Wednesday, August 11, 2010

Valokuva ja ihme

Melkein enemmän kuin koskaan tahtoisin liittää tähän merkintääni valokuvan. Koska se ei ole järkevä ajatus, yritän kertoa kuvasta.

On nurmikko, taustalla talomme, valkoinen maali on hilseillyt sen seinästä. Talon edessä seisoo kolme lasta. Keskellä on tyttäreni, hänellä on yllään kaunis kirahvikuvioinen slipoveri ja tukassa punainen hiusrenksu. Vieressä toinen lapsi pitää kiinni taaperokärrystä, johon on lastattu Barbapapa-pehmo, muovikippoja ja palikoita. Kolmas lapsi puristaa kädessään jotakin, ehkä nakinpalaa, koska olemme vähän aikaa sitten grillanneet. Häntä naurattaa. Puussa ei vielä ole omenoita, on puolipilvinen päivä.

Näettekö?

Kuvan ulkopuolella, aivan siinä vieressä, olemme me aikuiset, kolme pariskuntaa. Odotimme lapsiamme kotiin yhtä pitkään, vaikka emme sinä aikana tienneet toisistamme. Erään työpaikka sijaitsee puolison työpaikan naapurissa. He saattoivat kävellä toistensa ohi kadulla, molemmat matkalla lounaalle, esimerkiksi sinä vuoden 2005 päivänä, jolloin illalla kirjoitin tämän (kyllä, alan vähitellen availla näitä vanhempia lukittuja merkintöjä).

He eivät arvanneet, että kohtaisivat ensimmäistä kertaa vasta vuosien kuluttua Hongkongin lentoasemalla, kuten me kaikki. Siellä ehdimme vain kätellä, sitten astuimme uuteen lentokoneeseen ja matkustimme eteenpäin.

Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin suurin asia: nyt hakisimme lapsemme kotiin. Saimme tulla vanhemmiksi suunnilleen saman ikäisille lapsille, jotka olivat asuneet elämänsä ensimmäisen ajan samassa paikassa.

Teimme matkan yhdessä.

Parin viikon kuluttua erosimme Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kotimatkan viimeisen taipaleen aikana muistan katsoneeni kuusia ja ajatelleeni, ettei kukaan näitä ihmisiä lukuun ottamatta tiedä, millainen musiikki soi hotellimme aulassa iltaisin, kun kannoimme virastovierailujen väsyttämiä lapsiamme, menimme kukin omaan huoneeseemme.

Kun kuva otettiin, lapset leikkivät ensimmäistä kertaa yhdessä. Me katsoimme, omiamme, ja mietimme, etteivät asiat voisi olla mitenkään muuten. Miten juuri minun tyttäreni osattiin antaa meille, ja nuo kaksi muuta heidän perheisiinsä? Adoptiopaperimme olivat varmaankin pinossa peräkkäin, mutta kuinka ne oli osattu laittaa juuri oikeaan järjestykseen?

(Tähän yritin sorvata jotakin tiivistävää loppuhuipennusta, mutta päädyin vain ”elämä on ihmeellistä” -höperryksiin. Ehkä tuo edellisen kappaleen toiseksi viimeinen lause on sittenkin tärkein ja - ihmeellisin. Tuntuu käsittämättömältä kuvitella, että tyttäreni voisi olla joku muu, mutta tällaisessa tilanteessa ajatusleikki on väistämätön. Ajatus on yhtä typerryttävä kuin jos katsoisin lähipuiston hiekkalaatikolla vierasta taaperoa ja miettisin, että hän saattaisikin asua meillä.)

20 comments:

Anonymous said...

Usein itse mietin miten ihmeessä olen ansainnut kaksi aivan ihanaa lasta. Kyllä sitä omaa lasta rakastaa oli hän millainen tahansa. Varmasti jos olisitte saaneet sen nakkia pitelevän lapsen, niin tällä hetkellä hän tuntuisi teistä kaikkein parhaimmalta ja ihanimmalta lapselta. Joka olisi tarkoitettu juuri teille ;-)

ratón said...

