Kökötän työhuoneessa tietokoneen ääressä, kaartelen Facebookissa, lapsi nukkuu ja yhtäkkiä ymmärrän ihmetellä, miksi puoliso niistää koko ajan yläkerrassa. Ei hänellä pitäisi olla nuhaa juuri nyt.
Kiipeän katsomaan.
Hän istuu nojatuolissa, sylissä oma tietokoneensa, näen vilahduksen ruudusta ja alan niiskuttaa välittömästi. Puoliso ei enää itke (sillä se tuo ääni oli), ehkä häntä hiukan hävettää, mutta itse alan vasta päästä vollotuksen vauhtiin.
Tietokoneen näytöllä pyörii ensimmäinen editoitu videoversio matkasta, jolloin saimme lapsen. Vasta nyt, yli puoli vuotta kotiinpaluun jälkeen, puoliso on saanut sen koostettua ja minä uskallan sen katsoa. Valokuvat ovat olleet kansiossa pitkään, mutta niistä puuttuu liike ja ääni.
Näen tärähtelevän pätkän siitä, kuinka seisomme hymyilevää virkailijaa vastapäätä ja hän ojentaa meille lapsemme. Mekin hymyilemme, ja tuo ilme naamallani ehkä eniten itkettääkin. Niin pöhkö onnellinen, en ole koskaan näyttänyt siltä. Aivan älytön! Kontrolloimaton, ”kuin jostain karannut” kommentoi ystävä jo valokuvaakin ja tämä on sitä potenssiin tuhat. Ihanan kaunis.
Luulin aina etukäteen, että itkisin saadessani lapsen syliin. Nyyhkytin jo kuvitellessani asiaa. Vaan ei, hymyilen kuin valaistuneena, sitten harhailen vähän aikaa ympäri huonetta kunnes löydän vieressäni olleen tuolin, istun siihen lapsen kanssa. Puolisokin on siinä, hälyä ja kiinan kieltä kuuluu, pyhä hetki.
Ja nyt me katsomme tuota kaikkea. Olimmeko edes siellä kaukana, ei tunnu siltä. Ainahan me täällä kotona olemme olleet. Ja jos olimme, miten uskalsimme lähteä noin suurelle pelottavalle matkalle? Minäkin, joka olen aina kaikkea pelännyt. Puoliso, joka stressaa jo päiväristeilyä Tallinnaan.
Kelaamme kuvaa eteenpäin – kyllähän tätä kestää katsoa, mutta vain pienissä erissä!
Seuraavassa otoksessa on edellinen ilta: vierailu kiinalaisessa lastentarvikeliikkeessä oppaan johdolla. Silkkaa komediaa! Puoliso seisoo ilmeinen pakokauhu silmissään pienten kovaäänisten myyjättärien ympäröimänä, nämä kehottavat kokeilemaan, miltä matkarattaiden työntäminen tuntuu. Kun minua viitotaan lähemmäs, huidon hämilläni: Ei ei! Enhän minä osaa! Enkä ymmärrä! Kainalossani on vaippapaketti, puristan sitä kouristuksenomaisesti.
Onpahan edes vaipat hankittu, muistan ajatelleeni.
Tänä iltana ajattelen, että kun sosiaalityöntekijä maanantaina saapuu meille kirjoittaakseen Kiinan viranomaisille raportin perheestämme ja lapsen sopeutumisesta, voimme näyttää hänelle pienen videokoosteen siitä, kuinka kaikki kävi.
Samalla voimme kysyä, olisiko meistä vielä uudelle adoptiomatkalle.
skip to main |
skip to sidebar
Ensimmäisen adoptiomatkan (2005-2009) merkinnät ovat nykyään pääosin piilossa, sillä ne julkaistiin kirjana kesäkuussa 2011 (Adoptiomatka, Tammi). Eräänä päivänä alkoi uusi matka. Nyt perhe on koossa, nyt meitä on neljä. Pikkuruinen osa ajatuksista tallentuu edelleen myös julkiseen muistiin, tänne.
20 comments:
Blogisi on ykkösliikuttaja. Silmät kostuvat täälläkin!
Viimeinen virke on ihana. Mitä muuta sosiaalityöntekijä voisi sanoa kuin kyllä, tietenkin?
Mitä-mitä-mitä-kummaa??!!?? :) Harkitsetteko siis sisarusta pienellenne?? Toista adoptiomatkaa? Wow, jos noin on niin onnittelut etukäteen, tämähän on fantastista!
Odotan aina kiihkeästi blogisi päivityksiä, tarinasi elävästä elämästä koskettavat niin syvästi.
Taas täällä tippa linssissä luen
kyllä saa olla kiitollinen omista lapsistaan ja lopettaa turha valitus
itsellä.
Täällä on yksi perhe jolla kaksi kiinlaista tyttöä ovat eri perheistä
adoptoitu
mutta hyvin menee täällä Hollannissa samassa perheessä kun ovat:).
