Huomenna juhlin ensimmäistä äitienpäivääni.
Tähän saakka merkityksellisempi päivä on ollut tänään vietettävä lapsettomien lauantai, ja oikeastaan siksi avasin tietokoneen ja yritän kirjoittaa sanoja peräkkäin.
Ei onnistu.
Tahtoisin jotenkin osata kertoa, että kyllä minä muistan, millainen oli lapsettomien lauantaini vuosi sitten, tai kaksi tai kolme tai joskus. Enkä koskaan unohdakaan, luultavasti aina äitienpäivän aattona itkettää.
Että tänään olen ajatellut kaikkia heitä, jotka lasta toivovat.
Ja tuntenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että saan rakastaa erästä tiettyä pientä tylleröä, joka nukkuu nyt, mutta aamulla herää, nousee sängyssään seisomaan, vetää itse soittorasiansa loilottamaan ja ojentaa kätensä, haluaa syliin, haluaa leikkimään, sotkee hujauksessa huoneensa ja kodin, välillä tulee silittämään tukkaa ja nenää, siitä alkaa uusi päivä.
Hyvää äitienpäivää äideille on helppo toivottaa, sitä toivotan asianosaisille, enkä oikein aina osaa vieläkään uskoa kuuluvani joukkoon. Leikkipuiston reunamilla seistessäni tarkkailen toisinaan itseäni ulkopuolisena, hämmästellen: tuossa se nyt juttelee toisen äidin kanssa lapsensa taidoista, sehän on kai aivan kuin muutkin.
On kuin kuuluisin yhä myös siihen toiseen joukkoon. Lapsettomien, lapsesta huolimatta.
Olen nyt miettinyt pitkään, mitä toivottaisin lapsettomille, jotka lasta kaipaavat ja joille äitienpäivä on surullinen päivä. En tiedä.
Onnea? Voimia? Tsemppiä? Jaksamisia?
Ei. Yäk.
Ehkä riittää, että kerron muistavani. Ja lupaan, etten koskaan kysele kenenkään perheenperustamissuunnitelmia, ellei toinen osapuoli ota asiaa ensin puheeksi.
20 comments:
Hyvää äitienpäivää!
Itse olen "äitiurallani" kokenut ensin ns. normaalin raskauden, sitten täysiaikaisen lapsen kohtukuoleman ja kolmas lapsemme odotutti itseään 6 pitkää vuotta.
Äitienpäivä on minulle hyvin ristiriitainen päivä, ilon ja surun päivä. Toisaalta olen äärimmäisen onnellinen näistä elävistä lapsista, joiden kanssa saan olla. Toisaalta minua repii suru siitä lapsesta, joka ei ole täällä kanssamme.
Äitiys ei ole yksinkertainen asia, eikä se ole kaikille äideille samanlaista. Meitä on niin moneksi, on erilaisia elämänhistorioita, lapsillakin on kullakin oma tarinansa.
Mutta tosiaan, sydämestäni toivotan ihanaa päivää teille! Rakentakaa omat äitienpäivätraditionne :)
Lapsettomuuden mukanaan tuoma suru ei koskaan unohdu, mutta se usein pehmenee vuosien myötä.
Mutta sinulla on nyt onni viettää ensimmäistä äitienpäivääsi, ihanaa! Minä, joka en koskaan liikutu mistään koen aina suuria tunteita blogissa kanssasi. Loistavaa äitienpäivää teille!
Jenni
Hyvää ensimmäistä äitienpäivää!
Hyvää äitienpäivää sinulle! Ihanaa että pääsin sitä sinulle toivottamaan!
Vietän sitä itsekin tänä vuonna ensimmäistä kertaa äitinä, monen mutkan kautta ja hieman odottamattakin :)
Hyvää äitienpäivää!
Nauti äitienpäivästä, paljon onnea, sen olet ansainnut! Tyttäresi näyttää suloiselta touhuissaan! :)
Minäkin olen luvannut, etten kysele kenenkään perheenperustamissuunnitelmia; ei se aina ole niin yksinkertaista ja pieni harmittomaksi tarkoitettu kannustava kysymys voi olla todella kivulias toiselle...
Kiitos, juuri tuota ainakin itse toivon.
Ymmärsin juuri eilen, että oma ahdistukseni siitä, etten ehkä ikinä saa lapsia otti eilen uuden tason. Äidiltäni kyseltiin, etteikö hänellä ole lapsenlapsia, vielä?
Hyvää äitienpäivää!
Minäkin vietän ensimmäistä sellaista. En koe olevani enää lapseton, mutta en ihan äitikään, vaikka tulin äidiksi jo melkein vuosi sitten. Kummallinen tunne. Päällimmäisenä ovat kiitollisuus ja hämmästys.
Onnellista äitienpäivää!
Hyvää äitienpäivää :)
Nyyh, opin juuri, että poikamme syntyi (kuolleena) lapsettomien lauantaina. Raskautemme eteni hyvin yli puolen välin ja sitten kävi näin. Toivottavasti tämä ei ole mikään enne ja pääsisin vielä jonain vuonna juhlimaan äitienpäivää.
