Thursday, October 21, 2010

Meille kuuluu hyvää, tavallista

Toissapäivänä luin ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun läpi elämäni tärkeimpään postaukseen tulleet kommentit. Itkin. Onneksi olen kirjoittanut hetket muistiin näinkin julkisesti. Ajattelin ihmeissäni ja kiitollisena kasvotonta myötäeläjien joukkoa, joka minua silloin muisti. Teitä.

Olen ollut aika pitkään hiljaa, taas.

Sussun kommentti edelliseen merkintääni pysäytti. Siinä oli kiteytetty seikka, josta olen tuntenut syyllisyyttä. Että nytkö ne ongelmat alkoivat, kun en enää kirjoita. Tai ylipäänsä: mitä meille kuuluu, edes. Tai (tämän ajattelen vain itse tänä iltana, piha ihan peittonaan keltaisia vaahteranlehtiä): onko oikein, että kirjoitan vuosia ja sitten muutun vaiteliaaksi, en enää kerrokaan.

Ei, meillä ei ole ongelmia. Ainakaan sen suurempia kuin lapsiperhe-elämässä on. Ennemmin meillä on tavallista.

Tällaista:

Lapsi herää aamulla kahdeksan maissa. Vanhempia väsyttää. Hän kantaa kirjan sänkyyn ja käskee lukea, saman kissakirjan uudelleen ja taas, osaan sen jo ulkoa, luen silmät kiinni. Sitten puuroa jauheesta, lapan päälle hilloa. Eräänä lauantaiaamuna olin niin väsynyt, että annoin lapsen syödä uuninpellille illasta unohtuneita kylmiä ranskanperunoita, kun tarkka katseensa ne äkkäsi.

Tiistaina on muskari, keskiviikkona taaperopiiri, torstaina perhekerho. Muina päivinä menemme puistoon muuten vain. Kotimatkalla ostamme kaupasta sipuleita ja tomaattipyrettä, ehkä, tai jotain muuta, lapsi työntää omia pieniä kärryjään ja annan hänen pakata ostokset pussiin, se kestää ikuisuuden.

Syömme, sitten nukumme. Heräämme, alamme tehdä ruokaa. Lapsi vatkaa ja maistaa ja tyhjentää tiskikoneen. Piirrämme ehkä vähän, tai annamme pehmoeläimille leikkiruokaa (”maajoja”, sanoo lapsi, poimii näkymättömät mustikat lattialta ja on mielestäni maailman hauskin).

Isi tulee kotiin. Syömme, menemme kauppaan (”Prjisma-kaujppa”, sanoo lapsi ja on mielestäni maailman hauskin). Tulemme kotiin, puramme ostokset, sähläämme jotain, syömme puuroa, lapsi pesee hampaat ja kuuntelee kainalossa kissakirjaa.

Sitten hän nukahtaa ja ajattelen, että

onneksi se vihdoin nukahti


ja

voi ei, nyt se nukkuu ja on ikävä, heräisi jo.

Kuulostaako tutulta?


Onnellisia olemme.

Ja samalla puuroarjen ja puuroutuneiden päivien keskellä suren, minä joka ennen merkitsin sanoiksi paperille ja tietokoneen näytölle jokaisen tunteen: Muistanko kaikkea tätä enää myöhemmin? Kamalaa, jos en muista.



Pitäisi kirjoittaa enemmän. Tänne ja muualle.



Joskus vuosia sitten tässäkin blogissa kiersi haaste, jossa lukijoilla oli lupa kysyä mitä tahansa blogin kirjoittajalta. Nyt tuo haaste on mennyt ja vastauksenikin taitavat lojua lukittujen merkintöjen puolella.

Mutta jos tahdot tietää jotakin meistä nyt ja tässä arjessa, kysy ihmeessä! Luultavasti vastaan mielelläni yhä.

60 comments:

Anonymous said...

Hei! Ensinnäkin kiitos siitä että jaksat vieläkin kirjoittaa edes joskus. Olen seurannut blogiasi alusta asti ja tunnut melkein tutulta :D

Itse odotamme lasta hedelmöityshoitojen avulla, ensimmäinen läkäruint apaaminen on joulukuussa. Tahtoisin tietää, miten te olette kertoneet lapsellenne adoptiosta ja miten aiotte kertoa siitä hänelle myöhemmin. Meillä asia on ajankohtainen myös, koska lapsi saa (toivottavasti!!) alkunsa luovutetuilla sukusoluilla.

Anna

Anonymous said...

Milloin laitatte lapsenne tarhaan? Millä nimellä aijotte kutsua hänet synnyttänyttä naista (toivottavasti tämä ei loukkaa)?

Anonymous said...

Ihana kuulla teistä taas!
Melkeinpä joka päivä käyn tarkistamassa, josko olisit päivittänyt blogisi.
Mutta en ole pettynyt, jos et ole, koska tiedän ja arvelen, että teillä on lapsenne kanssa antoisia hetkiä. <3
-SatuSanna

Anonymous said...

Kiva kun kirjoitit taas ja teillä menee hyvin :))))

Kun kerran saa kysyä: oletko koskaan katunut adoptiota?

sofi said...

Onko teidän rakkaalle lapselle kertynyt liuta toistaan oudompia ja pöhkömpiä lempinimiä?

Onko teidän perheessä erikseen tyttöjen ja poikien värit? <;

Äni said...

Kiva kun kirjoitit pitkästä aikaa! Tällaiset arjen pienet kuvaukset ovat mielestäni ihanaa luettavaa.

kirah said...

Kiva lukea kuulumisianne! Hyvin tutulta kuulostaa kuvailemasi arjen kulku. En ole yhtään hämmentynyt pidemmistä päivitysväleistä, tiedän syyn hyvin, kun kotona on itsellä kaksi pientä lasta. Aika vaan lentää :) Hyvää syksyn jatkoa perheellenne!

Anonymous said...

Mikä on suurin asia, mikä on sinut yllättänyt lapsen kanssa?

Ihanaa, kun kirjoittelet. Itse sain lapseni koeputkihedelmöityksen kautta ja nämä tarinat vaan ovat niin koskettavia, koska ne ovat arkea niin monelle meistä.

