Koska meillä ei puolison kanssa ole parempaakaan tekemistä, olemme alkaneet ottaa valokuvia, jotka lähetetään adoptiohakemuksemme mukana Kiinaan. Kuvista käy sitten ilmi, kuinka meillä täällä eletään: miltä näytämme ja millainen on kotimme sekä lähisukumme. Valmiina on kolme otosta, niiden räpsiminen tuotti paljon päänvaivaa.
Ajattelimme fiksusti, että nyt on syytä kuvata kesämökkiä, sillä ennen ensi kesää kuvien pitäisi jo olla maailman äärissä. Puoliso pakkasi mökkireissulle mukaan siistin paidan ja housut sekä silitysraudan. Asiaankuuluvien toimenpiteiden jälkeen hän asettui mökin eteen "aamukahville". Oli melkein ilta, pöytä ja tuolit pönöttivät luonnottomassa asennossa, mutta näkyipä sentään kuvassa sekä mies että mökki ja taustalla järvi. Kädessä miehellä oli Hesari, minä tähtäsin kameralla niin, etteivät rapistuneet kohdat rakennuksen katonrajassa näy: No hymyile nyt! Ei tuollaista virnistystä! Ota sellainen isällinen, lempeä ilme!
Tosiasiassa mies häärää mökillä mieluiten pelkät kalsarit yllään, hakkaa halkoja auki sihautettu kylmä olut nojaamassa lähintä puuta vasten. Alushousuinen kaljamahainen hurjasti virnistävä mies pullo ja kirves kädessä ei kuitenkaan olisi ehkä sitä, mitä Kiinan viranomaiset haluavat nähdä.
Sitten oli minun vuoroni. Mitä äiti tekee? Äiti valmistaa keittiössä ruokaa, niin siis minäkin. Puin ylleni esiliinan, yleensä en koskaan käytä sellaista. Salaattiainekset vaikuttivat mukavan terveellisiltä ja värikkäiltä, siispä sellaisten kimppuun. Vielä oikea kuvakulma: kamala tiskivuori ei näy, vaan sen sijaan pihalta ikkunaa kohti kurottava omenapuu plus kodikkaat padat ja pannut seinälle ripustettuina.
Lopuksi vielä kotitalo. Puoliso ajoi nurmikon ensimmäistä kertaa tämän kesän aikana, minä hätistin kissat kauemmas. Naapurista juoksutimme muutaman laatikkokukan kohottamaan vaikutelmaa, kuskasimme likaiset kahvikupit pois portailta. Sitten kiivasta pohdintaa siitä, pitäisikö ulko-oven olla kuvassa auki: On psykologisesti hyvä, että ovi on ammollaan, se on niin kuin kehoitus että tervetuloa meille! No ei tosiaankaan, koko talo näyttää ihan röttelöltä, jos kaikki on auki ja rempallaan!
Kohta on suurten sukujuhlien aika. Sitten saamme vanhemmistamme, sisaruksistamme ja itsestämme pari edustavaa otosta, joten eiköhän tämä tästä.
Kuvauspäivän jälkeen tuli vähän väsymysitku. Miksemme voi ja uskalla ottaa kuvia siitä, mitä meillä ihan oikeasti on: minä makaamassa kulahtaneissa verkkareissa sohvalla katsomassa tosi-tv-ohjelmia telkkarista, ympärillä kamala pino kirjoja ja lehtiä ja muuta sotkua. Ehkä meistä tulee hyvät vanhemmat, vaikken todellisuudessa hymyilekään laittaessani ruokaa tai heiluessani imurinvarressa?
