Tuesday, July 13, 2010

Joskus olen rannalla, osa 2

Viime kesänä istuin uimarannalla kainalossani vihreä kassi. Kuvittelin, että ehkä olen vuoden kuluttua lapseni kanssa samassa paikassa, kenties meillä on viinirypäleitä mukana. Mikä suuri ajatus! Pelkäsin, mutta uskalsin jo vähän toivoa. Onneksi kirjoitin senkin muistiin.

Näinä päivinä on sama ranta – ja jopa sama vihreä kassi hiekkaa ja likaisia nenäliinoja sisällään. Eväänä ei ole viinirypäleitä, vaan herneitä, mansikoitakin joskus. Rannalla on lapseni. Punainen hilkka päässään hän kävelee pallonsa kanssa veden rajassa, uskaltautuu pian vähän syvemmälle ja osoittelee vartaloaan sitä mukaa, kun se kastuu (”jaja”, toinen ”jaja”, peppu, sitten napa), sillä hän osaa jo monta sanaa.




Nyt olen osa sitä rannan äänimaisemaa, joka teki pitkään kipeää ja muuttui lopulta vähitellen osaksi toivoa. ”Kohta aletaan lähteä, äiti putsaa pallon niin laitetaan se jo rattaisiin”, sanoo ääneni ja sekoittuu osaksi muita ääniä.

Joskus sen sävy on kireä, on niin kuuma ja lapsi haraa vastaan, heittäytyy jäykkänä kiljumaan kun pitäisi poistua, vaatteet märkiä ja pyyhkeessä liiskautuneita mansikoita, iltapäivälehti ryppyinen vaikken ehtinyt lukea sivuakaan.

Kireyttä en osannut kuvitella etukäteen!

Kotimatkalla uupunut lapsi istuu takapenkillä turvaistuimessaan ja kaivaa sormillaan vielä yhtä hernettä palosta, hänen hiuksensa ovat märät.

En osannut kuvitella myöskään rakkauden määrää.

Tai tätä kaiken kokonaisvaltaisuutta, tunteiden ääripäitä, jossa häpeä omasta ärtymyksestä ja maailman suurin onni sekoittuvat. Tätä kaikkea, jota selittämään nämä sanani eivät taivu.

Tai ehkä sentään vähän taipuvat, konkreettisen esimerkin avulla:

Tänään syntymäpäivänäni sain lahjaksi, monen muun pienen kauniin hyvän lisäksi, pimennysverhot vierashuoneeseen ja korvatulpat. ”Aamulla saat nukkua niin pitkään kuin haluat, emme lapsen kanssa herätä”, lupasi puoliso. Tunsin huikeaa iloa, juuri nyt ajattelen pimeää viileää huonetta ja pitkää syvää unta, jota kukaan ei katkaise vaatimuksillaan.

Ja kuitenkin samalla tiedän, että kun ensimmäiset kitinät kuuluvat uneni läpi, nousen (kuten aina ennenkin näissä onni nukkua -tilanteissa) ja kävelen keittiöön, näen siellä lapsen naama puurossa ja sanon hänelle, että huomenta rakas ihana.

20 comments:

pikkuthti said...

Halusin vain sanoa, että olen onnellinen puolestasi. Onnellinen, että saat kokea vanhemmuuden ihmeen, arjen ja Hetket. <3

Anonymous said...

oi. Kirjoituksesi ( luin myös uudelleen aiemman ranta-tekstisi) sai minut taas nöyräksi sen asian kanssa, että minulla on yksi lapsi ja silti kaipaan niin toista ( olemme sekund. lapsettomia), pysähdyin taas kerran muistamaan sen onnen siitä, että minulla on lapsi. Olen hyvin onnellinen puolestasi, vaikken sinua tunnekaan. Tekstisi toi taas kyyneleet poskillesi. Toivon, että joskus kokoat teksteistäsi kirjan.
Kauniita kesäpäiviä teille.