Kiitos sinulle blogistasi, olet tärkeällä asialla! :)

Piikkipimu said...

Mukava kuulla, että arki on sitä tavallista lapsiperheen arkea iloineen ja suruineen.

Toivon teille kaikkea hyvää!

Sarita said...

Moi!

Kiva löytää täältä päivitystä pitkästä aikaa! Ja ihanaa kuulla että teillä on kaikki hyvin.

Moni adoptioblogi tuntuu aika lailla hiljenevän heti kun lapsi on saatu kotiin - ja kyllä, se hiukan harmittaa lukijaa kun on kenties vuosikausia seurannut toisten elämää ja kokee heidät jotenkin tutuiksi, haluaisi siksi päästä jakamaan hetkiä unelmien täyttymisenkin jälkeen. MUTTA sen kyllä myös ymmärtää, kirjoittaminen on jotenkin terapeuttista eikä sitä tarvitse samalla tavalla kun syli ei ole enää tyhjä ja toisaalta, se sylintäyte osaa viedä vanhempiensa ajan todella tarkasti, viineiseen minuuttiin saakka. :)

Minua kiinnostaisi kuulla mitkä asiat ovat nyt oikeasti lapsiperheenä olleet erilaisia (tai yllättäviä) verrattuna siihen millaista kuvittelit(te) lapsiperheen elämän olevan silloin kun vasta haaveilitte lapsesta.

Kaikkea hyvää teille! <3

ratón said...

:) Kiva kuulla teidän arjesta - siitä tavallisestakin :). Samat ajatukset ovat tuttuja varmasti meille kaikille: iltaisin "nukahtaisi jo" ja aamulla "joko se heräsi?" ja siihen väliin ehtii niin monta kertaa sipaista hiuksia nukkuvan lapsen kasvoilta pois ja katsella hetken puristava tunne rinnassa - on jo ikävä. :) Siis tavallista arkea :).

Anonymous said...

Hauskaa että olet päivittänyt, niin kovin tavalliselta ja samalla erityiseltä ja ihanalta arkenne kuulostaa!

Haluaisin mielelläni kuulla ajatuksiasi rasismista ja siitä mitä erilaisuus / erinäköisyys perheessänne on käytännössä tarkoittanut. Uskotko että lapsesi tulee kohtaamaan ennakkoluuloja ja rasismia myöhemmin elämässään?

Anonymous said...

Oletko ajatellut, että julkaisisit blogisi tekstit kirjana? Tekisin heti ennakkotilauksen, jos näin on... :)


Anna

Myrkytär said...

Eikö ole ihanaa olla äiti? Väsymyksineen, iloineen, suruineen, tuskastumisineen, ihanine ja kamaline hetkineen.. Ja se ihan tavallinen lapsiperheen arki on vaan niin ihanaa, kaikesta huolimatta, vaikka blogi hiljeneekin. Nauttikaa lapsesta täysillä, unohda huono omatunto. Ehdit kyllä päivitellä blogia sitten joskus.

Anonymous said...

Hei!
Aivan ihanaa, että olet kertonut kuulumisia :) Käyn monta kertaa viikossa kurkkaamassa, josko olisi tullut uusi postaus. Nyt meni ihan kylmät väreet tekstiäsi lukiessa.

Tuo on kyllä kovin tuttu tunne, tuo, miten ihanaa on illalla, kun lapsi/lapset nukahtaa. Minulla on kaksi mahtavaa poikaa, mutta kyllä ne vaan vievät päivän mittaan mehut äidistä, joten illalla on ihanaa, kun rauha laskeutuu kotiin :)

Värikästä syksyä!

Anonymous said...

Hei,

olen seurannut blogiasi ihan alusta asti ja on ilahduttavaa kuulla kuulumisista vielä lapsen saavuttuakin.

Olen tässä vuosien varrella kypsynyt ajatukseen, että minusta ei ikinä tule äitiä. Silti on omia ajatuksiani avarruttavaa lukea sinun ajatuksiasi - ihmisen, joka teki erilaisen ratkaisun ja lähti adoptiomatkalle.

Miten suurenmoista onkaan, että meidän ihmisten elämät kulkevat erilaisia ratoja ja että sinun, perheesi ja kiinalaisen synnyttäjä-äidin radat ovat näin kohdanneet. Minun elämänratani meni eri tavoin, mutta hyvä näinkin. Elämänpolut ovat erilaisia ja kaikki sinänsä arvokkaita.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Mielelläni kuulen teisät jatkossakin.

T. Illimar

Anonymous said...

Mä olisin halunnut kysyä, että vieläkö harkitsette lähtöä toiselle adoptiomatkalle?

Mukavaa oli pitkästä aikaa lukea kirjoitustasi. Vaikka meidän lapsi onkin tullut sitä tavallisinta reittiä, niin tunnistin monia tunteistasi.

Anonymous said...

Olen myös lukenut adoptiomatkaanne lähes alusta saakka. Sinä aikana olen ehtinyt asua neljässä kaupungissa, kolmessa valtiossa, kahdella mantereella.

Olemme juuri itse aloittelemassa omaa adoptiomatkaamme ja maan valitseminen tuntuu puristavalta ahdistukselta rinnassa. Painottaako odotusajan lyhyyttä vai sitä, mikä tuntuu itselle läheiseltä maalta?

Haluaisin kysyä sinulta, avaatko lisää niitä nyt piilossa olevia vanhoja merkintöjä? Muistelen niistä muutamia todella usein, kun omat tunteeni ovat valloillaan. Nyt ymmärrän entistä paremmin, kuinka hyvin ja todenmukaisesti olet niissä onnistunut vangitsemaan tuntemuksia ja ajatuksia adoptioon liittyen. Lukisin niitä mielelläni uudelleen.

Kaikkea hyvää teille ja pienellenne!

K.

Emmi said...

Ihanaa kun jaksat edelleen kirjoittaa:)

Mitä mieltä teidän neiti on lumesta?

Anonymous said...

