Kun katson lastani, silmissäni viisainta kauneinta täydellisintä, mietin usein:
Millainen on hänen biologinen äitinsä, minkälainen sukupuu hänen takanaan ja ympärillään siellä kaukana? Varmasti paljon hyviä ihmisiä, kuinka lapsi muuten voisi olla niin ihana. Mutta miltä nuo vieraat kasvot näyttävät?
Mitä lapseni synnyttänyt äiti tekee juuri nyt? Mitä hän ajattelee? Hän ei osaa kuvitella minua, minä en osaa kuvitella häntä.
Mietin myös, miksi ajattelen yleensä vain äitiä. Lapsella on myös biologinen isä. Ehkä siksi, että olen äiti, samalle lapselle. Puoliso sanoo ajattelevansa lapsen isää, harvemmin äitiä.
Tänään metrossa lapsi taputti polveani ja totesi hellällä äänellä: Iki Oma Äiti. Painautui sitten kylkeäni vasten, punainen talvihaalari kahisi.
Mietin, kuinka lähellä toisiaan ovat ääripäät.
Elämäni suurin onni: Saan olla äiti juuri tälle ainutlaatuiselle lapselle.
Elämäni suurin suru: En saa koskaan kiittää häntä, joka oli ensimmäinen. Enkä osaa koskaan kertoa hänestä lapselle ainuttakaan faktatietoa, sitten kun hän niitä haluaa tietää. Kauniita arvailuja vain.
Friday, December 17, 2010
Subscribe to:
Posts (Atom)