On niin kiva huomata, että edelleen jotkut käyvät lukemassa, kuulumisia kyselemässä. Kiitos. Nyt kerron vähän.
Tällä kertaa olin töissä, kun puhelin soi. Näin tapahtui marraskuun lopussa. Taas kysyttiin samalla tavalla: Oletko pahassa paikassa, ehditkö puhua?
Ehdin.
Kuljin edestakaisin työpaikan käytävää, kun ääni kännykässäni puhui, en voinut pysähtyä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että päivän työt on tehty. Suljin tietokoneen ja kävelin ulos korkeasta rakennuksesta. Ääni puhui yhä.
Bussipysäkillä laitoin esimiehelle tekstiviestin, suunnilleen: Meillä on ehkä lapsi. Pidän nyt ne lomapäivät, joista sovittiin. Älä kerro vielä kenellekään.
Sitten soitin miehelle ja sitten soitin siskolle.
Meillä oli kaksi vuorokautta aikaa tutustua lapsen papereihin ja lääkärilausuntoihin ja kertoa, olemmeko valmiit ottamaan hänet lapseksemme. Olimme kyllä, vaikka vähän pelotti ja pelottaa. Hänellä on erityistarve, kuten odotimmekin. Emme vain tienneet, mikä tarve se on.
Isosisko sai tietää asiasta vähän myöhemmin. Ensin hän kysyi: Onko minulla ja pikkuveljellä sama kiinaäiti? Sitten: Voidaanko soittaa minun kiinaäidilleni, kun ollaan hakemassa pikkuveljeä? Isosisko kuulemma muistaa yhden numeron kiinaäidin puhelinnumerosta, se on viisi. Sitten isosisko hiljeni. Vasta iltasadun jälkeen hän mietti: Minä olen meidän perheessä ainoa, joka on kuullut kiinaäidin äänen ja nähnyt naaman. Mutta en enää muista niitä.
Silloin meitä molempia itketti.
Kolmen viikon kuluttua haemme pikkuveljen kotiin. Hän on vauva vielä. Hän on ihana.
Saturday, February 02, 2013
Subscribe to:
Posts (Atom)