Yöllä iski pyhä jysäys. Oivalsin, että herskyttelyni ja itkeskelyni on sysännyt käytännön asiat syrjään. Unelmoin lämpimästä käpertyvästä lapsesta, mutta tiedän aivan liian vähän siitä, miten häntä hoidetaan.
Kuinka usein vuoden tahi kahden vanha ihmistaimi syö? Mitä hän syö? Juodaanko velli tuttipullosta? Onko astiassa jokin suurempi reikä, että velli mahtuu ulos? Mikä sellaisen tuttipullon nimi on? Kuinka kauan päiväunet kestävät? Miten valitsen kurahaalarin, etten tule huijatuksi? Onko rattaat hankala nostaa bussiin, näyttää vähän siltä? Millaiset ovat hyvät rattaat? Miten vaippa vaihdetaan? Montako niitä kuluu vuorokaudessa? Mikä on maailman paras vaippa? Niitä on nimittäin hommattava! Millä peppu putsataan vaipanvaihdon jälkeen, pelkällä vedellä vai myös saippualla?
En saanut unta ymmärtäessäni riittämättömyyteni.
Valvoin melkein aamuun.
Kamalasti ahdisti ja vieläkin vähän.
En osaa mitään ja vellittä lapsi menehtyy!
Adoptiovanhemmat voivat mennä neuvolaan juttelemaan siinä vaiheessa, kun tieto lapsesta on saapunut. Sieltä saanee vihkosia, ohjeita ja sympatiaa - jos hyvin käy, suhtaudun vähän varauksella. Mutta tähän hätään on hankittava kirja, ohjekirja! Sellainen hyvä, josta löytyy tietoa päivärytmeistä ja muista tolkun asioista. Ja sitä sitten luetaan ja opiksi otetaan.
Vaan onhan tässä aikaa kartuttaa tietoja. Odotus jatkuu.
Vielä:
Viime kuukausina olen käynyt muutaman kerran sympaattisessa kiinalaisravintolassa, tarkoituksella ihan yksin. Syön, istun, katselen, kuuntelen. Henkilökunta on kiinalaista ja sisustus sekä musiikki sellaista tiedättehän. Nuo ovat minulle hiljaisia pyhiä hetkiä, jolloin ajattelen lasta niin kovasti että kaipuu kipristää koko kehossa.
Tekisi mieli sanoa sille sievälle hymysuu-tarjoilijalle, joka tuo pöytään tilaukseni, että aina häntä katsoessani mietin, miltä tuleva lapseni näyttää.
Tuesday, January 23, 2007
Monday, October 23, 2006
Top 11
”Juuri kuule tuttu kertoi naisesta, joka tuli raskaaksi heti kun oli saanut adoptiolapsen. Se johtui siitä, että stressi jotenkin laukesi. Että kyllä sinullekin voi käydä niin, ajatteles. Että saat sittenkin vielä oman lapsen. Ei pidä toivoa menettää.”
”Nauttikaa nyt elämästä, kun vielä voitte ennen kuin lapsi tulee.”
"Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse (lapsi)"?
”Adoptiolapset eivät koskaan opi kunnolla suomea. Se on kamalan sääli, varsinkin kun sinäkin olet alalla, jossa nuo kirjoitteluasiat ovat niin tärkeitä.”
”On se ihanaa, että jotkut ovat noin epäitsekkäitä ja kasvattavat ihan vierasta lasta omanaan. Minä en kyllä pystyisi.”
”Kyllä minä sen tiedän, että monet adoptoivat vain rahan vuoksi. No, et ehkä sinä, mutta monet kuitenkin. Ne adoptiotuet ovat tosi isoja.”
”Kyllä se oma lapsi on aina oma ja veri vettä sakeampaa. Tulet ihan varmasti huomaamaan, eli mieti nyt vielä koko adoptiohössötystä.”
”Onko teidän nyt ehdottomasti saatava lapsi, kun se on noin vaikeaa? Ajattele positiivisesti. Ilman lasta teille jää paljon enemmän aikaa ja rahaa esimerkiksi lomailuun!”
”Kun teidän lapsi tulee täysi-ikäiseksi, hän matkustaa varmasti takaisin Kiinaan, etsii oikeat vanhempansa ja unohtaa teidät. Että se siitä kiitollisuudesta sitten.”
”Kyllä minua ainakin kauhistuttaisi, kun ei tiedä yhtään, että mitä sieltä tulee. Se lapsihan voi olla ihan minkälainen tahansa.”
"Mikä siinä teidän adoptiossa muka kestää? Eihän Angelina Joliella ja Madonnallakaan kestänyt noin kauan?"
Kyllä, minulle on sanottu kaikki tämä. Ihan tosissaan, luultavasti jopa hyvässä tarkoituksessa.
”Nauttikaa nyt elämästä, kun vielä voitte ennen kuin lapsi tulee.”
"Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse (lapsi)"?
”Adoptiolapset eivät koskaan opi kunnolla suomea. Se on kamalan sääli, varsinkin kun sinäkin olet alalla, jossa nuo kirjoitteluasiat ovat niin tärkeitä.”