Hei!
Ensimmäinen reaktioni oli, että ääneen huudahdin jes! :D Ihanaa siis, kun päivität, edes silloin tällöin, käyn suurinpiirtein joka toinen päivä tarkistamassa tilanteen. Seurannut myös useamman vuoden teidän menoanne :)

Kysymykseni kuuluukin, että voisitko kuvitella julkaisevasi kirjan teksteistäsi? Olisi varmasti ainesta, ja aihe on tuore, kiinnostava, ajankohtainen sekä tunteita herättävä, silti monelle hyvin pintapuoliseksi jäävä. Kirjoitat niin tunteita herättävsti ja monilta kannoilta, että joka kerta jään blogikirjoituksiesi jälkeen pohtimaan syntyjä syviä :) Yleensä kyllä hymyillen!

Toisekseen, onko perheesi jo tottunut uuteen tulokkaaseen? Onko sinun jo helppo ajatella itseäsi äitinä ts. joko olet kehittänyt äiti-identiteetin?
Tämä mielenkiintoista jo siksi, että olen itse eräänlaisessa identiteettimuutosvaiheessa. En ole vuosikausiin seurustellut ja nyt olen jo jonkin aikaa vakavassa suhteessa ollut. On vain hassua, kun omaa sinkun identiteetin ja ei olekaan enää. :) Voisin kuvitella, että itselläsi pyörii samat hassut fiilikset, vaikka asia sinällään on täysin eri.

Ihanaa joulun odotusta ja kivaa alkutalvea! :)

Anonymous said...

Onko tytöllä unilelua? Mikä on hänen rakkain lelunsa?

Kiitos, kun jaksat kirjoittaa.
Ihanaa syksyä teille!

Anonymous said...

Minäkin olen hiljaa mielessäni toivonut että tämä teidän adoptiomatkanne löytäisi tiensä kirjaksi asti. Osaat kirjoittaa niin uskomattoman kauniisti ja elämänmakuisesti että nämä tekstit ansaitsisivat kannet ympärilleen. Ja kun loppukin on niin onnellinen.

Kiitos blogista ja nauruntäyteisiä päiviä!

Anonymous said...

Minua kiinnostaisi tietää, mutta arkailen kysyä - en tahdo missään nimessä loukata. :(

Niin kysyn, enkä millään pahalla. Tuntuuko lapsi "omalta"? Kun puhut esim. tuttaville lapsestasi, niin tuntuuko että puhut omastasi, vai onko jotain vierautta jäljellä vielä? Tuliko sinulle missään vaiheessa (alkuaikoina esim. lapsen kanssa) sellainen olo, että tuossa on vieras lapsi?

Oletko koskaan katunut päätöstänne adoptoida?

Lapsennehan on nyt kai lähellä uhmaikää. Uskotko adoptiotaustan vaikuttavan jotenkin uhmaiän tulevaan voimakkuuteen tms?

Kuinka sukulaisenne ja ystävänne ovat ottaneet pienen vastaan? Onko tässä teillä eroja sinun perheesi ja miehen suvun välillä?

T: Lemmikki

anja said...

Hmm... tuolla eräs kysyi oletko koskaan katunut adoptiota... Omasta kokemuksesta voin sanoa, että monta muuta asiaa olen elämässäni katunut, mutten koskaan lasten hankkimista (saamista) - uskon että se asia on jokaiselle äidille itsestään selvää?? No, minä sitten kysyn, aiotteko hankkia lisää lapsia??

Adoptiomatka said...

Hei, kysymyksiä, kiinnostavaa, kivaa, kiitos! Aloittelen hiljalleen vanhimmista.

...
Tahtoisin tietää, miten te olette kertoneet lapsellenne adoptiosta ja miten aiotte kertoa siitä hänelle myöhemmin. Meillä asia on ajankohtainen myös, koska lapsi saa (toivottavasti!!) alkunsa luovutetuilla sukusoluilla.
...

Lapsemme ei vielä melko pitkään aikaan täytä kahtakaan vuotta, joten kovin syvällistä ajatustenvaihtoa emme vielä käy. Meille (vanhemmille) on kuitenkin ollut tosi tärkeää yrittää pitää hänen taustansa mukana arjessa jatkuvasti, luontevana osana. Ajattelen, että tässä vaiheessa yhteistä elämäämme se käy parhaiten pienten juttujen avulla.

Jääkaapin oveen on kiinnitetty ne kuvat, jotka meille hänestä ensimmäisenä Kiinasta lähetettiin. Niitä ihaillaan yhdessä päivittäin ja samalla jutellaan siitä, kuinka onnellisia äiti ja isi olivat nähdessään ne ensimmäistä kertaa. ”Minä vauvva” sanoo lapsi ja taputtaa käsiään.

Katselemme usein kuvia Kiinasta ja hakumatkalta ja kerromme, mitä niissä tapahtuu. Kiinalaisessa ravintolassa hän osaa kiittää tarjoilijaa kiinaksi ja syödessämme kerron, kuinka hyvää ruokaa hänen synnyinmaassaan valmistetaankaan.

Kun puistomatkalla näemme lentokoneen taivaalla, käymme aina saman ”keskustelun” siitä, kuinka lapsi lensi kotiin kaukaa. Hän haluaa aina kertoa itse: ”äitin kanssa”, ”isin kanssa”. Joskus lentokoneessa toki olivat hänen mukaansa matkalla myös mm. kissat ja Barbapapa :)

Ensimmäisestä äidistä puhun vielä harvakseltaan. Lähinnä kerron, että ensin oli yksi tärkeä kiva äiti ja sitten tulit kotiin minun äidin kanssa. Tai mietin ääneen, että lapsen ensimmäisen äidin on täytynyt olla ihana koska lapsi on niin superihana. Johon lapsi nyökkää vakavasti, että joo.

Esimerkiksi.

Tällaisia pieniä, vielä. Vaikeiden kysymysten aika on varmasti tulossa myöhemmin.

Adoptiomatka said...

...
Milloin laitatte lapsenne tarhaan? Millä nimellä aijotte kutsua hänet synnyttänyttä naista (toivottavasti tämä ei loukkaa)?
...

Ei tietenkään loukkaa, miksi loukkaisi :) Lapselle puhumme Kiina-äidistä tai ensimmäisestä äidistä, aikuisten seurassa sanon kai useimmin, että bioäiti.

On muuten mielenkiintoista, että useampikin läheinen ihminen on tavalla tai toisella ilmaissut, ettei pidä bioäiti-sanasta, koska ”sinähän se äiti olet”.