Anonymous said...

Ihanaa kun päivitit! :) Et muuten usko kuinka kauan olen odottanut. Olen itse vähän samassa tilanteessa kuin sinä ennen kuin sait oman lapsesi. Eli siis harkitsemassa vakavasti adoptioneuvonnan aloittamista. Ja tavoitteena olisi, jos kaikki hyvin menee, adoptoida Kiinasta.

Blogeilla on valtavan suuri merkitys mulle, olen lukenut tätä sinun blogiasi, joskus joitain postauksia useampaan otteeseen (en silti ole hullu, huom!:)) ja sitten Arjen ajatuksia-blogia. Omassa tuttavapiirissäni ei ole YHTÄÄN adoptioperhettä ja vaikka periaatteessa minusta perhe kuin perhe, ja adoptioperhe on tavallinen perhe siinä missä bioperhekin, niin silti kiinnostavat niin monet asiat. Kiintymyssuhteen kehittyminen, oliko vaikeaa hakea lapsi Kiinasta ym. Katselen paljon YouTuben Gotcha-videoita, ne hämmentävät, välittävät suunnattoman onnen tunteen, mutta joskus itkettävät myös. Lasten pelko ja suru, jonka TIEDÄN haihtuvan hyvin pian, mutta silti se on siellä, se itku, haluttomuus muutokseen.

Paljon sitä miettii kaikkea, jaksaako, _osaako_ rakastaa tarpeeksi + oikein, että pääsisi adoptiovanhemmaksi. Hassua, en miettinyt tätä YHTÄÄN lapsettomuushoitojen aikana.. Tuntuu vain kuin adoptiovanhempana olisi pakko olla jotenkin "parempi" vanhempi kuin biona.. :( Tiedän ettei se ole niin, mutta siltä se joskus tuntuu. Kuin pitäisi olla kauhean rikas ja mieluiten jollain varhaiskasvattajan tutkinnolla varustettu tai vähintään lastenhoitoon erikoistunut sairaanhoitaja.. :)

Olen miettinyt oman blogin perustamista. Mutta se olisi kai hölmöä, koska se koostuisi vain KYSYMYKSISTÄ, adoption HARKINNASTA. Kuka sellaista tahtoisi lukea.

Sorry, tuli pitkä kommentti.. :) No niin kuin sanottu, kiitos paljon päivityksestä, me adoptiota harkitsevat voimme joskus olla eksyksissä, jos meillä ei ole kokemusta, emme näe mitä elämä ON adoptioperheenä. Kuinka ympäristö reagoi ym. Toki on kirjoja ja materiaalia tästä aiheesta, mutta blogit ovat ainakin mulle paras ikkuna tähän maailmaan.

Kaikkea hyvää teidän ihanalle perheelle, tyttönnekin on niin suloinen ja on mahtavaa tietää, että hän nauttii rantaelämästä. :)

T: Kyyhky ilman poikasta

Jellona said...

Tässä meni lukijalla valtava tunteiden kirjo läpi koko kropan.. tunnen niin valtavaa iloa puolestasi.. <3 Saat kokea sen rakkauden, onnen.. ne ärtymyksen hetket.. sen ihan kokonaan.. <3

Kati said...

Ne kireyden hetket vain tekevät niistä hyvistä hetkistä entistäkin parempia.

Hyvää syntymäpäivää ja onnellista äitiyttä! :)

Ellipsi said...

Ihanan todellista kesä-arkea teillä. Ei voi kuin olla onnellinen että toiveenne toteutui pitkän odotuksen jälkeen :)

Anonymous said...

Ihana kirjoitus taas kerran!

Ja tuota itsekin ihmettelen..että mistä se valtava määrä rakkautta tulee?! Se on niin yllättänyt minutkin..ei sitä osannut etukäteen kuvitella, vaikka tavallaan tiesikin, että sitä rakkautta on varastossa lapselle ihan hurjasti..