”On se ihanaa, että jotkut ovat noin epäitsekkäitä ja kasvattavat ihan vierasta lasta omanaan. Minä en kyllä pystyisi.”
”Kyllä minä sen tiedän, että monet adoptoivat vain rahan vuoksi. No, et ehkä sinä, mutta monet kuitenkin. Ne adoptiotuet ovat tosi isoja.”
”Kyllä se oma lapsi on aina oma ja veri vettä sakeampaa. Tulet ihan varmasti huomaamaan, eli mieti nyt vielä koko adoptiohössötystä.”
”Onko teidän nyt ehdottomasti saatava lapsi, kun se on noin vaikeaa? Ajattele positiivisesti. Ilman lasta teille jää paljon enemmän aikaa ja rahaa esimerkiksi lomailuun!”
”Kun teidän lapsi tulee täysi-ikäiseksi, hän matkustaa varmasti takaisin Kiinaan, etsii oikeat vanhempansa ja unohtaa teidät. Että se siitä kiitollisuudesta sitten.”
”Kyllä minua ainakin kauhistuttaisi, kun ei tiedä yhtään, että mitä sieltä tulee. Se lapsihan voi olla ihan minkälainen tahansa.”
"Mikä siinä teidän adoptiossa muka kestää? Eihän Angelina Joliella ja Madonnallakaan kestänyt noin kauan?"
Kyllä, minulle on sanottu kaikki tämä. Ihan tosissaan, luultavasti jopa hyvässä tarkoituksessa.
Friday, October 20, 2006
Kiinalainen hämähäkki
Aamuisin on jo kylmä, mitään ei tapahdu, mikään ei liikahda. Pitäisi haravoida piha, hammaslääkäriaika varata, hommata printteriin paperia, pieniä nakuttavia harmeja. Oikea elämä tuntuu odottavan jossain, minne on mahdoton nähdä.
Tärkeiden asioiden suhteen olen niin pitkään elänyt sitten kun –vaiheessa, se ei tunnu enää hyvältä. Sitten kun lapsi on sylissä, vietetään joulu kotona (nyt valitaan lomamatkakohdetta). Sitten kun pieni saapuu, mennään ajoissa nukkumaan (nyt kukutaan höpisemässä ja lueskelemassa vielä puoliltaöin). Sitten kun meistä tulee perhe, en enää mäkätä tasaisella rumalla äänellä joka asiasta (nyt... enpäs kerrokaan! Ja kuinka paljon ihminen muka voi muuttua?).
Haluaisin jo tässä nyt -elämän. Paperimme lojuvat jossakin laatikossa vieraassa virastossa, oletan. Ovatko ne edes siellä ihan varmasti? Lukeeko niitä joku? Kutovatko kiinalaiset hämähäkit parhaillaan verkkoa sen valokuvan päälle, jossa pönötän olohuoneessa sievät pikkukengät jalassa ja äidin vanha jakkupuku päälläni?
Edistyisi tämä olema. Välillä sentään tapahtuu jotakin, piskuista. Kiinasta adoptiolasta odottaville suunnatussa tiedotustilaisuudessa oli ihan metkaa. Tutkailin muiden naamoja; joku heistä lähtee kenties samalle reissulle kanssamme noutamaan muksua. Huikea ajatus, vähän kuin synnyttäisimme yhdessä! Tarjolla oli keksejä ja kahvia, luennoitsijat kertoivat asioita aivan kuin tästä kaikesta tulisi joskus totta: mitä hakumatkalle kannattaa pakata mukaan, millainen merkki on kiinalaisen miestenvessan ovessa, miten ajan saa kulumaan lapsen kanssa lentokoneessa.
Adoptioprosessin alussa laskeskelimme, että lapsi saattaisi olla kotona jo tänä jouluna. Mitä hulluutta! Etsin parhaani mukaan tyyntä tapaa suhtautua asioiden tolaan. Täytynee keskittyä vuoroin kitisemään ja väsymään, vuoroin ottamaan asiat vastaan ja vaikka jatkamaan typerää kiinan kielen opiskelua (Lauseet, joita oppitunnilla treenaamme, ovat älyttömiä: "Minä olen ruotsalainen." "Mistä maasta sinä olet?" "Saavuimme maahanne reittilentokoneella." "Onko täällä karaoke?" Niillähän sitä sitten kelpaa aloittaa kevyt jutustelu ensimmäisen vastaantulijan kanssa! Sitä paitsi ärsyttää aivan suunnattomasti, että puoliso on oppinut kieltä paljon paremmin kuin allekirjoittanut! ).
Tärkeiden asioiden suhteen olen niin pitkään elänyt sitten kun –vaiheessa, se ei tunnu enää hyvältä. Sitten kun lapsi on sylissä, vietetään joulu kotona (nyt valitaan lomamatkakohdetta). Sitten kun pieni saapuu, mennään ajoissa nukkumaan (nyt kukutaan höpisemässä ja lueskelemassa vielä puoliltaöin). Sitten kun meistä tulee perhe, en enää mäkätä tasaisella rumalla äänellä joka asiasta (nyt... enpäs kerrokaan! Ja kuinka paljon ihminen muka voi muuttua?).
