Eräänä aamuna tässä vasta kävelimme kohti korkeaa virastorakennusta, ikkunoissa oli valoja, tuuli. Nousimme hissillä ylös ja odotimme. Varmistimme vielä kerran, että mukana on kaikki tarvittava: virkatodistukset, rikosrekisteriotteet, selvitys uudesta työpaikasta, lääkärinlausunnot ja laboratoriokokeiden tulokset. Sosiaalityöntekijän huoneessa kaikki oli ennallaan, lasten valokuvia seinällä ja hänen oman tyttärensä kuva pöydällä. Istuimme tuoleihin pienen pöydän ympärille.
Virkailija katsoi meitä ja kysyi: miten tämä odotusaika on sujunut?
Mitä tuollaiseen voi vastata ja miten. Että välillä kaikki on kamalaa ja epäreilua, odotusajat pidentyvät eikä lasta kuulu tahi näy, maailma pyörii edelleen, asiat etenevät, ystävien jälkikasvu aloittaa koulun, vain me olemme samoja. Että joskus tuntuu kuin en jaksaisi odottaa enää hetkeäkään, sattuu ja itkettää, viskon sohvatyynyjä ja rähisen. Ja että sitten tulee taas varmuus: minähän jaksan ja odotan niin kauan kuin se on tarpeen, vaikken mitään suurta suunnitelmaa tässä kaikessa pystykään näkemään.
Olimme aika vaitonaisia, mutta niinhän me aina olemme.
Adoptiolupamme on ollut voimassa kohta kaksi vuotta ja nyt meidän piti kertoa, kuinka olemme sen ajan käyttäneet. Yritin muistella ja kuvailla, mutta juhlapyhät, lomat ja remontit olivat ajatuksen tavoittamattomissa, kaikki sulautui yhteen hämäräksi. Tajusin kipeästi, etten ole voinut nauttia odotusajasta kuten kenties voisin raskaana ollessani, koska laskettua aikaa ei ole, vaan pelkkä pitkittynyt kuukausien ketju ja pelko. Olen kuitenkin saanut kokea myös hetkiä, jolloin onni kirkastuu: saan lapsen, tulen äidiksi. Leimahduksia, sanoisi eräs Emilia. Silloin kuvittelen, millä äänellä luen Tatua ja Patua iltaisin, tai Maisaa.
Laskeuduimme hissillä alas, aulaan oli kyhätty jonkinlaiset joulumyyjäiset. Ostin pienen huovutetun kissan, koskin sitä ja ajattelin, että se on lapselle. Että joskus voin antaa otuksen ja siihen liittyy tarina.
Vähän myöhemmin postissa saapui kopio adoptiolautakunnalle osoitetusta lisäselvityksestä kansainvälisen adoptioluvan jatkamista varten. Sen lopussa kirjoitetaan: "Puolisot odottavat hartaasti saavansa toivomansa adoptiolapsen mahdollisimman pian. Odotusaika on tuntunut ajoittain raskaalta. Jatkolupaa ajatellen voimme edelleen suositella heitä lämpimästi adoptiolapsen vanhemmiksi.”
Siinähän se on, tämän blogin ja elämän sisältö tiivistettynä kolmeksi lauseeksi. Me saanemme luvan jatkaa odottamista. Näillä näkymin lapsi saattaa olla kotona vuonna 2009.
Friday, December 07, 2007
Subscribe to:
Posts (Atom)