Yhtäkkiä lapsestani on kasvanut iso, ainakin vähän. Hän täyttää kevään kuluessa kaksi vuotta. ”Ite tekee”, ”ei saa auttaa” sanoo hän ja änkeää jalkansa kenkään, kaataa mehun lasiin, haluaa mansikkatahnaa hammasharjaan. Illalla lapsi tulee syliin ja pyytää: äiti laulaa ja lohduttaa. Lohdutus tarkoittaa hänelle sitä, että ollaan ihan hiljaa tekemättä mitään, lähekkäin. Miten rakas hän onkaan.
Äiti laulaa ja lohduttaa, mutta äiti murehtii myös.
Osasinko sittenkään olla ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana kyllin hyvä paljossa rikkinäiselle lapselle?
Olinko tarpeeksi läsnä, sanoinko aina oikeat sanat, teinkö parhaat valinnat jokaisena päivänä? En varmasti.
Teinkö ja olinko tarpeeksi kuitenkin, riittävä äiti? En tiedä. Tein parhaani.
Olen sanonut lapselleni: Nyt menet isin kanssa tekemään keittiöön ruokaa, äiti haluaa olla hetken yksin. Ja: Jos ei se sotkeminen lopu, ei äiti jaksa syödä tässä saman pöydän ääressä. Ja: Jos et pue haalaria päälle, niin jää sitten muskari väliin enkä tiedä, jaksanko lähteä sinne ensi viikollakaan, harmi.
Ei minun suustani pitänyt koskaan kuulua tuollaisia lauseita.
Minua kauhistuttaa se, kuinka keskeneräisiä me vanhemmat olemme. Minä, muutkin luullakseni, kaukana täydellisyydestä. Ja silti meillä on lapsia. Ja ne ovat juuri meidän lapsiamme, pieniä ihmisiä, meille annettuja, meidän vastuullamme. Ja emme osaakaan kaikkea! Ja samalla olemme niin tärkeitä, tärkeimpiä! Ja hui!
Vuoden aikana on avautunut uusi maailma ja oivallus: näin monenlaisia äitejä on, näin monenlaisia tapoja toimia, tapoja olla äiti. Ei yhtä ainoaa.
Mutta mietin:
Kuuluuko riittämättömyyden tunne jokaisen äidin elämään?
Vai onko tämä, tämäkin, adoptioäidin oma kipu?
Saturday, January 29, 2011
Subscribe to:
Posts (Atom)