Haluaisin jo tässä nyt -elämän. Paperimme lojuvat jossakin laatikossa vieraassa virastossa, oletan. Ovatko ne edes siellä ihan varmasti? Lukeeko niitä joku? Kutovatko kiinalaiset hämähäkit parhaillaan verkkoa sen valokuvan päälle, jossa pönötän olohuoneessa sievät pikkukengät jalassa ja äidin vanha jakkupuku päälläni?
Edistyisi tämä olema. Välillä sentään tapahtuu jotakin, piskuista. Kiinasta adoptiolasta odottaville suunnatussa tiedotustilaisuudessa oli ihan metkaa. Tutkailin muiden naamoja; joku heistä lähtee kenties samalle reissulle kanssamme noutamaan muksua. Huikea ajatus, vähän kuin synnyttäisimme yhdessä! Tarjolla oli keksejä ja kahvia, luennoitsijat kertoivat asioita aivan kuin tästä kaikesta tulisi joskus totta: mitä hakumatkalle kannattaa pakata mukaan, millainen merkki on kiinalaisen miestenvessan ovessa, miten ajan saa kulumaan lapsen kanssa lentokoneessa.
Adoptioprosessin alussa laskeskelimme, että lapsi saattaisi olla kotona jo tänä jouluna. Mitä hulluutta! Etsin parhaani mukaan tyyntä tapaa suhtautua asioiden tolaan. Täytynee keskittyä vuoroin kitisemään ja väsymään, vuoroin ottamaan asiat vastaan ja vaikka jatkamaan typerää kiinan kielen opiskelua (Lauseet, joita oppitunnilla treenaamme, ovat älyttömiä: "Minä olen ruotsalainen." "Mistä maasta sinä olet?" "Saavuimme maahanne reittilentokoneella." "Onko täällä karaoke?" Niillähän sitä sitten kelpaa aloittaa kevyt jutustelu ensimmäisen vastaantulijan kanssa! Sitä paitsi ärsyttää aivan suunnattomasti, että puoliso on oppinut kieltä paljon paremmin kuin allekirjoittanut! ).
Thursday, August 17, 2006
Farkkuhaalarin tyhjyys
Toisinaan, en kovin usein, uskallan ostaa lastenvaatteita kirppikseltä. Koko on aina noin 80 cm. Silloin pukine on kaikkien maailman lakien mukaan aluksi liian suuri, mutta sopiva varmaankin myöhemmin. Sitten joskus, toivottavasti - lapsen ikää ja mittoja ei voi ennustaa.
En hommaa vaatteita niinkään hankkimisen ilosta, vaan puhtaasti näiden hetkien vuoksi:
On ilta, elokuussa ulkona jo pimeää, pesukone rykäisee viimeisen korinan ja voin avata luukun. Nostelen vaatteita narulle pihalle. Yhtäkkiä käteen tarttuu jotain pientä, puolison kalsareiden ja omien nuhjaantuneiden yöpaitojeni lomasta. Sehän on farkkuhaalari, jonka rinnuksessa komeilee Babar! Ja sitten heti perään löytyy piskuinen kissakuvioin kudottu villatakki!
Tällaisen pyykin ripustaminen on niin onnellista. Ikään kuin meillä olisi jo lapsi, kuin olisimme lapsiperhe. Vänkylä sujahtaisi vaatteisiin pienine jäsenineen ja huutaisi naama vääränä, jos olisi äkäisellä päällä tai ehkä vaikka ei olisikaan. Odotan kuolaa ja ruuanjämiä paidan etumuksessa, outoa.
Tuntuu ehkä maailman tyhjimmältä viikata lapsen vaatteita, kun ei ole lasta. Paperimme lähtivät Kiinaan viisi kuukautta sitten, miten aika eteneekin näin junnaten.
Juuri nyt taidan olla aika surullinen, jos uskallan pysähtyä vähän tutkiskelemaan mieltäni.
En hommaa vaatteita niinkään hankkimisen ilosta, vaan puhtaasti näiden hetkien vuoksi:
On ilta, elokuussa ulkona jo pimeää, pesukone rykäisee viimeisen korinan ja voin avata luukun. Nostelen vaatteita narulle pihalle. Yhtäkkiä käteen tarttuu jotain pientä, puolison kalsareiden ja omien nuhjaantuneiden yöpaitojeni lomasta. Sehän on farkkuhaalari, jonka rinnuksessa komeilee Babar! Ja sitten heti perään löytyy piskuinen kissakuvioin kudottu villatakki!
Tällaisen pyykin ripustaminen on niin onnellista. Ikään kuin meillä olisi jo lapsi, kuin olisimme lapsiperhe. Vänkylä sujahtaisi vaatteisiin pienine jäsenineen ja huutaisi naama vääränä, jos olisi äkäisellä päällä tai ehkä vaikka ei olisikaan. Odotan kuolaa ja ruuanjämiä paidan etumuksessa, outoa.
