Useat ihmiset alkavat raskauden aikana nimittää kohdussa köllivää lasta joksikin, näin olen käsittänyt. Tarkoitan siis ilmiötä, jossa tulevat vanhemmat silittelevät äidin vatsaa ja kutsuvat sen asukasta jollakin hassulla hellittelynimellä, sanotaan vaikka rumpaliksi tai puuhapeteksi tai murmeliksi.
Meidänkin pitää kutsua tulevaa lasta joksikin, onhan hän puheessa läsnä päivittäin. Vaivihkaa nimitys on vakiintunut sanoiksi, jotka varmasti monet muutkin ovat kokeneet luontevimmiksi: "se pieni". Ympärille kietoutuu usein myös pari muuta sanaa, joten koko nimi voisi olla oikeastaan "sitten kun se pieni tulee". Muuten asiat polveilevat miten sattuu, mutta nuo sanat kuuluvat yhteen: "Sitten kun se pieni tulee, ei enää voida käyttää näin voimakkaasti hajustettua pesupulveria." "Minä en ainakaan edes ajattele työasioita sitten kun se pieni on tullut." "Sitten kun se pieni tulee, pidän sitä sylissä enkä päästä enää koskaan irti".
Se pieni.
Sieltä maailmalta.
Tänne meille asumaan.
skip to main |
skip to sidebar
Ensimmäisen adoptiomatkan (2005-2009) merkinnät ovat nykyään pääosin piilossa, sillä ne julkaistiin kirjana kesäkuussa 2011 (Adoptiomatka, Tammi). Eräänä päivänä alkoi uusi matka. Nyt perhe on koossa, nyt meitä on neljä. Pikkuruinen osa ajatuksista tallentuu edelleen myös julkiseen muistiin, tänne.
