Viime kesänä istuin uimarannalla kainalossani vihreä kassi. Kuvittelin, että ehkä olen vuoden kuluttua lapseni kanssa samassa paikassa, kenties meillä on viinirypäleitä mukana. Mikä suuri ajatus! Pelkäsin, mutta uskalsin jo vähän toivoa. Onneksi kirjoitin senkin muistiin.
Näinä päivinä on sama ranta – ja jopa sama vihreä kassi hiekkaa ja likaisia nenäliinoja sisällään. Eväänä ei ole viinirypäleitä, vaan herneitä, mansikoitakin joskus. Rannalla on lapseni. Punainen hilkka päässään hän kävelee pallonsa kanssa veden rajassa, uskaltautuu pian vähän syvemmälle ja osoittelee vartaloaan sitä mukaa, kun se kastuu (”jaja”, toinen ”jaja”, peppu, sitten napa), sillä hän osaa jo monta sanaa.
Nyt olen osa sitä rannan äänimaisemaa, joka teki pitkään kipeää ja muuttui lopulta vähitellen osaksi toivoa. ”Kohta aletaan lähteä, äiti putsaa pallon niin laitetaan se jo rattaisiin”, sanoo ääneni ja sekoittuu osaksi muita ääniä.
Joskus sen sävy on kireä, on niin kuuma ja lapsi haraa vastaan, heittäytyy jäykkänä kiljumaan kun pitäisi poistua, vaatteet märkiä ja pyyhkeessä liiskautuneita mansikoita, iltapäivälehti ryppyinen vaikken ehtinyt lukea sivuakaan.
Kireyttä en osannut kuvitella etukäteen!
Kotimatkalla uupunut lapsi istuu takapenkillä turvaistuimessaan ja kaivaa sormillaan vielä yhtä hernettä palosta, hänen hiuksensa ovat märät.
En osannut kuvitella myöskään rakkauden määrää.
Tai tätä kaiken kokonaisvaltaisuutta, tunteiden ääripäitä, jossa häpeä omasta ärtymyksestä ja maailman suurin onni sekoittuvat. Tätä kaikkea, jota selittämään nämä sanani eivät taivu.
Tai ehkä sentään vähän taipuvat, konkreettisen esimerkin avulla:
Tänään syntymäpäivänäni sain lahjaksi, monen muun pienen kauniin hyvän lisäksi, pimennysverhot vierashuoneeseen ja korvatulpat. ”Aamulla saat nukkua niin pitkään kuin haluat, emme lapsen kanssa herätä”, lupasi puoliso. Tunsin huikeaa iloa, juuri nyt ajattelen pimeää viileää huonetta ja pitkää syvää unta, jota kukaan ei katkaise vaatimuksillaan.
Ja kuitenkin samalla tiedän, että kun ensimmäiset kitinät kuuluvat uneni läpi, nousen (kuten aina ennenkin näissä onni nukkua -tilanteissa) ja kävelen keittiöön, näen siellä lapsen naama puurossa ja sanon hänelle, että huomenta rakas ihana.
Tuesday, July 13, 2010
Subscribe to:
Posts (Atom)