Tuntuu ehkä maailman tyhjimmältä viikata lapsen vaatteita, kun ei ole lasta. Paperimme lähtivät Kiinaan viisi kuukautta sitten, miten aika eteneekin näin junnaten.
Juuri nyt taidan olla aika surullinen, jos uskallan pysähtyä vähän tutkiskelemaan mieltäni.
Wednesday, July 26, 2006
Poissa silti sylissä
Kompromissikesäpyrähdys suuntautui Bengtskärin majakalle. Puoliso pitää korkeista paikoista ja avarista näkymistä, minä merimatkoista ja sileistä kallioista. Olimme siis molemmat tyytyväisiä.
Tuuli pisteli poskia, istuin kannella kasvot kohti aurinkoa ja mietin tulevaa lasta keskittyneemmin kuin aikoihin, oli niin hiljaista. Kuvittelin viereen pienen ihmisen ja aloin melkein hämmentyä: Mahtaisiko alle kouluikäinen tenava viihtyä pitkään paikallaan tällaisella matkalla? Ehkä sentään, kun ottaa vaikka kiikarit ja eväitä mukaan? Mutta jos tulee huono olo, kun aallot keinuttavat? Pitää muistaa pakata yrjöpusseja taskuun! Kuinka vapaasti rantakivillä saa kiipeillä, voiko päästää kädestä irti? Minne uskallan lapseni viedä, säilönkö pumpuliin ja sullonko kellariin? Huu! Mikä määrä ratkaisua odottavia kysymyksiä, ihania. Mietin tällaisia usein, opettelen salaa äitiyden käytäntöä.
Kun teimme lähtöä majakalta, hipelöin nolona pikkuruisia, kerrankin ihan fiksuja matkamuistopaitoja paikallisessa myymälässä. "Pitäiskö tällainen ostaa X:lle?" kysyin puolisolta. "No ei - mutta ehkä sitten, kun lapsi on itse mukana", kuului maanpinnalle palauttava vastaus. Hätkähdin: niin, tosiaan, olemme vielä kaksin. Pieni ei olekaan tässä sylissä, ajatuksissa vasta.
Mutta majakkasaareen voi tulla uudestaan; näyttää lintuja ja kalanpoikaset, kunhan muistaa lämpimän vaatetuksen ja aurinkorasvan.
Ilo, kaiken tahmean odotuksen keskellä!
Illalla istuimme leirintäalueella, varovasti haukkasimme palanutta makkaraa. Rannassa surffasi joku häiskä, otti hienosti aina tuulen kiinni ja kiisi. Ajattelin, että tästäkin lapseni tykkäisi, pehmeä hiekka jalkojen alla, nakinpala suussa. Ehkä veisin hänet katsomaan surffilautaa ihan läheltä.
Ikävä, koko ajan läsnä.
.......
Vielä:
Tässä naapurissa asuu kaksi pikkutyttöä, jotka pöllöilevät joka päivä pihallaan. Tänään kuulin, kuinka toinen heistä huusi portin avaavalle isälleen:
”Isä! Ilouutisia! Iiiisää!! Ilouutisia!!!”
Sen jälkeen kuului kimeää, kiihtynyttä selitystä, josta en saanut selvää. Varmasti se oli jotakin tosi kivaa. Voisiko olla hauskempaa kotiintulotervehdystä kuin tuollainen?
Tuuli pisteli poskia, istuin kannella kasvot kohti aurinkoa ja mietin tulevaa lasta keskittyneemmin kuin aikoihin, oli niin hiljaista. Kuvittelin viereen pienen ihmisen ja aloin melkein hämmentyä: Mahtaisiko alle kouluikäinen tenava viihtyä pitkään paikallaan tällaisella matkalla? Ehkä sentään, kun ottaa vaikka kiikarit ja eväitä mukaan? Mutta jos tulee huono olo, kun aallot keinuttavat? Pitää muistaa pakata yrjöpusseja taskuun! Kuinka vapaasti rantakivillä saa kiipeillä, voiko päästää kädestä irti? Minne uskallan lapseni viedä, säilönkö pumpuliin ja sullonko kellariin? Huu! Mikä määrä ratkaisua odottavia kysymyksiä, ihania. Mietin tällaisia usein, opettelen salaa äitiyden käytäntöä.
Kun teimme lähtöä majakalta, hipelöin nolona pikkuruisia, kerrankin ihan fiksuja matkamuistopaitoja paikallisessa myymälässä. "Pitäiskö tällainen ostaa X:lle?" kysyin puolisolta. "No ei - mutta ehkä sitten, kun lapsi on itse mukana", kuului maanpinnalle palauttava vastaus. Hätkähdin: niin, tosiaan, olemme vielä kaksin. Pieni ei olekaan tässä sylissä, ajatuksissa vasta.
Mutta majakkasaareen voi tulla uudestaan; näyttää lintuja ja kalanpoikaset, kunhan muistaa lämpimän vaatetuksen ja aurinkorasvan.
Ilo, kaiken tahmean odotuksen keskellä!
