Olen käynyt erilaisilla lapsimessuilla työni vuoksi vuosia, mutta tänä viikonloppuna minussa oli ensimmäistä kertaa mukana myös toinen puoli: tuleva äiti. Kuljin messualueen läpi melko pikaisesti, en pidä suurista väkijoukoista, mutta ehdin kokea monenlaisia tunteita: haikeutta siitä, että paljon pohtimani imetysasiat eivät sitten koskaan tulleetkaan ajankohtaisiksi itselleni, liikutusta pikkuruisista taaperovaatteista, ärtymystä lapsiaan rumalla äänellä komentavista vanhemmista (omahyväinen, epärealistinen puuskahdus: "Noin en koskaan tule itse käyttäytymään...").
Hämmentävin keskustelu käytiin lelutiskillä, josta ostin lapsellemme sievän, keltaisen puuankan, jota voi vetää narussa. En huomannut tarjousta, jossa luvattiin kaupan päälle kaivertaa leluun lapsen nimi ja ikä. Siksi myyjän kysymys siitä, kenelle lelun ostan ja kuinka vanha sen saaja onkaan, häkellytti täysin. Spontaani "en tiedä" -vastaukseni puolestaan kummastutti ihmiset ympärillä.
Oikein pysähdyin, jälleen. Ostan leluja lapselle, jonka nimeä, ikää tai kotimaata en tiedä. Odotan tuntematonta ihmistä, joka tulee kuulumaan elämääni saapumisensa jälkeen aina. Yritän usein kuvitella kasvoja, ääntä, ilmeitä ja luonnetta, mutta en pysty. Toisinaan se pelottaa, toisinaan tuntuu valtavan surulliselta, mutta usein olen vain hämmentynyt, malttamaton ja onnellinen.
Laitoin ankan kaapin perälle, kun olimme miehen kanssa ihmetelleet sitä tuokion kuin kaksi idioottia: "Ajattele, että se meidän lapsi joskus koskee tätä samaa lelua mikä meillä on nyt kädessä!" Kontakti kai sekin häneen, joka joskus saapuu.
Sunday, April 17, 2005
Subscribe to:
Posts (Atom)