Pysähdyttävää. Jotkut asiat ovat kuin ennalta määrättyjä.

Kuvaat hienosti valokuvan, pystyn näkemään sen mielessäni ja tuntemaan kuvan tiiviistä tunnelmasta häivähdyksen.

Tuazophia said...

Meidän lapsemme nimettiin samaan aikaan kahden lähes saman ikäisen lapsen kanssa eli meilläkin olisi ollut mahdollisuus saada joku muukin lapsi. Ehkä siksi juuri noilla kahdella muulla on tietyllä tavalla erikoisasema sydämessäni. Ja kuitenkin ajatus, että olisimme tosiaan saanut toisen heistä oman poikamme tilalle, on mahdoton, kauhistuttavakin. Meidän lapsemme jossain muussa perheessä? Ei käy! :D

Salanimi said...

Tunnen hyvin tuon tunteen, että nämä juuri ovat ne meidän lapset - että jossain isommassa järjestyksessä me kuulumme yhteen. Samalla mietin, miten meidän vanhempien ja biologisten vanhempien elämät on sidoksissa toisiinsa aina ja kun itse uskon siihen, että näin on tarkoitettu, tuntuu se hurjalta ja hurjan hienolta, vaikka asiaan liittyykin mielettömän surullisia käänteitä. Kun nuo hömelöt räkättävät tuolla olohuoneessa Pingu Pingviinin toilailuille Suureen Ääneen, en voisi kuvitella olevani kenenkään muun äiti.

kalapuikon morsian said...

Taidan tajuta mitä tarkoitat. Olen usein ajatellut, että ilman keskenmenoja, minulla ei olisi JUURI NÄITÄ lapsia (kiitollisuus keskenmenoista on ajatuksena niin abdurdi, etten sitä voi sillä tavalla muotoilla) Tietänet mitä tarkoitan..?

Hiipinä said...

Sama kuvio on biologisten lasten kanssa;) Jos olisimme antaneet raskaudelle mahdollisuuden kuukautta myöhemmin, meillä asuisi joku toinen lapsi.

Että miljoonista siittiöistä juuri se yksi hedelmöitti munasoluni ja meille syntyi tämä lapsi eikä kukaan muu.

päivi said...

Hassua, kuinka jotenkin samankaltaisia ajatuksia olen miettinyt koeputkitytöstämme. Kuinka biologi osasikin valita useiden joukosta juuri tämän alkion meille? Entäpä loput alkiot jos joskus saisimme niistä lapsellemme sisaruksia, ja alkiot, jotka ovat samanikäisiä, päätyvätkin eri-ikäisiksi sisaruksiksi. Kuka päättää järjestyksen? :)

Anonymous said...

Uskon myös, että kaikki saaavat juuri sen oikean. Meillä on juuri niin meidän oloinen afrikantähti, että ei voisi enempää olla.. :)
Näin sen kuvan mielessä.. :)

T. http://www.jossuma.blogspot.com/

Anonymous said...

Ihana kirjoitus, minäkin näen kuvan mielessäni. Suloista syksyn odotusta koko perheelle!

Ai niin, utelen hiukan: Kysyittekö toisesta adoptiomatkasta? Mitäpä virkailija sanoi? Vieläkö teillä käydään "tarkastuskäynnillä" jossainvaiheessa vai onko byrokratia tyttärenne osalta ohi? (Siis adoptioon liittyvä byrokratia, hakeehan hän jonain päivänä opintotukia sun muita toki :) )

-Minna-

Adoptiomatka said...

Onpa mielenkiintoista ja ihanaa kuulla, että muilla on samanlaisia "juuri tämän lapsen kuului tulla meille" -ajatuksia, vaikka taustat olisivatkin erilaisia! Kiitos, kun kerroitte!