Illalla istuimme leirintäalueella, varovasti haukkasimme palanutta makkaraa. Rannassa surffasi joku häiskä, otti hienosti aina tuulen kiinni ja kiisi. Ajattelin, että tästäkin lapseni tykkäisi, pehmeä hiekka jalkojen alla, nakinpala suussa. Ehkä veisin hänet katsomaan surffilautaa ihan läheltä.
Ikävä, koko ajan läsnä.
.......
Vielä:
Tässä naapurissa asuu kaksi pikkutyttöä, jotka pöllöilevät joka päivä pihallaan. Tänään kuulin, kuinka toinen heistä huusi portin avaavalle isälleen:
”Isä! Ilouutisia! Iiiisää!! Ilouutisia!!!”
Sen jälkeen kuului kimeää, kiihtynyttä selitystä, josta en saanut selvää. Varmasti se oli jotakin tosi kivaa. Voisiko olla hauskempaa kotiintulotervehdystä kuin tuollainen?
Sunday, March 12, 2006
Maailman ympäri
On jokseenkin käsittämätöntä, että sinä aikana, kun elän tavallisen kodikkaan viikonloppuni (kirjastoreissu, lämmin sauna, ruokaa, pesukone jylläämässä, telkkarista Unelmien poikamiestyttö ja muuta koukuttavaa), seilaavat elämäni tärkeimmät paperit ympäri maailmaa. Ja pääsevät perille, kertoo netin seurantasysteemi! Siellä ne nyt ovat, hölmöhköt valokuvat olohuoneestamme, palkkakuittimme, lääkärintodistukset ja kaikki muu. Jossain hyllyssä kaiketi. Ei kai kukaan hukkaa niitä?
Päiväys Aika Paikkakunta Tarkistuspisteen tiedot
--------------------------------------------------------------------------------
maaliskuu 10, 2006 14:51 Helsinki - Finland Lähetys noudettu
maaliskuu 10, 2006 16:46 Helsinki - Finland Lähetyspaikka
maaliskuu 11, 2006 05:30 Cologne - Germany Lähtenyt DHL:n toimipisteestä Cologne - Germany
maaliskuu 11, 2006 08:38 Amsterdam - Netherlands, The Saapunut DHL:n toimipisteeseen Amsterdam - Netherlands, The
maaliskuu 11, 2006 14:19 Amsterdam - Netherlands, The Lähtenyt DHL:n toimipisteestä Amsterdam - Netherlands, The
maaliskuu 12, 2006 13:39 Beijing - China, People's Republic Saapunut DHL:n toimipisteeseen Beijing - China, People's Republic
Päiväys Aika Paikkakunta Tarkistuspisteen tiedot
--------------------------------------------------------------------------------
maaliskuu 10, 2006 14:51 Helsinki - Finland Lähetys noudettu
maaliskuu 10, 2006 16:46 Helsinki - Finland Lähetyspaikka
maaliskuu 11, 2006 05:30 Cologne - Germany Lähtenyt DHL:n toimipisteestä Cologne - Germany
maaliskuu 11, 2006 08:38 Amsterdam - Netherlands, The Saapunut DHL:n toimipisteeseen Amsterdam - Netherlands, The
maaliskuu 11, 2006 14:19 Amsterdam - Netherlands, The Lähtenyt DHL:n toimipisteestä Amsterdam - Netherlands, The
maaliskuu 12, 2006 13:39 Beijing - China, People's Republic Saapunut DHL:n toimipisteeseen Beijing - China, People's Republic
Saturday, August 20, 2005
Tämän muistamme elokuisesta tiistaista
Yhtäkkiä olen jälleen tutussa virastohuoneessa korkean talon kuudennessa kerroksessa. Toisella puolellani istuu puoliso, toisella virkailija, seinältä hymyilevät monet lapsenkasvot valokuvakollaasissa. Puhumme tulevan pienen mahdollisista sairauksista ja vammoista, mutta yllättäen emme käsittele niitä kovin kauan. Sen sijaan virkailija haluaa tietää, missä vaiheessa adoptioneuvontaa mielestämme olemme. Hento arka toive alkaa orastaa sisälläni. Varovaisesti muotoilen lauseita joissa kerron, kuinka olemme kypsiä seuraaviin siirtoihin ja askeliin, vaikka joskus pelottaakin.
Sitten virkailija pohtii, olisiko tämä nyt tässä, tämä adoptioneuvonta. Hän sanoo tietävänsä kylliksi ja olevansa valmis suosittelemaan meitä lämpimästi vanhemmiksi eikä myöskään usko (kun sitä hermostuksissani utelen), että lautakunnalla on syytä epäröidä antaessaan meille luvan ryhtyä äidiksi ja isäksi. Kirjallinen selvitys meistä valmistuu kahdessa kuukaudessa. Olen varovainen vastatessani, vaikka sisällä tanssii ilo. Täytyy pysyä rauhallisena. Olemme valmiita.
Virkailija kysyy vielä, tahdommeko adoptiolasta sataprosenttisesti vai haluammeko vielä miettiä ja jatkaa tapaamisiamme hänen kanssaan. "Tahdomme adoptiolapsen, lapsemme" sanon vakaasti ja katson silmiin ensin puolisoa, sitten virkailijaa. Hetkessä oivallan, että tämän asian kanssa olen jopa vielä enemmän tosissani kuin silloin, kun sanoin puolisolle "tahdon" maistraatissa avioituessamme. Kun mies mutisee, että "niin, kyllä me tätä kaikkein eniten elämässä toivomme", hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein valoisa hymy.