Lapsi menee päivähoitoon luultavasti ensi syksynä, jos on valmis siihen ja pääsee mukavaan päiväkotiin. Kolmeksi päiväksi viikossa, ajattelemme nyt. Ja jos syksyllä tuntuu, ettei aika ole vielä oikea, keksimme jotakin muuta.

pikkuthti said...

Ihanaa, että koet voivasi yhä jatkaa blogiisi kirjoittamista! Arvostan sitä, että pääsen kurkistamaan lapsiperheen arkeenne vuosien odotuksen jälkeen.

Myös mie kannustaisin siuta kirjoittamaan kirjaa Adoptiomatkastanne, sillä tämä blogisi on aarre monessakin suhteessa, erityisesti aitoudessaan mutta myös siun itsesi ilmaisun taidon vuoksi.

mukavaa talven odotusta!

Adoptiomatka said...

...
Kun kerran saa kysyä: oletko koskaan katunut adoptiota?
...

Tähän on helppo vastata lyhyesti ja selvästi: En, en koskaan. Tietenkään. Vaikeinakaan hetkinä. Miten ja miksi olisin, minulla on vihdoin ihana (ja joskus ärsyttävä) lapsi. Ajatus tuntuu ihan oudolta, vaikka kysymys on sinänsä tärkeä.

Paljon muita vaikeita tunteita elämässäni on: pelko siitä, osaanko olla kyllin hyvä ja ärtymys siitä, että olen näin keskeneräinen. Suurin tunne on kuitenkin hämmentynyt kiitollisuus: minulla on ollut onni tulla äidiksi tälle maailman ihanimmalle ihmiselle.

Myy said...

Hei ja oikein mukavaa talven odotusta teille.

Minusta on aina ihana lukea näitä sinun postauksiasi. Etenkin nyt, kun olet saanut tyttäresi kotiin. :)

Kummityttäreni on syntynyt Kiinassa ja olen mielenkiinnolla seurannut siskon kasvamista äitinä. Hauskinta on ollut katsoa blondin pikkusiskon muuttumista tummatukkaiseksi. Lähes mustatukkaiseksi.

Oletko huomannut itsessäsi tällaista ulkoista samankaltaiseksi haluamista tai miksi sitä nyt sanoisikaan? Olen muuallakin esim. uimahallireissulla pistänyt merkille tätä.

Toivottavasti jaksat kirjoitella kuulumisianne aina silloin tällöin.

Myy

Adoptiomatka said...

...
Onko teidän rakkaalle lapselle kertynyt liuta toistaan oudompia ja pöhkömpiä lempinimiä?

Onko teidän perheessä erikseen tyttöjen ja poikien värit? <;
...

Itse asiassa lempinimiä on kertynyt yllättävän vähän. Valitsimme kai lapselle Kiina-nimen lisäksi niin kauniin nimen, että toistelemme vain näitä nimiä tyytyväisinä :) Puoliso vääntelee joskus nimistä hellittelymuotoja (siis jos nimi olisi vaikka Liisa, sanoo Liisukka), minä sanon rakas ja muru. Ei mitään mielikuvituksellisempaa :)

Värikysymys on kiinnostava, varsinkin laajennettuna! En ole koskaan osannut ajatella, että lapsi pitäisi pukea johonkin väriin sukupuolensa mukaan, kuten en ajattele, että hänen pitäisi sen vuoksi käyttäytyä/kiinnostua tietyllä tavalla. Meillä ei ole yhtään vaaleanpunaista vaatetta, mutta se ei ole ”kannanotto”, vaaleanpunainen on vain mielestäni aika ruma väri. Kirkasta sinistä ja punaista on varmaankin yhtä paljon.

Mutta se mielenkiintoisempi laajennettu osuus ja samalla tunnustus: Olin myös varma, etten ikinä tällää tytärtäni ”söpöksi”. Mutta nyt jostain on löytynyt kumma ominaisuus, joku pimeä puoleniko se on: tykkään laittaa pinnin lapsen tukkaan (niin kauan kuin se ei häntä häiritse) ja vetäistä liivimekon ylle, kun lähdetään kylään.

Teit siitä sitten tyttömäisen nöyrän tytön, tuhahti feministituttu. En kai sentään. Mutta kun se on niin… söpöä. Tätä pitää sulatella!

Lachesis said...

(Sanon nyt jotain tähän kun ole mitään koskaan sanonut, vaikka lukenut olen innokkaasti...)

Minäkin puen (biologisen) poikani söpösti kyläillessä, ja jotenkin vaan se söpö on pojalla sitten sterotyyppisen poikamaista (slipoveria sun muuta). Olen itsekin ihmetellyt itsessäni samaa. Toisaalta lapsi on melkein söpömpikin esim. plyysisessä eläinhaalarissa, mutta ei sitä kuitenkaan tule hänelle puettua esim. ristiäisiin tms. vähän muodollisempiin juhliin. Mikä siinä onkin? Että lapset saisivat olla ihan lapsia vaan, eikä tarvitsisi tavoitella aikuisten sukupuolitunnuksia pukeutumisessa.

Anonymous said...

Ihana kuulla että kaikki on hyvin.
Rauhaisaa loppuvuotta. :)

pilami said...

No en mä nyt tiedä mitä pahaa siinä on, että pukee lapsensa "söpösti". Kyllä mäkin tykkään käyttää lapsellani kivoja ja omasta mielestäni söpöjä vaatteita - ei se nyt kai ole mitään lapsen lokeroimista johonkin annettuun rooliin. Olen itse kyllä ärsyyntynyt, kun jotkut vieraat mummot/tädit kaupassa ovat hieman kielteiseen sävyyn kommentoineet farkkulappuhaalareita alle puolivuotiaalla pojallani. Mitä ihmettä - mun mielestä ne nyt vaan on kivat. Ei kai lasta tarvitse itse neulottuihin vaatteisiin pukea vaikka ko. tädit ovat itse aikanaa niin tehneet (noh, kyllähän meillä tuotakin "lookia" käytetään, sekin on mielestäni söpöä, mutta tarkoitan sitä, että kai nyt on aika normaalia pukea lapsensa omasta mielestään kivasti, pukeudunhan itsekin oman makuni mukaan). Tänään tätä ja huomenna jotain muuta.

