Wednesday, August 11, 2010

Valokuva ja ihme

Melkein enemmän kuin koskaan tahtoisin liittää tähän merkintääni valokuvan. Koska se ei ole järkevä ajatus, yritän kertoa kuvasta.

On nurmikko, taustalla talomme, valkoinen maali on hilseillyt sen seinästä. Talon edessä seisoo kolme lasta. Keskellä on tyttäreni, hänellä on yllään kaunis kirahvikuvioinen slipoveri ja tukassa punainen hiusrenksu. Vieressä toinen lapsi pitää kiinni taaperokärrystä, johon on lastattu Barbapapa-pehmo, muovikippoja ja palikoita. Kolmas lapsi puristaa kädessään jotakin, ehkä nakinpalaa, koska olemme vähän aikaa sitten grillanneet. Häntä naurattaa. Puussa ei vielä ole omenoita, on puolipilvinen päivä.

Näettekö?

Kuvan ulkopuolella, aivan siinä vieressä, olemme me aikuiset, kolme pariskuntaa. Odotimme lapsiamme kotiin yhtä pitkään, vaikka emme sinä aikana tienneet toisistamme. Erään työpaikka sijaitsee puolison työpaikan naapurissa. He saattoivat kävellä toistensa ohi kadulla, molemmat matkalla lounaalle, esimerkiksi sinä vuoden 2005 päivänä, jolloin illalla kirjoitin tämän (kyllä, alan vähitellen availla näitä vanhempia lukittuja merkintöjä).

He eivät arvanneet, että kohtaisivat ensimmäistä kertaa vasta vuosien kuluttua Hongkongin lentoasemalla, kuten me kaikki. Siellä ehdimme vain kätellä, sitten astuimme uuteen lentokoneeseen ja matkustimme eteenpäin.

Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin suurin asia: nyt hakisimme lapsemme kotiin. Saimme tulla vanhemmiksi suunnilleen saman ikäisille lapsille, jotka olivat asuneet elämänsä ensimmäisen ajan samassa paikassa.

Teimme matkan yhdessä.

Parin viikon kuluttua erosimme Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kotimatkan viimeisen taipaleen aikana muistan katsoneeni kuusia ja ajatelleeni, ettei kukaan näitä ihmisiä lukuun ottamatta tiedä, millainen musiikki soi hotellimme aulassa iltaisin, kun kannoimme virastovierailujen väsyttämiä lapsiamme, menimme kukin omaan huoneeseemme.

Kun kuva otettiin, lapset leikkivät ensimmäistä kertaa yhdessä. Me katsoimme, omiamme, ja mietimme, etteivät asiat voisi olla mitenkään muuten. Miten juuri minun tyttäreni osattiin antaa meille, ja nuo kaksi muuta heidän perheisiinsä? Adoptiopaperimme olivat varmaankin pinossa peräkkäin, mutta kuinka ne oli osattu laittaa juuri oikeaan järjestykseen?

(Tähän yritin sorvata jotakin tiivistävää loppuhuipennusta, mutta päädyin vain ”elämä on ihmeellistä” -höperryksiin. Ehkä tuo edellisen kappaleen toiseksi viimeinen lause on sittenkin tärkein ja - ihmeellisin. Tuntuu käsittämättömältä kuvitella, että tyttäreni voisi olla joku muu, mutta tällaisessa tilanteessa ajatusleikki on väistämätön. Ajatus on yhtä typerryttävä kuin jos katsoisin lähipuiston hiekkalaatikolla vierasta taaperoa ja miettisin, että hän saattaisikin asua meillä.)