Ja sitten kaikki yhtäkkiä on ohi. "Näemme luultavasti seuraavan kerran sitten joskus, kun tulen teille seurantakäynnille tapaamaan lasta" sanoo virkailija kätellessään hyvästiksi. Lasta! Meidän lasta! Meille kotiin! Herttileijaa! Kävelemme puolison kanssa hissille sanomatta toisillemme sanaakaan, pihalla molempia vähän itkettää.
Kotona emme puhu asiasta sen kummemmin. Teemme arkisia juttuja; mies silittää paitaansa, minä tyhjennän tiskikonetta. Ilmassa väreilee kuitenkin tyyni hiljainen onni. Uutisoin siskolle tekstiviestissä, että neuvonta on ohi, nyt on paperisodan vuoro. Sisko kertoo ostaneensa kirpparilta pienen essun, joka on hyvä sitaista ylle, kun lapsemme joskus leipoo tädin kanssa. Oi!
Illalla juttelemme miehen kanssa sängyssä pitkään vaimealla äänellä: "ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...", "ajattele sitten kun se lapsi...", "mieti miten ihanaa, että...".
Sitten virkailija pohtii, olisiko tämä nyt tässä, tämä adoptioneuvonta. Hän sanoo tietävänsä kylliksi ja olevansa valmis suosittelemaan meitä lämpimästi vanhemmiksi eikä myöskään usko (kun sitä hermostuksissani utelen), että lautakunnalla on syytä epäröidä antaessaan meille luvan ryhtyä äidiksi ja isäksi. Kirjallinen selvitys meistä valmistuu kahdessa kuukaudessa. Olen varovainen vastatessani, vaikka sisällä tanssii ilo. Täytyy pysyä rauhallisena. Olemme valmiita.
Virkailija kysyy vielä, tahdommeko adoptiolasta sataprosenttisesti vai haluammeko vielä miettiä ja jatkaa tapaamisiamme hänen kanssaan. "Tahdomme adoptiolapsen, lapsemme" sanon vakaasti ja katson silmiin ensin puolisoa, sitten virkailijaa. Hetkessä oivallan, että tämän asian kanssa olen jopa vielä enemmän tosissani kuin silloin, kun sanoin puolisolle "tahdon" maistraatissa avioituessamme. Kun mies mutisee, että "niin, kyllä me tätä kaikkein eniten elämässä toivomme", hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein valoisa hymy.
Ja sitten kaikki yhtäkkiä on ohi. "Näemme luultavasti seuraavan kerran sitten joskus, kun tulen teille seurantakäynnille tapaamaan lasta" sanoo virkailija kätellessään hyvästiksi. Lasta! Meidän lasta! Meille kotiin! Herttileijaa! Kävelemme puolison kanssa hissille sanomatta toisillemme sanaakaan, pihalla molempia vähän itkettää.
Kotona emme puhu asiasta sen kummemmin. Teemme arkisia juttuja; mies silittää paitaansa, minä tyhjennän tiskikonetta. Ilmassa väreilee kuitenkin tyyni hiljainen onni. Uutisoin siskolle tekstiviestissä, että neuvonta on ohi, nyt on paperisodan vuoro. Sisko kertoo ostaneensa kirpparilta pienen essun, joka on hyvä sitaista ylle, kun lapsemme joskus leipoo tädin kanssa. Oi!
Illalla juttelemme miehen kanssa sängyssä pitkään vaimealla äänellä: "ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...", "ajattele sitten kun se lapsi...", "mieti miten ihanaa, että...".
Saturday, July 16, 2005
Sano muikku!
Koska meillä ei puolison kanssa ole parempaakaan tekemistä, olemme alkaneet ottaa valokuvia, jotka lähetetään adoptiohakemuksemme mukana Kiinaan. Kuvista käy sitten ilmi, kuinka meillä täällä eletään: miltä näytämme ja millainen on kotimme sekä lähisukumme. Valmiina on kolme otosta, niiden räpsiminen tuotti paljon päänvaivaa.
Ajattelimme fiksusti, että nyt on syytä kuvata kesämökkiä, sillä ennen ensi kesää kuvien pitäisi jo olla maailman äärissä. Puoliso pakkasi mökkireissulle mukaan siistin paidan ja housut sekä silitysraudan. Asiaankuuluvien toimenpiteiden jälkeen hän asettui mökin eteen "aamukahville". Oli melkein ilta, pöytä ja tuolit pönöttivät luonnottomassa asennossa, mutta näkyipä sentään kuvassa sekä mies että mökki ja taustalla järvi. Kädessä miehellä oli Hesari, minä tähtäsin kameralla niin, etteivät rapistuneet kohdat rakennuksen katonrajassa näy: No hymyile nyt! Ei tuollaista virnistystä! Ota sellainen isällinen, lempeä ilme!
