassa tilanteessa jne), joka on muuttunut aikaisemmasta.

Samat tunteet liittyvät myös tuohon omaan perheeseen, miten voikin olla että juuri nämä kaksi ihanaa ihmistä muodostavat sen kanssani ja miten pienestä (?) se on ollut kiinni. Olen todella onnekas.

Adoptiomatka said...

Kiitos kommenteista (joihin alan nyt aktiivisemmin myös vastailla)! Tuntuu aina vähän häkellyttävältä kuulla, että merkintäni on "herättänyt tunteita". Itsehän kirjoitan lähinnä vain, kun tunteet ryöppyävät (ja siksi suren, että tästä blogista saattaa saada hyvinkin vääristyneen kuvan elämästäni), mutta että sanani saavat toisinaan liikahduksia aikaan tuntemattomissakin...

Ehkä pitäisi kirjoittaa myös arkisemmin, mutta olen esim. niin laiska, etten saa tartuttua näppäimistöön, ellei ole kuohu menossa :)

Toinen anomyymi; Tietysti olemme säilyttäneet tyttäremme kauniin kiinalaisnimen (jolla on myös kaunis "merkitys"). Lisäksi hän sai suvussani kulkeneen ihanan nimen sekä miehen sukunimen. Minusta on kiva ajatus, että hänen nimessään on jotain meiltä kaikilta kolmelta.

Lapsi on syntynyt keväällä 2009. Itse asiassa on aika huimaa lukea vanhoja ikävää tihkuvia merkintöjäni, jotka ajoittuvat juuri hänen syntymäpäivänsä aikoihin (ja jotka ovat lukittuna, vain minun luettavissani, ainakin tovin vielä).

Olisinpa silloin tiennyt, että nyt hän on syntynyt!

Anonymous said...

Kuinka ihmeellinen on elämä! Sinä Suomessa 2009, ja tämä pieni Kiinassa, syntymässä..! Mitkä voimat meitä tässä elämässä oikein vievät? Olisiko sattumaa vai kohtaloa, vai molempia?

Usein tosiaan olen liikuttunut juuri TÄMÄN blogin äärellä, en osaa tarkasti sanoa miksi. Luen myös joitain muitakin lapsi/vauvablogeja, mutta niiden äärellä en koe samaa. Positiivisia tunteita tietysti, mutta tässä teidän tarinassanne on jotain ainutlaatuista aitoutta ja koskettavuutta.

hna eli Hanna Kopra said...

Sellaista se on - joskus niin tuskastuttavaa mutta ihanaa. Kun toinen, pieni on sairas niin sydän meinaa haljeta, mutta samalla pakahtua.

On ihanaa, että ihmiset osaavat ja voivat nauttia ja ymmärtää nauttia siitä mitä heillä on. Kaikki eivät siihen pysty tai sitä tajua.

Johanna said...

Ihana ihana arki. <3 Kiitos, että jaat tunteesi meidän kanssamme.

Anonymous said...

Tulin vain toivottamaan sinulle hyvää äitienpäivää, jo näin hiukan etukäteen. Ja kiittämään.

Löysin blogisi silloin ensimmäisten merkintöjen aikaan sattumalta, kun hain tietoa adoptiosta. Silloin meille oli selvinnyt, että biologisen lapsen saaminen voisi olla mahdotonta tai vähintäänkin hankalaa. Sinä kirjoitit auki minunkin tunteitani ja kun niille tuli sanat, pystyin niistä puhumaan ja elämään sitä surua läpi. En tiedä miten sen ilmaisisin paremmin, mutta menköön näin: Kiitos kun olet kirjoittanut, siitä on ollut minulle valtavasti apua.

Meidän lapsettomuutemme sai samanlaisen päätöksen eri tavalla. Minullakin on huomenna ensimmäinen äitienpäivä. Sinä tiedät miltä se tuntuu. :)

Adoptiomatka said...

Kiitos, viimeisin anonyymi (ja muutkin, tietysti!) sanoistasi. Uskomaton ajoitus, olin juuri julkaisemassa paria lausetta samasta asiasta.

Hyvää äitienpäivää sinullekin - tunteille ei oikein ole sanoja, mutta luulen, että ne ovat aika samoja meillä :)