Ja niin, kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseeni liittyvistä onnitteluista. Teitä on valtavan monta! Vuodestani tullee onnekas näin monien toivotusten saattelemana. Kommenttinne tuntuvat paitsi ujostuttavilta myös tosi hyviltä: laaja ystävällinen taustajoukko, joka seuraa matkaani. Kiitos!
skip to main |
skip to sidebar
Ensimmäisen adoptiomatkan (2005-2009) merkinnät ovat nykyään pääosin piilossa, sillä ne julkaistiin kirjana kesäkuussa 2011 (Adoptiomatka, Tammi). Eräänä päivänä alkoi uusi matka. Nyt perhe on koossa, nyt meitä on neljä. Pikkuruinen osa ajatuksista tallentuu edelleen myös julkiseen muistiin, tänne.
5 comments:
Kiinalainen ei ehkä ajattele samalla tavoin kalsareissa halkoja hakkaavasta miehestä kuin suomalaiset (jotka varmaan ajattelisivat, että ovatpa huumorintajuisia). Moniin maihinhan kuviin ei kulttuurieroista johtuvista tulkintasyistä laiteta lemmikkieläimiä (eli ei kerrota, että "karjaa" pidetään sisällä), takkoja (vain köyhät laittavat ruokaa sisällä) tai vastaavia. Ja ehkä kysymys ei olekaan siitä, millaisia te olette, vaan siitä, että te viitsitte nähdä vaivaa saadaksenne kivoja kuvia. :) Minäkin olen jo alkanut ottaa kuvia sitä silmällä pitäen, että saadaan niitä lähettää sitten Etiopiaan.
Kauhean vaikea olisi ottaa kuvia vierasta kulttuuria varten:-O Mistä sitä tietää, miten missäkin kulttuurissa mitäkin meille arkista voidaan tulkita.
Mä olisin varmaan marssittanut meidän kissat kuvaan osoittamaan, miten eläinrakkaita ja hyviä ihmisiä me ollaan:/
Hyvä kun olette ajoissa liikkeellä! Kuvien ottaminen on aika hankalaa.
Ohjeissa muuten sanotaan, että kuvien (joita lähtee 6-8 kpl) täytyisi olla lähinnä omasta kodista, 1-2 pihalta, eli varmaan joku mökkikuva on ok, mutta suurin osa siis pysyvästä kodistanne. Ja sukujuhlista ehkä 1 kuva, missä te + sukulaisia. Mutta olisi parempi, jos sukulaiset pistäytyisivät teillä kahvilla.
Teistä täytyy olla kuva, jossa olette kahdestaan, joten senhän voisi myös ottaa sukujuhlista kivalla taustalla. Meillä se yhteiskuva oli hääkuva, joka on luonnossa otettu.
Me muuten otettiin "vastakuvat" eli ns. totuus kotielämästämme, ja laitettiin ne lapselle kerättävään albumiin. Meillä on siis pikkuinen albumi, jossa on kuvia kodistamme ja meistä + läheisistä (isovanhemmat jne.). Nämä kuvat ovat realistisia. Meinaamme katsella sitä lapsen kanssa Kiinassa ja lentokoneessa. Eli ikään kuin tutustuttaa hänet tulevaan kotiinsa & sukuunsa.
Ei meilläkään ollut kuvaa, jossa olisimme kahdestaan, ei kannata stressata... :)
Meillä oli myös hakumatkalla kuva-albumi. Sen kohtaloksi jäi tulla esitellyksi esimerkkinä Suomesta erään maalaiskylän pikkupojille - sillä oma pienemme ei osannut (harjoituksen puutteesta tietysti) katsoa kuvia ollenkaan, ei tajunnut mitä ne ovat.
Ei varmaan oo pakko olla sitä kuvaa, jossa ollaan kahden, mutta voihan sen järjestää, jos on mahdollisuus.
En mäkään usko, että lapsi ymmärtääkään mitään "tässä on mummo"-juttuja, mutta ehkä kuvia katsellessa jotain kodistamme jää visuaalisesti mieleen ja tuntuu edes etäisesti tutulta, kun tulemme tänne. Otan lähikuvat unipupuista jne., jotka laitan pinnasänkyyn odottamaan tulijaa, jospa edes ne kiinnostaisivat...
Post a Comment