Tosiasiassa mies häärää mökillä mieluiten pelkät kalsarit yllään, hakkaa halkoja auki sihautettu kylmä olut nojaamassa lähintä puuta vasten. Alushousuinen kaljamahainen hurjasti virnistävä mies pullo ja kirves kädessä ei kuitenkaan olisi ehkä sitä, mitä Kiinan viranomaiset haluavat nähdä.
Sitten oli minun vuoroni. Mitä äiti tekee? Äiti valmistaa keittiössä ruokaa, niin siis minäkin. Puin ylleni esiliinan, yleensä en koskaan käytä sellaista. Salaattiainekset vaikuttivat mukavan terveellisiltä ja värikkäiltä, siispä sellaisten kimppuun. Vielä oikea kuvakulma: kamala tiskivuori ei näy, vaan sen sijaan pihalta ikkunaa kohti kurottava omenapuu plus kodikkaat padat ja pannut seinälle ripustettuina.
Lopuksi vielä kotitalo. Puoliso ajoi nurmikon ensimmäistä kertaa tämän kesän aikana, minä hätistin kissat kauemmas. Naapurista juoksutimme muutaman laatikkokukan kohottamaan vaikutelmaa, kuskasimme likaiset kahvikupit pois portailta. Sitten kiivasta pohdintaa siitä, pitäisikö ulko-oven olla kuvassa auki: On psykologisesti hyvä, että ovi on ammollaan, se on niin kuin kehoitus että tervetuloa meille! No ei tosiaankaan, koko talo näyttää ihan röttelöltä, jos kaikki on auki ja rempallaan!
Kohta on suurten sukujuhlien aika. Sitten saamme vanhemmistamme, sisaruksistamme ja itsestämme pari edustavaa otosta, joten eiköhän tämä tästä.
Kuvauspäivän jälkeen tuli vähän väsymysitku. Miksemme voi ja uskalla ottaa kuvia siitä, mitä meillä ihan oikeasti on: minä makaamassa kulahtaneissa verkkareissa sohvalla katsomassa tosi-tv-ohjelmia telkkarista, ympärillä kamala pino kirjoja ja lehtiä ja muuta sotkua. Ehkä meistä tulee hyvät vanhemmat, vaikken todellisuudessa hymyilekään laittaessani ruokaa tai heiluessani imurinvarressa?
Ja niin, kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseeni liittyvistä onnitteluista. Teitä on valtavan monta! Vuodestani tullee onnekas näin monien toivotusten saattelemana. Kommenttinne tuntuvat paitsi ujostuttavilta myös tosi hyviltä: laaja ystävällinen taustajoukko, joka seuraa matkaani. Kiitos!
Ajattelimme fiksusti, että nyt on syytä kuvata kesämökkiä, sillä ennen ensi kesää kuvien pitäisi jo olla maailman äärissä. Puoliso pakkasi mökkireissulle mukaan siistin paidan ja housut sekä silitysraudan. Asiaankuuluvien toimenpiteiden jälkeen hän asettui mökin eteen "aamukahville". Oli melkein ilta, pöytä ja tuolit pönöttivät luonnottomassa asennossa, mutta näkyipä sentään kuvassa sekä mies että mökki ja taustalla järvi. Kädessä miehellä oli Hesari, minä tähtäsin kameralla niin, etteivät rapistuneet kohdat rakennuksen katonrajassa näy: No hymyile nyt! Ei tuollaista virnistystä! Ota sellainen isällinen, lempeä ilme!
Tosiasiassa mies häärää mökillä mieluiten pelkät kalsarit yllään, hakkaa halkoja auki sihautettu kylmä olut nojaamassa lähintä puuta vasten. Alushousuinen kaljamahainen hurjasti virnistävä mies pullo ja kirves kädessä ei kuitenkaan olisi ehkä sitä, mitä Kiinan viranomaiset haluavat nähdä.
Sitten oli minun vuoroni. Mitä äiti tekee? Äiti valmistaa keittiössä ruokaa, niin siis minäkin. Puin ylleni esiliinan, yleensä en koskaan käytä sellaista. Salaattiainekset vaikuttivat mukavan terveellisiltä ja värikkäiltä, siispä sellaisten kimppuun. Vielä oikea kuvakulma: kamala tiskivuori ei näy, vaan sen sijaan pihalta ikkunaa kohti kurottava omenapuu plus kodikkaat padat ja pannut seinälle ripustettuina.
Lopuksi vielä kotitalo. Puoliso ajoi nurmikon ensimmäistä kertaa tämän kesän aikana, minä hätistin kissat kauemmas. Naapurista juoksutimme muutaman laatikkokukan kohottamaan vaikutelmaa, kuskasimme likaiset kahvikupit pois portailta. Sitten kiivasta pohdintaa siitä, pitäisikö ulko-oven olla kuvassa auki: On psykologisesti hyvä, että ovi on ammollaan, se on niin kuin kehoitus että tervetuloa meille! No ei tosiaankaan, koko talo näyttää ihan röttelöltä, jos kaikki on auki ja rempallaan!
