Tällaista väsynyttä lastia kuskaan näinä kesäiltoina kotiin rannalta. Isosisko ja pikkuveli, perhe on nyt koossa. Jos pikkuveli alkaa kärrymatkalla tempoilla, kävellä haluaa, isosisko lykkää palan ruisleipää tai kävyn pieneen suuhun.
Kun avaamme kotioven, pikkuveli alkaa nauraa.
Meille kuuluu hyvää, hiekkaisia pyyhkeitä eteisen lattialla, paljon ääniä näissä huoneissa.
Kerron toiste enemmänkin, nyt halusin jakaa tämän kuvan. Hyvää kesää sinulle, joka yhä luet.
Tuesday, June 25, 2013
Saturday, February 02, 2013
Pikkuveli. Pikkuveli!
On niin kiva huomata, että edelleen jotkut käyvät lukemassa, kuulumisia kyselemässä. Kiitos. Nyt kerron vähän.
Tällä kertaa olin töissä, kun puhelin soi. Näin tapahtui marraskuun lopussa. Taas kysyttiin samalla tavalla: Oletko pahassa paikassa, ehditkö puhua?
Ehdin.
Kuljin edestakaisin työpaikan käytävää, kun ääni kännykässäni puhui, en voinut pysähtyä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että päivän työt on tehty. Suljin tietokoneen ja kävelin ulos korkeasta rakennuksesta. Ääni puhui yhä.
Bussipysäkillä laitoin esimiehelle tekstiviestin, suunnilleen: Meillä on ehkä lapsi. Pidän nyt ne lomapäivät, joista sovittiin. Älä kerro vielä kenellekään.
Sitten soitin miehelle ja sitten soitin siskolle.
Meillä oli kaksi vuorokautta aikaa tutustua lapsen papereihin ja lääkärilausuntoihin ja kertoa, olemmeko valmiit ottamaan hänet lapseksemme. Olimme kyllä, vaikka vähän pelotti ja pelottaa. Hänellä on erityistarve, kuten odotimmekin. Emme vain tienneet, mikä tarve se on.
Isosisko sai tietää asiasta vähän myöhemmin. Ensin hän kysyi: Onko minulla ja pikkuveljellä sama kiinaäiti? Sitten: Voidaanko soittaa minun kiinaäidilleni, kun ollaan hakemassa pikkuveljeä? Isosisko kuulemma muistaa yhden numeron kiinaäidin puhelinnumerosta, se on viisi. Sitten isosisko hiljeni. Vasta iltasadun jälkeen hän mietti: Minä olen meidän perheessä ainoa, joka on kuullut kiinaäidin äänen ja nähnyt naaman. Mutta en enää muista niitä.
Silloin meitä molempia itketti.
Kolmen viikon kuluttua haemme pikkuveljen kotiin. Hän on vauva vielä. Hän on ihana.
Tällä kertaa olin töissä, kun puhelin soi. Näin tapahtui marraskuun lopussa. Taas kysyttiin samalla tavalla: Oletko pahassa paikassa, ehditkö puhua?
Ehdin.
Kuljin edestakaisin työpaikan käytävää, kun ääni kännykässäni puhui, en voinut pysähtyä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että päivän työt on tehty. Suljin tietokoneen ja kävelin ulos korkeasta rakennuksesta. Ääni puhui yhä.
Bussipysäkillä laitoin esimiehelle tekstiviestin, suunnilleen: Meillä on ehkä lapsi. Pidän nyt ne lomapäivät, joista sovittiin. Älä kerro vielä kenellekään.
Sitten soitin miehelle ja sitten soitin siskolle.
Meillä oli kaksi vuorokautta aikaa tutustua lapsen papereihin ja lääkärilausuntoihin ja kertoa, olemmeko valmiit ottamaan hänet lapseksemme. Olimme kyllä, vaikka vähän pelotti ja pelottaa. Hänellä on erityistarve, kuten odotimmekin. Emme vain tienneet, mikä tarve se on.
Isosisko sai tietää asiasta vähän myöhemmin. Ensin hän kysyi: Onko minulla ja pikkuveljellä sama kiinaäiti? Sitten: Voidaanko soittaa minun kiinaäidilleni, kun ollaan hakemassa pikkuveljeä? Isosisko kuulemma muistaa yhden numeron kiinaäidin puhelinnumerosta, se on viisi. Sitten isosisko hiljeni. Vasta iltasadun jälkeen hän mietti: Minä olen meidän perheessä ainoa, joka on kuullut kiinaäidin äänen ja nähnyt naaman. Mutta en enää muista niitä.
Silloin meitä molempia itketti.
Kolmen viikon kuluttua haemme pikkuveljen kotiin. Hän on vauva vielä. Hän on ihana.
Subscribe to:
Posts (Atom)