Mutta se täytyy myös sanoa, että tytöille on niin paljon enemmän kaikkea söpöä ja kivaa vaatetta - pojalle ei meinaa löytää esim. kivoja vauvamaisia juhlavaatteita millään. En itse tykkää pukea pientä poikaa suorathousut-liivi-rusetti -linjalle ja tehdä hänestä jotain pikkumiestä. Mutta sitten vaihtoehdot ovatkin tosi vähissä...

Milla said...

Hei Adoptiomatka: On äitien _oikeus_ pukea tytöt söpöiksi, koska ne vain ovat niin, no söpöjä ;)

Meille tuli kolmen pojan jälkeen sijoitukseen tyttö ja minä ainakin hurahdin täysin -itse en vaaleanpunaisesta pidä ja luulempa ettei tyttömmekään enää aikuisena :)

Iloista syksyä teille!

Adoptiomatka said...

...
Mikä on suurin asia, mikä on sinut yllättänyt lapsen kanssa?
...

Arjen kokonaisvaltaisuus. Minä itse! Ja se, kuinka teoriassa omaksutut tiedot, taidot ja tavoitteet ovat aivan eri asia kuin oikea arki. Kun odottaa lasta pitkään, ehtii kuvitella, kuinka (täydellisesti) missäkin tilanteessa toimii. On aikas karua myöntää, ettei aina siihen kykenekään. Tästähän olen kirjoittanutkin aiemmin.

Mutta suurin yllätys on kuitenkin rakkaus.

Että jotakuta voi rakastaa näin paljon.

Adoptiomatka said...


Minua kiinnostaisi kuulla mitkä asiat ovat nyt oikeasti lapsiperheenä olleet erilaisia (tai yllättäviä) verrattuna siihen millaista kuvittelit(te) lapsiperheen elämän olevan silloin kun vasta haaveilitte lapsesta.


Moi Sarita! Tähän oikeastaan vastasinkin jo, mutta lisään vielä kaksi teemaa.

Hankaluus. Tätäkin toisteltiin etukäteen, teoriassa: Sitten ei voi enää tehdä mitään spontaanisti, kun on lapsi lahkeessa ja sylissä. Nyökyttelin, ymmärsinkin, mutta en täysin. Kuinka työlästä on jo nousta autosta ostoskassien kanssa, kun nyssäkät pitää laittaa maahan, sitten irrottaa lapsi turvavöistä, keplotella kaikki syliin, nousta portaat, laskea kaikki maahan, etsiä avain, avata ovi, nostaa kaikki… Suuremmista siirtymistä puhumattakaan.

Ilo. En ole mikään erityisen synkkä typpi ollut aiemminkaan, mutta se hurja koko ajan läsnä oleva nauru, hassuttelu ja asioiden katsominen uudesta vinkkelistä on yllättänyt. Iloisesti, heh.

Haau said...

Ihana lukea kuulumisia ja näitä vastauksiasi kysymyksiin. Olet niin taitava pukemaan sanoiksi mietteesi, ne tavallisetkin. Mukavaa joulunodotusta koko perheelle!

Inkivääri said...

Mukava kuulla, että olette asettuneet arkeen iloineen ja hankaluuksineenkin. Mukava kuulla, että rakkaus tuli - sen avulla pääsee yli vuorien ja töyssytkin pehmenevät. Oikein ihanaa jatkoa teille kaikille:)

Adoptiomatka said...

...
Haluaisin mielelläni kuulla ajatuksiasi rasismista ja siitä mitä erilaisuus / erinäköisyys perheessänne on käytännössä tarkoittanut. Uskotko että lapsesi tulee kohtaamaan ennakkoluuloja ja rasismia myöhemmin elämässään?
...

Moi! Tässä muutama aatos, aiheesta pitää kirjoittaa joskus lisääkin, ehdottomasti.

Näin jälkeenpäin ajateltuna näen selvästi, että kuljin pari ekaa kuukautta Suomessa lapsen kanssa ihmisten ilmoilla jotenkin tosi varuillani ja valppaana (”jos tulet sanomaan jotain rasistista niin jumaleissön täältä pesee…”). No, kukaan ei koskaan sanonut mitään ikävää. Unohdin kireyden, rentouduin.

Nykyään olen unohtanut myös sen, että joidenkin silmissä lapsi näyttää kiinalaissyntyiseltä. Tai siis kai kaikkien, heh. Minusta hän näyttää vain meidän likalta. Kun joku kommentoi ”hän on ilmeisesti adoptoitu?” -tyyliin, hämmennyn usein (”mistä se saattoi arvata?”) ennen kuin muistan ja oivallan.

Todennäköisesti lapsi tulee kohtaamaan ennakkoluuloja ja rasismia jossain vaiheessa elämäänsä. Se surettaa minua samalla tavalla kuin ajatus, että häntä kiusattaisiin jostain muusta syystä jossain vaiheessa elämäänsä (kuten kai lähes kaikkia tullaan kiusaamaan). Toivon, että osaan silloin auttaa ja lohduttaa parhaani mukaan. Välillä olo tulevaisuutta ajatellessa on aika avuton: kuinka suojella lastaan kaikelta pahalta? Samalta tuntuu varmasti biovanhemmistakin.

”Olisi kannattanut adoptoida esimerkiksi Venäjältä, jotta lapsi ei joudu kiusatuksi poikkeavan ulkonäön vuoksi” -ajatusta (johon törmää jopa adoptiovanhempien keskuudessa) vierastan. Se antaa päätäntävallan kiusaajille ja oikeutuksen kiusaamiselle, vaikka kiusaamisen syyt ja syylliset ovat jossain aivan muualla kuin kiusatun poikkeavuudessa.

Adoptiomatka said...

...
Oletko ajatellut, että julkaisisit blogisi tekstit kirjana? Tekisin heti ennakkotilauksen, jos näin on... :)
...

Olen ajatellut ja ellei mitään mullistavaa tapahdu, siitä ajatuksesta taitaa tulla totta :)

Kerron lisää kun uskallan!

Anonymous said...

Hei ja iso kiitos upeasta blogista!