Tuazophia, olen itsekin todennut, että näillä kahdella samaan aikaan Suomeen kanssamme matkanneella lapsella on ihan erityisasema sydämessäni. Toivottavasti yhteys välillämme säilyy, ja lasten välillä erityisesti. Tässä vaiheessahan se on meistä vanhemmista kiinni, toivottavasti haluavat myöhemmin olla yhteydessä muutenkin ja saada ehkä sellaista vertaistukea, jota me emme koskaan voi tarjota.

Minna, hyvä kun kysyit, näistä aiheista olen ajatellut nimittäin kirjoittaa enemmänkin. Lyhyesti tässä:

Kiinaan lähetetään kaksi seurantaraporttia vuoden sisällä siitä, kun lapsi on saapunut Suomeen + mukaan "edustavia valokuvia". Sosiaalityöntekijät ovat asian tiimoilta vierailleet meillä kahdesti ja tulevat vielä kerran tai kaksi. Visiitit ovat olleet kivoja: ei enää tarvitse pelätä, kelpaako, vaan saa jaaritella sydämensä kyllyydestä tuosta ihanasta tyttösestä :)

Näillä näkymin uusi adoptiomatka neuvontoineen alkaa tammikuussa. Ei ole varmaa, pääsemmekö koskaan toista kertaa perille (ikä alkaa tulla vastaan jossain vaiheessa, adoptiojonot hidastuvat entisestään...), mutta tahdomme ehdottomasti yrittää. Vaikeimmalta tuntuu, että meidän täytyy kenties luopua Kiinasta kohdemaana, mikäli maan tilanne ei muutu. Kiina on kuitenkin niin pitkään ja varsinkin nyt ollut "meidän maa" monin tavoin, että asioita täytyy miettiä paljon. Mielestäni ei ole oikein valita adoptiomaata sokeasti sen perusteella, että "sieltä saa lapsen nopeammin".

Tästä kirjoitan toiste enemmän.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Anonymous said...

Adoptioihmeitä ja elämän ihmeitä. Onneksi meillä on juuri meidän oma poika. En haluaisi ketään muuta. Samalla ihmettelen kuka se on joka tulee hänen sisaruksekseen sitten aikanaan, jos kaikki menee hyvin. Samoin meilläkin tulee ehkä maanvaihto eteen ja se tuntuu vaikealta. Samalla luotan jo siihen, että niin tapahtuu kuin on tarkoitettu ja hän tulee taas tuntumaan täydelliseltä ja omalta (tällä en tarkoita sitä, etteikö myös vaikeita ja raskaitakin hetkiä voi olla yhteisen taipaleen aikana). Eniten askarruttaa miten meidän esikoisemme tulee asiaan reagoimaan... ...odotan mielenkiinnolla mietteitäsi uudesta adoptiomatkasta.

Anonymous said...

Meillä oli aikoinaan mielessä että kohdemaa on ilman muuta Kiina, muuta ei osattu ajatellakaan. Tyttö Kiinasta, tietysti, mitä muutakaan. Sitten kun Kiinan jonot kasvoivat ja tajusimme että ikä tulee vastaan puntaroimme pitkään Thaimaan ja Etiopian välillä.

Kotona on nyt reilun vuoden ollut lapsi Venäjältä :) Nyt tuntuu uskomattomalta että edes mietittiin muita vaihtoehtoja, tottakai Venäjä, meille ainoa ja oikea, "meidän" maa.

Uskon että jos päädytte maan vaihtamiseen, siitä toisestakin maasta tulee juuri teidän maa, ihan kuten Kiina jo on.

Kat said...

Todella koskettava tarina ja matka. Luin kaiken yhdeltä istumalta, koko ajan hengessä mukana toivoen ja odottaen. Ihanaa syksyä Teidän Perheelle <3

Anonymous said...

Olen todella iloinen joka kerta saadessani lukea ajatuksiasi. Koskettavia ja niin elämänmakuisia :) Kommentit samoin! Monesti kavereillekin olen kertoillut teistä, vaikken teitä tunnekaan. "siinä blogissa, jossa odotettiin lasta, nyt se on saatu jne.."
Ihanan kirpsakkaa syksyn alkua!