Myöhästyneet onnittelut kaikille äiteille. Nauttikaa siitä, että saatte olla äitejä!
Hei Adoptiomatka ja muut kommentoijat!
Sinulla on ihana tyttö, ja blogiasi on ollut tosi mukava seurata.
Meillä kävi niin, että minut lapsettomuudesta kärsivä sukulaiseni syyllisti siitä, etten ottanut aktiivisesti puheeksi heidän lapsettomuuttaan. Olimmehan toki tietoisia tilanteesta, mutta meidän olisi pitänyt kysellä hoidoista, "missä mennään". Pahoitin kovasti mieleni, sillä olin joka paikasta lukenut - kuten nytkin tästä blogista - että lapsettomia ei pidä ahdistella kysymyksillä. Ulkopuolisen on joskus kovin vaikea tietää mitä tehdä ja sanoa, ettei loukkaisi lapsetonta. Olikohan niin, että lapseton pari halusi siirtää osan pahasta olostaan meille "lapsellisille" syyllistämällä meidät tällä tavalla. No, joka tapauksessa heidän tarinansa päättyi onnellisesti, nyt heillä on lapsia.
Kyllä sinä muistat! En kysy minäkään kahden erilailla perheeseen tulleen lapsen äiti muiden perheenperustamissuunnitelmia, en kysy. Hyvää loppiasta kaikille!
Anonyymi, joka kommentoit "Meillä kävi niin, että minut lapsettomuudesta kärsivä sukulaiseni syyllisti siitä, etten ottanut aktiivisesti puheeksi heidän lapsettomuuttaan."
Totta, jos ei ole helppoa lapsettomana, ei ole helppoa tahattomasti lapsettoman läheisenäkään! Surussaan ihminen on kovin herkkä ja itsekäs.
Itse, oman kokemukseni perusteella, olen tosiaan aika vahvasti sitä mieltä, että parempi olla utelematta kuin kysellä aktiivisesti. Uskallan myös sanoa, että tämä on yleisemminkin "varmempi vaihtoehto".
Mutta, niin. Tilanteet ovat erilaisia, ihmiset samoin.
Minua hävettää moni turha loukkaantuminen ja itsekeskeisyys nyt, kun mietin menneitä vuosia.
Löysin bloogiisi ja tulen uudestaankin:)
Jamelia
Mitä parhainta äitienpäivää näin jälkikäteen! Ja tämähän oli vasta ensimmäinen kaikista äitienpäivistäsi, niitä on sitten joka vuosi tästä lähtien.. :)
Lapsesi näyttää niin suloiselta! Tunnustan saaneeni vedet silmiini kun luin kauniita ajatuksiasi lapsettomuudesta, lapsettomien muistamisesta ym. Meillä oli juuri viimeinen ICSI-hoito - negatiivinen sekin, tähän se jää kohdallamme. Meistä ei koskaan tule vanhempia. Itse olen haaveillut adoptiosta - Kiina kiinnostaa erityisesti - mutta mieheni taas ei tahdo ja siksi se saa jäädä haaveeksi.
Nyt pitäisi kertoa sitten vanhemmille siitä, että lapsenlapsia ei tule ja se pelottaa. Omat vanhempani eivät ole mitenkään kauhean hienovaraisia ihmisiä, pelkään jo etukäteen sitä reaktiota. Miehen vanhempien kohdalla pelkään heidän pettymystään,he ovat kovin lapsirakkaita ihmisiä.
Anteeksi, tuli suorastaan juoruttua! Kommenttiosaston väärinkäyttöä! Vielä kerran kuitenkin ONNEA sinulle, kaikkea kaunista ja ihanaa perheesi parissa, ihanaa ensimmäistä lapsellista kesää!
T: lapseton nyt ja aina
Hyvaa aitienpaivaa ja kiitos meidan lapsettomien muistamisesta. Tuntuu hyvalta.
Hei ”lapseton nyt ja aina”
Mietin aika pitkään, kommentoisinko muuten kuin kiittämällä viestistäsi (kiitos muillekin!), koska tällaiset lyhyet sanat on niin helppo ymmärtää väärin. Mutta jos yritän kuitenkin.
Olen pahoillani puolestanne.
Eikä tarkoitukseni ole missään nimessä markkinoida adoptiota kenellekään. Päinvastoin, olen sitä mieltä, että adoption täytyy olla ehdottoman harkittu molempien vanhempien päätös. Ei laastari lapsettomuudelle. Ei toinen vaihtoehto, vaan ensimmäinen. Eikä adoptio perheen perustamismuotona ole oikea läheskään kaikille.
Mutta siis, tahdoin vain sanoa, koska jo ”nimimerkkisi” tuntui niin surulliselta, että adoptioon kypsytään. Ja hyvä niin! Suoraan lapsettomuushoidoista adoptioon siirtyminen on ylipäänsä usein surullista ja arveluttavaa, mielestäni. Jonkinlainen hätävara, kipeiden toiveiden purkamatta jättämistä.