Kirjoitat uskomattoman kauniisti. Itken silmät päästäni lähes joka kerta, kun luen blogiasi, sillä osaat kertoa tunteistasi jotenkin niin syvästi, että lukijakin voi tietyllä tapaa niihin samaistua. Ja minähän sitten samaistun, itkien niin ilosta, kun surustakin :)

Tuntuu hassulta kiittää itkusta, mutta kiitän silti :)

Anonymous said...

jee, kirja! jeeeeeeee!!! milloin?

Adoptiomatka said...

...
Mä olisin halunnut kysyä, että vieläkö harkitsette lähtöä toiselle adoptiomatkalle?
...

Kyllä vain! Tai emme enää harkitse, vaan aloitamme toisen adoptioprosessin tammikuussa. Nähtäväksi jää, saako se koskaan yhtä onnellista päätöstä kuin tämä ensimmäinen, vai vanhenemmeko liian vanhoiksi odottaessamme. Tämä polku tuntuu kuitenkin varsin oikealta kuljettavaksi nyt.

Adoptiomatka said...

...
Haluaisin kysyä sinulta, avaatko lisää niitä nyt piilossa olevia vanhoja merkintöjä? Muistelen niistä muutamia todella usein, kun omat tunteeni ovat valloillaan. Nyt ymmärrän entistä paremmin, kuinka hyvin ja todenmukaisesti olet niissä onnistunut vangitsemaan tuntemuksia ja ajatuksia adoptioon liittyen. Lukisin niitä mielelläni uudelleen.
...

Kiitos ihanasta kommentista ja hyvää matkaa sinulle!

Tämä vanhojen tekstien avaaminen on vähän hankala kysymys juuri nyt, koska näistä merkinnöistä tosiaan on syntymässä kirja (joskin mun on melko vaikea sitä vielä mieltää todeksi, huu!).

Ehkä en avaa enempää ainakaan tällä hetkellä, valitettavasti, mutta voit lukea ne kaikki (ja paljon ihan uuttakin) sitten kansien välistä :)

Jos mielessäsi on jokin tietty merkintä, johon tahtoisit nyt palata, meilaa (osoite on tuolla tiedoissani), niin lähetän sen - perustelusi koskettivat sen verran syvältä, että teen sen mielelläni.

Anonymous said...

Mitä ajattelet näistä tv:ssä pyörivistä Kadonneen jäljillä tarinoista, joissa todella tuntuu olevan niin, että ihminen on kokonainen vasta löytäessään biologiset juurensa ja sukunsa? Monilla adoptiolapsilla kun ei siihen yksinkertaisesti ole mahdollisuutta.
Toivottavasti kysymys ei ole tungetteleva. Kysyn sitä mahdollisena tulevana adoptiovanhempana.

Anonymous said...

Hei,
kirja ihanaa!!!!!!!!!! tätä onkin odotettu. Kerro heti mistä sitä saa ostaa.
Terveisiä ja kaikkea hyvää.

Anonymous said...

Miten kirja sai alkunsa? Otitko itse yhteyttä kustantajiin vai miten?

Tunnustan ainakin itse vinkanneeni eräälle kustantajalle blogistasi ja uskoisin, että en ole ainut, joka näin on tehnyt...

Mutta ihan mahtavaa, että siitä tulee totta! Olen iloinen puolestasi!

Anonymous said...

Otavalle taisin silloin (joskus 2009) vinkkini viestittää.

-edellinen anomuumi-

Adoptiomatka said...

...
Mitä mieltä teidän neiti on lumesta?
...

Sitä mieltä, että "lunta joo, lumi kiva, lumi taijvaajlta sajtaa alas, maahan sajtaa" :)

Tämä on meille ensimmäinen lumitalvi yhdessä oikeastaan, viime vuonna lapsi oli vielä niin vauva. Ostin ensimmäiset kuomat tätä talvea varten! Siis itselleni, huh. Ja etsiskelen yhä rukkasia, joissa lapsen paukalo pysyisi paikallaan :) Vinkkejä vastaanotetaan!

Adoptiomatka said...


Kysymykseni kuuluukin, että voisitko kuvitella julkaisevasi kirjan teksteistäsi? Olisi varmasti ainesta, ja aihe on tuore, kiinnostava, ajankohtainen sekä tunteita herättävä, silti monelle hyvin pintapuoliseksi jäävä. Kirjoitat niin tunteita herättävsti ja monilta kannoilta, että joka kerta jään blogikirjoituksiesi jälkeen pohtimaan syntyjä syviä :) Yleensä kyllä hymyillen!

Toisekseen, onko perheesi jo tottunut uuteen tulokkaaseen? Onko sinun jo helppo ajatella itseäsi äitinä ts. joko olet kehittänyt äiti-identiteetin?


Jälkimmäinen kysymys on kiinnostava, sillä äitiytymisessä on toisiaankin ollut selvästi eri vaiheita. Ne eivät ole selkeitä ja limittyvät toistensa päälle, mutta silti osaan erotella joitakin. Juuri ennen kuin olimme lähdössä hakemaan lastamme kotiin ja heti palattuamme tunsin aina outoa häkeltymistä, kun virallisiin papereihin (joita siihen aikaan oli paljon) piti kirjoittaa nimi ”vanhemman/äidin allekirjoitus” -kohtaan. Että minäkö sen kirjoitan! Ja onko minulla nyt vihdoin siihen oikeus!

Aivan alkuaikoina Suomessa saatoin myös hätkähtää, kun joku, puistossa vaikkapa, kysyi, että ”oletko xxxxx:n äiti. Jouduin miettimään hetken: Olen, tosiaan, olen äiti tuolle lapselle!

En tarkoita, että äitinä oleminen ei olisi ollut luontevaa. Tunsin vahvasti olevani lapseni äiti heti hänet saadessani. Mutta tuollaisissa vieraammissa ympäristöissä tilanteen outous puski pintaan. Luultavasti siksi, että olin odottanut niin kauan. Aikaisemmin seurasin leikkipuistoissa muita (sukulaisten ja tuttujen) lapsia ja nyt olikin sitten joku yksi ihana tärkein oma, jonka äiti olin.