Adoptiomatka said...

Viimeinen anonyymi,

olen itsekin iloinen siitä, kuinka elämänmakuista arkea kommenteissa täällä jaetaan - ja kuinka hienotunteisesti samalla, kaikesta aitoudesta huolimatta. En ole joutunut sensuroimaan bloggaushistoriani aikana kuin yhden kommentin ja osaan arvostaa tätä "avointa tahdikkuutta" todella.

Kiitos kommenteista taas!

Anonymous said...

Minusta täällä on silloin tällöin kyllä ilmennyt asiatonta kommentointia. Huonosti salattua aggressiivisuutta (adoptio?)vanhemmuutta kohtaan. Mutta on hieno juttu, että et ole loukkaantunut!

Avoin kommenttiosasto on hyvä juttu siinä mielessä, että blogin kirjoittaja saa kaikenlaista palautetta. Valitettavasti kuitenkin on esim. mielenterveysongelmaisia ja muita, joille joku, jostain syystä itseä ärsyttävä, blogi muodostuu oman sielun roskaämpäriksi. :(

Vilijonkka said...

Ystäväpiirissä on perhe, joiden esikoinen on biologinen lapsi ja kuopus Aasiasta adoptoitu. Jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtein on adoptoitu lapsi tuntunut niin juuri heidän perheen jäseneltä ja esikoisen sisarukselta, sekä piirteiltään ja käytökseltään, että koko olemukseltaan. Olen miettinyt, että joko ihminen on vain aivan käsittämättömän sopeutuva (hän oli saapuessaan jo 3v.) tai sitten jokin "korkeampi käsi" oli ohjaamassa niitä mainitsemiasi papereita. Oli miten oli, olen onnellinen myös teidän puolestanne. Kaunista syksyä!

Mayo said...

Löysin blogisi ilmeisesti melko myöhäisessä vaiheessa. Onnea vaan toisellekin matkalle. Itse olen lähdössä jo juurimatkalle ja avasin blogin (viajamos...jne.)sitä varten. Samalla tulee mietityksi vähän muutakin adoptioasiaa.

Adoptiomatka said...

Anonyymi yllä, niin no joo, onhan tässä vuosien varrella ollut kaikenlaista kommentoijaa :)

Yhtään kommenttia en kuitenkaan ole kokenut röyhkeän asiattomaksi. Ehkä siksi, että blogia aloittaessani ja varsinkin lukijamäärien kasvaessa ja omasta avoimmudestani tinkimättömänä varauduin "paljon pahempaan".

Ennemmin joistain kommenteista on tullut vain sellainen "oho, joku on tuollainen ja ajattelee noin" -olo. Se on opettavaista.

Ja aika usein ajattelen myös, että en ole vain osannut kertoa asiostani tarpeeksi oikein sanoin, kun joku niihin ikävään sävyyn tarttuu. Siinä lienee kysymys jostain kiltti tyttö -syndroomasta...

Anonymous said...

Olen jäänyt kaipaamaan kovasti tätä blogiasi. Tiedän ettei pienten lasten vanhemmilla ole varmaan paljon aikaa blogata, kun arki on täynnä lapsenhoitoa ja joillain työtäkin.. :) Silti jotenkin vaan kaipaan uutisianne. Vaikken teitä tunne livenä.

Meillä on 2. neuvonta takana. Adoptioon lähdemme varmasti, muttajoskus pelottaa myös. Netissä on aika vähän blogitarjontaa adoptioperheiden arjesta. Kai vieläkin kaiken kirjallisuuden lukemisen jälkeenkin on joku kumma pelko että millaista on adoptioperheen arki. Ja sitten aina kun joku adoptioaiheinen blogi lopettaa niin mietin että NYTKÖ ne 'ongelmat' iski päälle. :( Tiedän että tämä ajattelutapa on raivostuttava ja väärä. Sille ei vaan voi mitään.

T: sussu