Nämä juhlapäivät ovat aina vähän surkeita, tahmeita, taustalla surumielisyys vaikka iloa olisikin. Kuinka jo tahtoisinkaan olla laittamatta kuuluisaan perunasalaattiini kourakaupalla mustapippuria, jotta lapsikin voisi sitä natustaa! Nyt annostelen mausteita holtittomasti, sivelen vankkoja valkosipulinkynsiä ja viipaloin ne sitten ruokaan, kaikki kymmenen. Ikävä ikävä ikävä.
Tuntuu liian usein ja vahvasti siltä, että jotain olennaista puuttuu elämästä. En osaa kahmaista täysiä osia onnesta silloinkaan, kun siihen olisi kaikki edellytykset (hiljainen mökki hektisen työrupeaman jälkeen, saunan ikkunasta avautuva järvimaisema, laineilla vaahtoa, paljaat kohmeiset varpaat ruohossa).
Mahdankohan harmitella sitten, kun perheemme on kasassa? Äkäillä, että olisi pitänyt osata ottaa kaikki irti vapaasta olemasta? Haluanko siinä vaiheessa tyrkätä irti lahkeeseen niistävän räkänokan edes hetkeksi?
Ajatuslapsi kulkee mukana, vaikkei ehkä vielä ole syntynytkään. Toisinaan hämmästyn, kun bussista pois noustessani seisonkin pysäkillä yksin. Pitkän ajomatkan aikana olen ehtinyt kuvitella pienen viereiselle penkille, nojaamaan ikkunaan. Kuokkiessani kotipihalla kukaan ei juokse luokseni, vaikka leikin ajatuksella. Illalla saan lukea rauhassa sängyssä. Melkein kuulen kutsun tulla silittämään ja peittelemään vielä kerran, arjessa on niin selkeä aukko.
Ja sitten hoksaan aina hätkähtäen, että kaksin tässä ollaan. Lapsettomana parina.
Toivottavasti en kuulosta aivan vinksahtaneelta. Olen joskus kuullut muidenkin odottavien adoptioäitien kokevan näin: lapsen kuvittelee vierelleen niin voimakkaasti, että tunne melkein säikäyttää kun sen tajuaa. Biologinen äiti tunnustelee tulevaa ihmistä kehossaan, potkuja ja heikotuksia ja sellaista. Ehkä tässä on samaa? En voi kasvattaa lasta kohdussa, mutta hän kasvaa ajatuksissa, tulee lähemmäs.
Wednesday, May 02, 2007
Subscribe to:
Posts (Atom)