Epätäydellinen äiti kuulee kikatuksen

Yläkerrasta kuuluu holtitonta kikattamista. Siellä minun tyttäreni nauraa ja tiedän jo, mistä juuri tuollainen nauru syntyy: puoliso on nostanut lapsen ilmaan ja kutittaa parransängellään hänen mahaansa. Kohta kävelen portaat ylös, sinne, ja asettelen uneliaan käärön kainalooni. Luen hänelle kirjaa. Pieni sormi sohii kuvista tuttuja yksityiskohtia ja minä toistan niitä yhä uudelleen.

Kukka. Auto. Koira. Kala. Vene. Barbapapa. Aurinko. Aurinko!

Kun tyttö on nukahtanut, jompikumpi meistä vanhemmista sanoo sen jälleen:

Nyt meillä on lapsi, ajatteles ja uskomatonta, se nauraa ja nukkuu, näin onnellinen en ole koskaan ollut.

Toinen nyökyttelee myöntävästi, molempien kasvoilla on tietty hymy.

Mutta on muunkinlaista, on esimerkiksi ikiaikainen äitien syyllisyyden taakka, jostakin se putosi harteilleni.

Onko minulla lupa tuntea ärtymystä, kun lapsi roikkuu lahkeessa ja kitisee, enkä tahtoisi kuin viisi perunaa rauhassa kuoria, hyvänen aika, sitten taas ehtisin olla läsnä? Minäkö se olen, joka ei eräänä synkkänä aamuna yksinkertaisesti viitsi lähteä leikkipuistoon, pukea haalaria ja käteen rukkasia, jotka lapsi repii pois? Olenko tosiaan sanonut lapselleni, etten juuri nyt jaksa, kun hän ojentaa palikoita ja vaatii rakentamaan tornin (taas ja taas ja taas) ja hänen silmissään on iloinen odotus?

Häntä kaivattiin niin pitkään ja häntä rakastetaan niin paljon, mutta kaikki ei olekaan täydellistä.

Tämän tosiasian kokeneemmat äidit kertoivat jo vuosia sitten ja tiesinhän sen, teoriassa. Mutta todellisuuden kohtaaminen on eri asia.

Illalla lapsen nukahdettua supsutan itselleni: saat välillä väsyäkin, olla vajaa. Opettelen olemaan armollinen itselleni. Viime kuukausina olen paljon oppinutkin. Ja aamulla nostan lapsen viereeni, venyttelemme molemmat, aika usein lähdemme puistoon. Nämä päivät ja illat ja aamut ovat onnea täynnä, ja niistä on vasta muodostumassa meidän näköisiämme.