Onnellista kesää teidän perheelle!

Anonymous said...

Olen samaa mieltä tuon anonyymin kanssa, toivon että tekstisi tulisivat kirjaksi. Ymmärrän kyllä jos tekstit tuntuvat liian henkilökohtaisilta laajemmin julkaistaviksi, mutta uskon toisaalta että kokemuksesi antaisivat voimaa monille jotka käyvät samaa läpi.

Olet muutenkin todella hyvä kirjoittaja!

Adoptiomatka said...

Jee, kiitos kommenteista! On niin kiva huomata, että joku tätäkin vielä lukee helteestä ja hitaasta päivitystahdista huolimatta.

Kyyhky ilman poikasta,

olen iloinen, että blogistani on ollut hyötyä. Muistan, kuinka adoption harkintavaiheessa ja neuvonnassa olimme puolison kanssa aika hukassa (toki edelleen - kysymykset vain ovat vaihtuneet!) monen jutun suhteen. Ajatusten jäsentämisessä auttoi erityisen paljon adoptioperheiden tapaaminen: mahdollisuus kysyä suoraan, tyhmiäkin - ja samalla nähdä, että kyseessä olivat todella "tavalliset perheet", kaukana täydellisyydestä.

Jos aloitatte adoptioneuvonnan, neuvonnan antajalta saattaa saada sellaisten adoptioperheiden yhteystietoja, jotka kutsuvat mielellään kylään ja kertovat kokemuksistaan. Ainakin Interpedialla oli aikaisemmin jopa "vaatimus", että neuvonnan aikana tehdään vierailu adoptioperheeseen.

Sinun kysymyksesi ja pohdintasi ovat tärkeitä ja tarpeellisia. Muistathan myös, että adoptioneuvonta on nimensä mukaisesti (parhaassa tapauksessa) neuvontaa, jonka aikana tällaisia kysymyksiä selvitetään ja samalla pohditaan, onko adoptio oikea tapa perustaa perhe tai kasvattaa sitä. Siihen lähtemistä ei kannata viivytellä liikaa, vaan aloittaa se kysymysten kanssa - varsinkin, kun adoptioiden odotusajat ovat yhtä pidempiä (ja jossain vaiheessa ikä tulee vastaan).

Meiliosoitteeni löytyy tuolta profiilista, jos mieleesi tulee jotakin, missä uskoisit mun voivan auttaa. Hurjan nopeaa vastausta en tosin voi luvata...

P.S. Meillä muuten luovutustilanteessa yksikään ryhmämme kolmesta lapsesta ei itkenyt. Omamme jopa nauroi nähdessään pehmohelistimensä :) Tämä ei toki tarkoita, ettei suru ja luopuminen olisi ollut läsnä heidän elämässään sillä hetkellä (ja aina!), kunhan nyt vain mainitsin. YouTube-videoiden perusteella odotin paljon dramaattisempaa ensikohtaamista kuin millaiseksi se muodostui.

Välitilassa said...

Voi kun joskus itselläkin olis niin. :´/

liloo said...

Voi näitä tunteitani... ensin luin että no opas kiva että teillä menee hyvin, sitten teksti jossa olet kireä ja lapsi kiljuu. Ajattelin heti, no niin... tunteeni vahvistuu... en halua lasta enkä halua olla äiti.
Sitten tulee perään teksti jossa kuvaat lasta turvaistuimessa hernettä poimimasta ja siinä kohtaa tuli sitten se tippa taas jälleen linssiin.

Vaikka kuinka ajattelen että en jaksa käydä läpi viimeisiä lapsettomuushoitoja enkä tätä vuosien kestävää adoptioprosessia, en halua saada lapsia niin kyllä vain sydämestä pistää ikävästi näitä lukiessa, onko minussa sittenkin tunteita olemassa joita yritän estää, voi tätä tunteiden viidakkoa :O

Anonymous said...