Jamelia
Täällä kans joka ikistä postaustasi on luettu silmät kosteina.
Toinen adoptiomatka kuulostaa ihanalta... haaveelta? unelmalta? tavoittellta?
Itselleni muuten synnytyksestä otettu video on sellainen, mitä ei pysty katsomaan. Jotenkin se tilanne videolta näyttää erilaiselta, kuin millaiseksi sen päässä mieltää.
En osaa kuvitella tuota videota - siinä on varmaan niin monia eri tunnesävyjä, ettei sellaisia muualla näy kuin sateenkaaressa.. :)
Jotenkin hellyttävää tuo, että puristaa vaippapakettia kädessään..
T: lapseton nyt ja aina
Mä aina ajattelin että itkisin hurjasti kun saisin vauvan syliini syntymän jälkeen, mutta ei se niin mennytkään. Tuon tunnelmani juuri tuossa kuvailit onnistuneesti :) Ensikosketus.
<3
Itku pääsi... <3
Blogisi on kyllä niin ihanaa luettavaa, liikutun joka kerta kun käyn täällä lukemassa. Ja kuten joku jo aikaisemmin kommentoi, eihän se virkailija muuta voi sanoa kuin kyllä :) Mukavaa viikonloppua teille!
Wau. Kaiken tuon odotuksen, ikävän ja epätietoisuuden jälkeen te olisitte valmiita siihen uudestaan?
Tuo jos jokin kertoo, kuinka ihana on ensimmäisen matkanne lopputulos. :)
Vika anonyymi, jotenkin hurjan kivasti tiivistit!
Kyllä, me olisimme tähän matkaan valmiit uudelleenkin - lopputulos unhohdutti matkanteon vaikeudet täysin. Samoin koen, että meidän perheeseemme kuuluisi vielä toinen lapsi, sisarus hänelle joka jo on. Mutta suuriahan asioita, nämä - eivät pelkästään "tuntuu tältä" -asenteella ratkaistavia.
Näitä asioita nyt mietimme, sosiaalityöntekijän(kin) kanssa ja keskenämme.
Synnytykseni oli kuin adoptiomatkasi pikakelauksella. Tai toisin päin: adoptiosi kuin h-i-d-a-s-t-e-t-t-u synnytykseni. Odotusta, toivoa, kipua, kyyneleitä, pelkoa - ja maailman täyttävää onnea, kun sai lapsen syliin.
Kaiken väärti.Ja yli.
Mikähän siinä on että mä päädyn aina itkemään kun luen tätä blogiasi... Kirjoitat jotenkin niin sydämestä ja ne hetket, joita olette eläneet - ja joista haaveilette - ne vain on niin tunteiden täyttämiä. Hienoa kuulla että haaveilette ja uudestakin adoptiomatkasta. :)
Sarita
Hienoa, että olette lähdössä matkalle uudelleen! Hyvää matkaa! :)
Ilon, lämmön ja myötäelämisen kyyneleitä tässä nieleskelen osaamatta nyt sanoa muuta - tuntuu niin hyvältä teidän puolestanne:)
Olipa hurja lopetus kirjoituksellesi! Niin valoisa :) Elämä jatkuu.
Jospa tietäisin tuon päivän ja sen tunteen, kun ymmärtää, että juuri näin kaiken pitikin mennä. Taas jaksan ajatella, että se päivä tulee myös meidän kohdalla, tavalla tai toisella. Kiitos, että olet jakanut tarinaanne, se lohduttaa.
:-) Ihanaa! Sisarus omaa sukupuolta voi olla mittaamattoman arvokas olento, ymmärtäjä vailla vertaa, sen olen omilta tyttäriltäni oppinut.
Heippa!
Olen lukenut blogiasi nyt pidempään ja on vain ihan pakko sanoa, että aivan ihanaa tekstiä. Niin aitoa. Itken täällä joka kerta.
Jos joskus kirjoitat kokemuksistasi kirjan - vaikka salanimellä - ostaisin sen varmasti.
Kirjoitat todella kauniisti! Kirjoituksiasi on ilo lukea.
Muistan, että minäkin monesti pohdiskelin sitä mitä mahdan tuntea ja miten käyttäydyn sitten kun lapsi on vihdoin sylissäni. Vaikka saimme lapsemme erilailla, kuvailemasi tunnelma, ensihetket lapsen kanssa, juuri sitä se taisi meilläkin olla; onnellinen hämmentynyt pöhkö.
On ehkä hassua sanoa tähän, että Kiitos!, mutta jotenkin tuo kuvaamasi tunnelma auttoi minua näin jälkikäteen hyväksymään paremmin omat tuolloiset tunteeni. (Jotenkin alitajunnassa ajattelin, että pitäisihän minun nyt jotain muuta tuntea ja vähän itkeä tihrustaa kun lapsen vihdoin sain syliini.) Joten kiitos!
Post a Comment