Sekin tuntui (ja tuntuu!) oudolta, että olen äitipiireissä (kerhoissa ja puistoissa) suurimmalle osalle yhä vain xxxxx:n äiti, en muuta. Lapseni nimi ja ikä tiedetään, minusta ei tiedetä edes etunimeä. Kuten en minäkään tiedä muiden puiston äitien nimiä :)

No, sitten kului aikaa. Enkä enää hämmenny siitä, että minusta puhutaan äitinä. Jossain vaiheessa aloin hämmentyä siitä, että minusta puhutaan muuna kuin äitinä.

Kun istun ilman lastani aamubussissa ja katson ihmisiä, saatan miettiä: Nuo eivät tiedä, että minulla on lapsi! Sellainen, joka jäi kotiin unisena nukkumaan isänsä kanssa kun astuin tähän autoon!

Nyt on kai menossa vaihe, jossa yritän parhaani mukaan yhdistää nämä kaksi asiaa, olla äiti ja olla muutakin kuin äiti.

Kirja-asiasta kommentoinkin jo aikaisemmin. Kerron lisää myöhemmin. Kiitos siitä, mitä kirjoitit näistä merkinnöistä; tulivat tarpeeseen kun iltaisin ajattelen, että apua apua apua jossain vaiheessa kaikki nämä sanat toisiaan ovat kovien kansien välissä ja minun nimeni sen etukannen päällä!

Anonymous said...

Mahtavaa, kirja tulossa! :)

Tämä on aivan ihana blogi, uskomattoman koskettavaa tekstiä, upeasti olet saanut puettua asioita sanoiksi ja vangittua joka hetken ainutlaatuisuuden. Tuot lukijoillesi iloa, rohkaisua, mielenliikutusta.

Kaikkea hyvää teidän perheelle! :)

T. Minna

Sydänjää said...

Tämä menee adoptioaiheen ulkopuolelle, mutta olen miettinyt, että millainen lapsettomuustausta teillä on?

Adoptiomatka said...

...
"Onko tytöllä unilelua? Mikä on hänen rakkain lelunsa?"
...

Tyttönen ei nukahda ilman rakasta "rättiäään". Rätti taas tarkoittaa froteepyyhettä. Meillä on niitä kaksi, ja pitkään kaikki sujui hyvin: kun toinen oli pesussa, toinen oli käytössä. Nyt lapsi on saanut päähänsä, että ainoastaan vaaleanpunareunainen kelpaa (toisessa vaaleansininen reunus). Se on nyt ollut käytössä muutaman viikon vailla pesua ja haisee/näyttää myös siltä.

Olen kauhuissani: A) nytkö tämä tyttövärijuttu jo alkaa? B) mitä, jos tuo ainokainen yöllinen lohtu häviää?

Ehdoton lempilelu on Babar-norsu, kakkoseksi kirii Muumi-joulukalenterista tullut hattivattijoukko.

:)

Adoptiomatka said...


Niin kysyn, enkä millään pahalla. Tuntuuko lapsi "omalta"? Kun puhut esim. tuttaville lapsestasi, niin tuntuuko että puhut omastasi, vai onko jotain vierautta jäljellä vielä? Tuliko sinulle missään vaiheessa (alkuaikoina esim. lapsen kanssa) sellainen olo, että tuossa on vieras lapsi?

Oletko koskaan katunut päätöstänne adoptoida?

Lapsennehan on nyt kai lähellä uhmaikää. Uskotko adoptiotaustan vaikuttavan jotenkin uhmaiän tulevaan voimakkuuteen tms?

Kuinka sukulaisenne ja ystävänne ovat ottaneet pienen vastaan? Onko tässä teillä eroja sinun perheesi ja miehen suvun välillä?


Heippa! Et yhtään loukannut, tietenkään. Noihin kahteen ekaan kysymykseen oikeastaan vastasinkin jo aiemmin, osasinkohan pukea ajatukseni sanoiksi?

Uhmaikä on tosiaankin alkanut kolkutella! En osaa sanoa, millainen uhmaikä olisi ilman adoptiotaustaa, aika tavanomaiselta nämä ”en halua saappaita jalkaan enkä halua olla ilman saappaita” -raivarit vaikuttavat : )

Eniten olen kiitollinen siitä, että lapsi uhmaa. Että hän uskaltaa kiukutella ja huutaa ja olla hankala; hän luottaa siihen, että häntä rakastetaan silti eikä kukaan hylkää. Että aina ei tarvitse olla kiltti ja hiljaa, jotta kelpaisi.

Sukulaisista vastaan vain yleisellä tasolla, koska tahdon kunnioittaa heidän yksityisyyttään. Mutta siis: lapsi on hyvin rakastettu ja oma, heillekin.

Ehkä suurin ongelma aluksi oli se, että joidenkin oli vaikea ymmärtää, miksei tyttö lähde yökylään tai edes hoitoon, vaikka kovasti toivottaisiin.

Vasta nyt, ensimmäisen vuoden jälkeen, lapsi on käynyt pari kertaa tovin yksin mummulla kylässä tai mummun kanssa lähikerhossa. Se on molemmille tärkeä hieno asia, mutta sen aika ei olisi ollut yhtään aikaisemmin.

Adoptiomatka said...

...
Kummityttäreni on syntynyt Kiinassa ja olen mielenkiinnolla seurannut siskon kasvamista äitinä. Hauskinta on ollut katsoa blondin pikkusiskon muuttumista tummatukkaiseksi. Lähes mustatukkaiseksi.

Oletko huomannut itsessäsi tällaista ulkoista samankaltaiseksi haluamista tai miksi sitä nyt sanoisikaan? Olen muuallakin esim. uimahallireissulla pistänyt merkille tätä.
...

Moi Myy! Ja kiitos sinulle, että olet jaksanut ja viitsinyt lukea ja kommentoida näin monta vuotta, kulkea rinnalla! Tunnut jo vähän tutulta. Ja olipas mielenkiintoinen kysymys!

Meillä ollaan kyllä edelleen kaikki eri värisiä: lapsella musta tukka, mulla punainen, isällä maantie :) Juuri nyt hiusten väriä ihmetellään joka päivä, lapsi osoittelee ja kertoo ylpeänä osaamisestaan, kenellä minkäkinlainen kasvusto on.