Hei,
kirjoitat niin ihanan koskettavasti niin tuttuja muistoja minullekin.
Kolumbiasta 9 vuotta sitten lapseni saaneena kesät ovat saaneet aivan uuden merkityksen.
Auringon lapseni nauttii lämmöstä ja niin minäkin.
Olen niin onnellinen teidän perheen Onnen puolesta!
Aivan ihania kesäpäiviä teille kaikille!
Olen myös todella iloinen, että päivität blogiasi!
Kyyneleet silmissäni niitä yleensä luen, tulee omat vanhat iihanat muistot mieleen :-).

Myy said...

Olipas hauska pitkästä aikaa lukea kuulumisianne. Hyvää syntymäpäivää. Hauskoja rantahetkiä. =)

Anonymous said...

Yksinkertaisesti - kaunista!
-SatuSanna

MaaMaa said...

Minuakin ihastuttaa ja ilahaduttaa, että olette niin Onnellisia! Ihana lukea päivityksiä, ja usein selailen vanhempiakin postauksiasi- kuten muutkin sanoo, olet loistava kirjoittaja ja blogisi on tunnetta täynnä!

Värttinä said...

Kiitos kirjoituksestasi, josta hyvin välittyi äitiyteen liittyvät tunnelmat - jotka ovat samoja tulipa sitten äidiksi tavalla tai toisella.

Ja siitä kireydestä, eiköhän se kuulu asiaan, inhimillistä ja luonnollistakin. Kuten onnikin.

Kaikkea hyvää perheellenne!

Adoptiomatka said...

Kiitos taas mieltä ilostuttavista kommenteista, jotka pääsin hyväksymään vähän viiveellä. Olemme mökkeilleet :)

Lapsen vastikään synnyttänyt anonyymi, joka kommentoit koskettavasti: hyväksyin (tietysti) kommenttisi, mutta se näyttää kadonneen jonnekin. Kuinka harmi!

Sinulle tahdon toivottaa voimia, mutta mitäpä valjut sanani auttavat. Anteeksi, etten osaa enempää. Adoptiopäätöksesi olet varmasti pohtinut, kipuasi en osaa kuvitella (vaikka ehkä oma odotuskipuni sille sukua onkin).

Siitä uskallan olla ihan varma, että kyllä: sinä teet jonkun pariskunnan valtavan onnelliseksi. Näin tuntuu vain kovin kornilta sanoa, eihän sinun tehtäväsi ole ketään tuntematonta onnellistuttaa tällaisella asialla.

Kommenttisi oli kiteytettynä se suuri vaikea, joka adoptioon liittyy: jonkun ihmisen (ehkä, luultavasti) elämän vaikein päätös on minun(kin) suurin onneni. Tämän vuoksi esimerkiksi oman tyttäreni yksivuotispäivänä itketti hyvin paljon. Ajattelin äitiä, joka ei koskaan saa tietää, että hänen lastaan rakastetaan hyvin paljon kaukana vieraassa maassa.

Voisinpa kertoa. Kynttilän sytytin hänellekin, sen teemme tulevina vuosina myös yhdessä lapsen kanssa.

Sekavaa, joo. Mutta KIITOS kommentistasi. Meiliosoitteeni löytyy profiilista, jos tahdot vielä kirjoittaa.

Myy said...

Löydät sen kommentin vanhemmasta tekstistäsi (miltä tuntuu kävellä..).

Kosketti minuakin. Asiat eivät ole koskaan kauhean mustavalkoisia vaan eri harmaan sävyjä.

Adoptiomatka said...

Kiitos, Myy!

Anonymous said...

Voi kun tämä teksti sai kyyneleet virtaamaan, onnesta. Teidän onnesta ja juuri siitä rakkauden määrästä. Itse vasta unelmoin samasta, ja toivon, että saan tämän pakahduttavan rakkauden vielä lapselleni suoda. <3

Nimim. Adoptioprosessia aloitteleva?