Siksi tuo, että miehesi ei koe adoptiota omakseen, vaikka sinä koet, ei välttämättä ole mikään lopullinen ratkaisu. Tai mistäs minä tiedän. Mutta kuitenkin, tämän halusin sanoa. Suuret ratkaisut vaativat aikaa.
Monessa nykyisessä adoptioperheessä todellinen halu juuri adoptiolapsen hankintaan sitoutuvaan prosessiin on käynnistynyt tapaamalla perheitä, joissa adoptiolapsia jo on. Se on tarjonnut oivalluksia siitä, että kyseessä on monin tavoin aivan tavallinen ihana perhe, eivät vanhemmat ja joku mystinen Adoptiolapsi.
Tyyntä kesää!
Adoptiomatka, kiitos p a l j o n siitä että vastasit! Annan sille arvoa, kun blogisi on niin valtavan suosittu ja meitä kommentoijia on mahdottoman monta!
Selvennän tässä vain.. meille tehtiin 3 x ICSI hoito vuosina 2003-2005. Sen jälkeen itse aika hyvin annoin asian olla, siis hyväksyin sen, että olemme lapsettomia. Mies kuitenkin kärsi tilanteesta, koska "syy" (tyhmä ilmaus) lapsettomuuteen on hänen spermassaan. Joten suostuin sitten 4:teen ICSIiin tänä keväänä, taas tulokseton. Mulla jo 2000-luvun alussa oli ajatuksia adoptiosta Kiinasta, mutta se tuntui hankalalta, koska mä en oikeasti tiennyt mitään aiheesta. Kuvittelin, että se on _kauhean_ kallista - eihän se tietty ilmaista ole, mutta ei myöskään mahdottoman hintaista tavallisille ihmisille - ja että ihmisten pitää olla esim. alle 35 tms.. Me olemme mieheni kanssa 35 ja 40 välissä.
Nyt kun tiedän enemmän (ettei se vie ihmistä konkurssiin, ettei tarvitse olla alle 35, ettei välttämättä edes tarvitse "todistusta" lapsettomuudesta) niin se on alkanut vaikuttaa entistä houkuttelevammalta. Mulla nimittäin ei ollut tuon viimeisen ICSIn suhteen mitään suuria odotuksia, vaan lähdin aikalailla siitä ettei se onnistu.
Kiitos kun rohkaiset ja sanot, että adoptioon kasvaa! :) Kunpa olisi niin. Itse olen päättänyt, että tahdon olla mieheni kanssa enemmän kuin esim. tahtoisin vaikkapa olla lapsen kanssa yksin, ja siksi en tosiaankaan ajatellut painostaa adoptiolla _mitenkään_, en edes ottaa sitä nyt itse puheeksi. Jos mies myöhemmin kypsyy tai intoutuu ajatuksesta, niin hyvä.. jos ei, niin sitten ollaan kaksin.
Lapsettomuus on suuri suru, mutta toisaalta olisi sekin suru, jos vaikka saisi keskenmenoja yksi toisensa perään. :( Tai jos vaikka menettäisi lapsena synnytyksessä. Yritän ajatella positiivisesti ja iloitsen kaikkien teidän äitien puolesta äitienpäivänä! :)
T: lapseton nyt ja aina
Moikka vielä, "lapseton nyt ja aina"
Miten viisaasti kirjoitit:
"Itse olen päättänyt, että tahdon olla mieheni kanssa enemmän kuin esim. tahtoisin vaikkapa olla lapsen kanssa yksin, ja siksi en tosiaankaan ajatellut painostaa adoptiolla _mitenkään_, en edes ottaa sitä nyt itse puheeksi. Jos mies myöhemmin kypsyy tai intoutuu ajatuksesta, niin hyvä.. jos ei, niin sitten ollaan kaksin."
Olen tietyiltä osin (ehkä yllättäen - tämä olisikin oman postauksen arvoinen eihe!) adoptiokriittinen. On hyvä, että on yhä enemmän alettu puhua siitä, onko adoptio oikeutettua lapsen kannalta (ts. olisiko hänen parempi elää synnyinmaassaan, vaikka laitoksessakin). Sen lisäksi asia, josta soisin puhuttavan enemmän, on juuri tämä epäröivän/vastentahtoisen puolison "painostaminen" adoptioon, erityisesti lapsettomuushoitojen jälkeen.
(Mitä marttyyrikortteja onkaan mahdollista lyödä pöytään: "sinun spermasi/munasolusi/endometrioosisi estää biolapsen saamisen, vähintä mitä voit tehdä on suostua adoptioon...")
Tällaisia kuvioita olen seurannut varsin läheltä, painostus on usein hienovireistä mutta sitäkin tehokkaampaa. Adoptioneuvonnan yksi päämäärä on varmistaa, että molemmat puolisoista ovat aidoin tuntein mukana jutussa. Parhaimmillaan se onnistuu. Epäilen, että aina ei. Ja se on surullista parisuhteelle ja äärimmäisen surullista lapsen kannalta.
Kiva, kun kommentoit :)
Post a Comment