Saturday, September 26, 2009

On:

Allekirjoitettu tärkeitä papereita. Kiistelty Kansaneläkelaitoksen kanssa ja selviydytty voittajana. Tutustuttu Huuto.netin ihmeisiin. Huudettu sieltä jonkinlaisessa tasapainottomuuden tilassa lapselle tonttupuku. Ostettu myös pieniä punaisia ja sinisiä sukkia. Oltu aikaansaamattomia oikeasti tarpeellisten hankintojen suhteen. Otettu valokuvia viisumihakemukseen. Vaihdettu keittiön kaapeista hyllypaperit ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Maksettu laskuja. Otettu rokotuksia. Lainattu matkalaukkuja. Selvitelty vakuutuksia. Tiivistetty ikkunoita. Laskettu lomapäiviä. Varattu lentoliput. Vertailtu hotelleja. Laadittu listoja. Siivottu komeroita. Hommattu helistin. Kerätty omenoita pihalta. Noukittu portailla toukokuusta saakka lojunut vanha lenkkari roskikseen. Luettu lastenkasvatusoppaita. Soitettu neuvolaan. Soiteltu muiden samaan aikaan matkalle kanssamme lähtevien perheiden kanssa. Meilaitu heidän kanssaan vielä enemmän. Kirjoitettu matkasuunnitelma yhteisvoimin. Varattu hammaslääkäri. Täytetty vauvakirjaa. Suunniteltu videokameran ostamista. Laskettu euroja. Lähetetty siskolle hermostunut tekstiviesti ostoskeskuksen humusta: ovatko kaikki pinnasängyt saman kokoisia, minkä kokoinen lakana muka on oikea. Tehty tulevaisuudensuunnitelmia. Sullottu vinttiin tavarat, joita ei lähivuosina tarvita. Poistettu keittiön kaapeista pastapusseja ja kuivakeittoja, joiden parasta ennen -päiväys oli kaksi vuotta sitten. Lehteilty Kiina-aiheisia opaskirjoja. Selvitelty tuttipullon ja nokkamukin käytäntöä, eroja ja yhtäläisyyksiä. Porattu reikiä seiniin ja ripustettu niihin asioita. Todettu, että pitää hankkia hiusharja lapselle ja kirjoitettu asia muistiin. Esimerkiksi.

On myös:

Riidelty kotona enemmän kuin aikoihin, vaikken tästä mielelläni kerrokaan. Odotusajan auvo ja sees eivät ole kovin läsnä, on kiire, on kiire, stressaa.

Nalkutan puolisolle paljon. Haluan kaiken valmiiksi heti. Hermostun, kun hän ei piilota sähköjohtoja nyt vaan sanoo tekevänsä sen vasta ensi viikolla. Ärsyynnyn jopa hänen tyyneydestään. Eikö tämä muka kosketa sinua lainkaan, kehtaan kysyä. Pyydän sentään anteeksi aika pian.

Kuvittelin näiden kuukausien olevan paljon rauhallisempia, jonkinlaista onnellista lillumista, vihdoin se mystinen olotila, jolloin saan ja uskallan ajatella lastani, keskittyä häneen, häneen vain.

Mutta on eniten:

Ajateltu lasta. Rakastettu. Tuijoteltu hänen kuviaan. Yksi kuva on jääkaapin ovessa, toinen yöpöydällä, kolmas töissä, neljäs laukussa aina mukana, viides eteisen peilissä.

Lapsen jokainen piirre on tuttu ja ihana.

Ehdin sentään hengittää ja olla onnellisempi kuin koskaan.

Tuesday, September 15, 2009

Onni pelko onni

Kollega tuo pöydälleni sievän korun. Hän haluaa antaa sen lapselleni, koska se, että olen saanut lapsen, on koskettanut häntä.

Naapuri hehkuttaa aidan takaa hakiessani aamun lehteä: mieletöntä, siis aivan mahtavaa, onnea!

Esimies läjäyttää työpisteeseeni säkillisen hiekkaleluja. Ne voi kuulemma laittaa kellariin tai vinttiin odottamaan, ne ovat hänen tyttäreltään minun tyttärelleni.

Kaukaisempi työkaveri kiirehtii kaksi kerrosta alempaa luokseni kuultuaan uutisen, halaa, kyyneleitä pyyhkii.

Lapsuuskotini alakerran naapurit postittavat yllättäen paketin, jonka sisältä paljastuu pieni vaatekerta. En ole tavannut heitä pariinkymmeneen vuoteen.

Lukioaikainen ystävä lähettää sähköpostin, jossa on kaunein runo.

Ystävä askartelee monta iltaa kuvakirjaa, jota lapseni voi joskus lukea.

Vuosien takainen poikaystävä itkee onnesta puhelimessa.

Monet ovat itkeneet.