Tuskin ainakaan tukkaani värjään, mutta vannomatta paras. Lapsen "erilainen" ulkonäkö on jotenkin täysin unohtunut. Eilen bussissa joku kommentoi, että "onpas eksoottisen näköinen tyttö", siis ihan kehuvasti. Hämmästyin hurjasti: eksoottinen muka, meidän XXX, miten niin :)

Vaikka ulkonäkö on eri, tunnistan tytössä jatkuvasti yhä enemmän omia tapojani, ilmeitäni ja sanavalintojani, hyviä ja huonoja. Se on tosi mielenkiintoista, ja myös aika... hmm... kasvattavaa.

Adoptiomatka said...

...
Mitä ajattelet näistä tv:ssä pyörivistä Kadonneen jäljillä tarinoista, joissa todella tuntuu olevan niin, että ihminen on kokonainen vasta löytäessään biologiset juurensa ja sukunsa? Monilla adoptiolapsilla kun ei siihen yksinkertaisesti ole mahdollisuutta.
Toivottavasti kysymys ei ole tungetteleva. Kysyn sitä mahdollisena tulevana adoptiovanhempana.
...

Ei ole tungetteleva tietenkään!

Olen katsonut Kadonneen jäljillä -ohjelmasta vain pari jaksoa (loput on kyllä tallennettu tulevaa varten…), joten en ole ihan varma, onko sarjasta syntynyt kuva realistinen. Vaikutelmani on, että sarjassa kaikki käy jotenkin hurjan mutkattomasti, siis kadonneet löytyvät, kohtaamiset päättyvät onnellisesti ja ongelmat ratkeavat. Se tuntuu epärealistiselta. Mutta voin siis tosiaan olla ihan väärässä sarjan suhteen!

Yleisemmin. Uskon, että elämässä on ehdottomasti aukko, mikäli ihminen ei tunne biologisia juuriaan. Joillain suurempi, joillain pienempi, joku ei kiinnostu juuristaan koskaan tai vasta vanhuksena, toinen suree kautta elämänsä, elämäntilanteesta toiseen. Joillekin tuska on tosi iso, jotkut vain ”tahtoisivat tietää vähän enemmän”. Näin vain on, elämä ei ole oikeudenmukaista ja hyvää.

Ja niin, kaikilla ei ole koskaan mahdollisuutta tietää juuristaan. Ja minun tehtäväni on olla sellaisen lapsen äiti, tukea siinä missä voin ja surra yhdessä hänen kanssaan. Juurettomana hänet sain ja nyt kasvatamme uusia juuria tähän sukuun, tämän suvun perinteisiin ja sukupolvien ketjuun. Emmekä unohda niitä toisia juuria, jotka jossain olemassa aina ovat.

Adoptiomatka said...

...
kirja ihanaa!!!!!!!!!! tätä onkin odotettu. Kerro heti mistä sitä saa ostaa.
...

...
Miten kirja sai alkunsa? Otitko itse yhteyttä kustantajiin vai miten?
Tunnustan ainakin itse vinkanneeni eräälle kustantajalle blogistasi ja uskoisin, että en ole ainut, joka näin on tehnyt...
...

Huu! Ihan huikeaa, että joku on vinkannut tästä blogista, kiitos! Kerron kirjasta lisää vähän myöhemmin, kun asia on ajankohtaisempi.

Mutta siis rohkaistuin asiaan itse juuri tämän blogin kommenttien ansiosta ja lähetin käsikirjoituksen kahdelle isolle kustantajalle, joista minulla on (alalla välillisesti työskentelevänä) positiivinen kuva. Toinen ehti sanoa kyllä ensin – neljän päivän kuluttua postituksesta :)

Nyt editoin tekstiä, viilaan, kirjoitan vähän lisää (mm. hakumatkasta). Ja hermoilen ja ujostelen, eniten, tietysti.

Adoptiomatka said...

...
Tämä menee adoptioaiheen ulkopuolelle, mutta olen miettinyt, että millainen lapsettomuustausta teillä on?
...

Moi Sydänjää ja kiitos omasta blogistasi! Olen näissä lapsettomuusasioissa vähän ympäripyöreä tarkoituksella, mutta voisin muotoilla vaikka näin:

Biologinen lapsi ei ole meille parina mahdollinen ilman lapsettomuushoitoja, ja olimme hoidoissa tovin, kunnes adoptiovaihtoehto alkoi tuntua oikeammalta meille.

Todennäköisesti minun olisi siis mahdollista synnyttää biologinen lapsi hoitojen avulla, mutta se ei ole vuosiin tuntunut parhaalta vaihtoehdolta.

Ehkä yrittäisin/yritän raskautua sitten, jos toinen adoptioprosessi ei syystä tai toisesta onnistu. Eli joskus näinkin päin :) Paitsi toisaalta sitten taidan olla jo liian vanha, mihin vuodet katoavat?

Anonymous said...

Kiitos tästä blogista!

Vieläkö saa kysyä? Utelisin, mistä maasta olette toivomassa lapsellenne sisarusta? Jos paperit lähtevät ajallaan muualle kuin Kiinaan, niin millaisia ajatuksia sinulla on siitä, että sisaruksilla olisi eri syntymämaa? Onko jotakin muuta maata mahdollista ajatella vielä tällä hetkellä samalla lailla merkityksellisenä kuin Kiinaa?

Adoptiomatka said...

Aina saa kysyä :) Mutta nämä esittämäsi kysymykset ovat kenties tällä hetkellä ne kaikkein vaikeimmat, eli vastata en oikein osaa.

Juuri tämä "onko jotakin muuta maata mahdollista ajatella samalla lailla merkityksellisenä kuin Kiinaa" -kysymys on tällä hetkellä kovin tärkeä. Tuntuu, että ehkä ei. Jolloin realiteetit puskevat pintaan: vanhenemme ennen kuin toinen lapsi Kiinasta samanlaisella (ja siitä reilusti pidentyneellä) odotusajalla olisi kotona.

Näitä asioita mietimme alkavassa adoptioneuvonnassa. Samoin kuin erityistarpeista lasta, Kiinasta.

Kirjoitan tästä enemmän myöhemmin.