Te sadat onnittelette. Teidän joukossanne on adoptiovanhempia, lastaan odottavia, biologisia äitejä ja isiä, lapsettomia, niitä jotka eivät lapsista edes pidä, teinejä, isovanhempia. Teidän joukossanne on myös adoptoituja nuoria ja aikuisia sekä ainakin yksi lapsensa adoptoitavaksi antanut äiti.

Tämä kaikki liikuttaa minua syvästi. Että voin vihdoin jakaa osan onnestani – ja että se otetaan vastaan. Että se ylipäänsä kiinnostaa. Kuin maailma valostuisi.

Kun joku mainitsee lapseni nimen, kiinalaisen tai sen yhden, jonka olemme hänelle lisäksi valinneet, sydän tuntuu pakahtuvan. Tai kun kirjoitan lennokkaasti nimeni lomakkeissa kohtaan, jossa lukee viivan alla: äidin allekirjoitus.

Mutta!

Hetkinä, jolloin en pakahdu onnesta, olen usein hyvin peloissani. Öisin valvon. Sillä tästä on tullut totta, minulla on suunnaton vastuu. Osaanko olla äiti? Riittääkö minun parhaani? Kuinka paljon hajottavia toiveita ja voimia olen ehtinyt ladata itseeni pitkän ja kipeän odotuksen aikana? Pääsenkö niistä irti?

Pelkoni hämmentää ja hävettää. Jotenkin kuvittelin aina, että olisin tässä vaiheessa paljon jalostuneempi, parempi ihminen, mutta olen edelleen sama keskeneräinen.

Tahtoisin kirjata muistiin kaikenlaista käytännöllistäkin toimintaa (kiitos vaununeuvoista ja muista!). Juuri nyt kuitenkin vain tämä:

Pyykkinarulla roikkuu ja kuivuu kaksi pikkuruista potkupukua, on kuivunut jo pari päivää, käyn välillä tuijottelemassa niitä, en raaski laittaa kaappiin. Että saan tällaisenkin asian elämässä nähdä, omassa kodissani, miten onnellista se onkaan.

Sunday, September 06, 2009

Pieniä ja suuria

Mietin joka päivä, kuinka on mahdollista, että olen saanut osakseni näin suuren onnen. En voi ymmärtää sitä. Pieniä hetkiä, jollaisia en osannut kuvitella. Esimerkiksi tällaisia:

Makaan sohvalla ja pälpätän puhelimessa siskon kanssa siitä, kuinka lapsemme, serkukset, voivat muutaman vuoden kuluttua yöpyä teltassa tuossa pihalla. Jos haluavat. Mutta että se on varmaankin heistä kivaa. Ja että jätän sitten ulko-oven raolleen, jotta tytöt voivat tulla sisälle heti, jos heitä alkaa pimeä pelottaa.

Kesken puhelun puoliso huutaa yläkerrasta, että hänellä on tärkeää asiaa. Kysyn, eikö se voisi odottaa, rönsyilevä keskustelu on vasta puolessavälissä. Ei voi, kuulemma, pitää heti mennä katsomaan.

Ylhäällä paljastuu pahvilaatikoiden sekasorto. Mies on kaikessa hiljaisuudessa purkanut vintistä näkyville vuosia sitten ostetun pinnasängyn, koonnut sen ja esittelee nyt kummissaan: tiesitkö, että sängynlaidan saa kolmeen eri asentoon!

Se oli kiireellinen asia, ymmärrän.

Ja tässä samassa yhteydessä esitän muutamia kysymyksiä, joita en ehkä koskaan uskonut esittäväni. Mikäli joku teistä viitsii vastata, arvostan sitä suuresti:

Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan lastenrattaita?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan kantoliinaa?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan syöttötuolia?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan turvakaukaloa autoon?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan sitteriä?

Ehkä takerrun näistä konkreettisista kirjoittamiseen kuitenkin osittain siksi, että suurempia tunteita on vaikea sanoittaa.

Esimerkiksi.

Olen ajatellut lapseni biologista äitiä näinä viikkoina hyvin paljon, itkenytkin. Mitä hän on tehnyt, minkä aarteen meille antanut, kuinka vahva hän on ollutkaan. Eikä hän lainkaan tiedä, kuinka hänen lastaan rakastetaan jo nyt. Enkä saa koskaan kertoa sitä hänelle. En voi tehdä enempää kuin pitää syntymä-äidin läsnä lapsen arjessa, en anna lapsen unohtaa.

Etten voi kiittää häntä, joka antoi minulle elämäni suurimman lahjan eikä tehnyt sitä antamisen ilosta, kevein mielin.

En osaa kirjoittaa tästä aiheesta enempää.

…..

Kysyjille: Pääsemme hakemaan lapsen kotiin aikaisintaan parin kuukauden kuluttua. Nyt on aika opetella uudenlaista odottamista, käyttää aika hyödyksi.