Kohta on suurten sukujuhlien aika. Sitten saamme vanhemmistamme, sisaruksistamme ja itsestämme pari edustavaa otosta, joten eiköhän tämä tästä.
Kuvauspäivän jälkeen tuli vähän väsymysitku. Miksemme voi ja uskalla ottaa kuvia siitä, mitä meillä ihan oikeasti on: minä makaamassa kulahtaneissa verkkareissa sohvalla katsomassa tosi-tv-ohjelmia telkkarista, ympärillä kamala pino kirjoja ja lehtiä ja muuta sotkua. Ehkä meistä tulee hyvät vanhemmat, vaikken todellisuudessa hymyilekään laittaessani ruokaa tai heiluessani imurinvarressa?
Ja niin, kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseeni liittyvistä onnitteluista. Teitä on valtavan monta! Vuodestani tullee onnekas näin monien toivotusten saattelemana. Kommenttinne tuntuvat paitsi ujostuttavilta myös tosi hyviltä: laaja ystävällinen taustajoukko, joka seuraa matkaani. Kiitos!
Sunday, June 19, 2005
Kun kuningatar vieraili lelukaupassa
Ollakseni aivan rehellinen täytyy myöntää, että neljäs tapaamisemme virkailijan kanssa ei ollut mikään mullistava. Puhuimme itsestämme kasvattajina, mutta kaikki tuntui melko turhalta toistelulta ja pyörittelyltä: rajoja ja rakkautta, kyllä kyllä. Omia lapsuuskodin toimintamalleja oli ihan hauska vertailla, mutta kun meitä puolison kanssa pyydettiin kuvailemaan toisiamme muutamalla adjektiivilla, alkoi fiilis olla vähän kuin jossakin television parisuhdevisailussa. Ehkäpä tuostakin sitten jotain hyötyä oli.
Kotiin lähdimme kuitenkin iloisempina kuin yhdestäkään aiemmasta tapaamisesta. Virkailija nimittäin sanoi, että seuraava kerta (elokuussa) on joko viimeinen tai toiseksi viimeinen tapaamisemme. Sitten hän tietää tarpeeksi voidakseen kirjoittaa kotiselvityksen. Voisiko asia todella olla näin, voisiko syksyllä olla aika siirtyä adoptiomatkan seuraavaan vaiheeseen! Kelpaisimmekohan siis vanhemmiksi? Etenemme, ihanaa. Pahimpina hetkinä olen pelännyt, että olemme virkailijan edessä aina niin tuppisuita ja varautuneita, että hän roikottaa meitä neuvonnassa vähintään pari vuotta saadakseen edes jotakin irti.
Neuvonnan jälkeen astelin lähes huomaamatta pariin lastenvaate- ja lelukauppaan. Kävelin hyllyjen välissä kuin kuningatar; minulla oli oikeus olla ja ostaa vaikka putiikit tyhjiksi, omalle lapselleni. Tietenkään en vielä uskalla iloita aivan tosissani, mutta tahdoin ottaa kaiken irti tuosta valoisasta tunnelmasta, jonka vallassa olin.
Edellisen kerran kiertelin lelukauppoja aktiivisesti vuosia sitten, kun olimme vihdoin päättäneet jättää ehkäisyn pois ja alkaneet haaveilla pikkujälkeläisestä. Vierailut vähenivät kun yrityksemme kesti ja jouduimme pettymään joka kuukausi uudelleen, loppuivat sitten kokonaan. Jossain vaiheessa lapsettomuushoitoja en enää pystynyt edes kävelemään tavarataloissa vauvanvaateosaston halki tuntematta voimakasta pahaa oloa.
Hipelöityäni kivoja pieniä farkkuhaalareita ja kirkkaanvärisiä trikoopaitoja kyllikseni menin puistoon makailemaan nurmikolle. Suljin silmät ja käänsin kasvot aurinkoon. Yhtäkkiä huomasin poskille valuvan kyyneleitä. Tunnustelin oloani. Ei, en ollut erityisen surullinen tai erityisen iloinen, en väsynyt tai ärtynytkään. Lopulta luulen tunnistaneeni tunteen: itkin silkkaa ikävää ja kaipausta. Tulisi jo lapsi kotiin.
Kotiin lähdimme kuitenkin iloisempina kuin yhdestäkään aiemmasta tapaamisesta. Virkailija nimittäin sanoi, että seuraava kerta (elokuussa) on joko viimeinen tai toiseksi viimeinen tapaamisemme. Sitten hän tietää tarpeeksi voidakseen kirjoittaa kotiselvityksen. Voisiko asia todella olla näin, voisiko syksyllä olla aika siirtyä adoptiomatkan seuraavaan vaiheeseen! Kelpaisimmekohan siis vanhemmiksi? Etenemme, ihanaa. Pahimpina hetkinä olen pelännyt, että olemme virkailijan edessä aina niin tuppisuita ja varautuneita, että hän roikottaa meitä neuvonnassa vähintään pari vuotta saadakseen edes jotakin irti.
Neuvonnan jälkeen astelin lähes huomaamatta pariin lastenvaate- ja lelukauppaan. Kävelin hyllyjen välissä kuin kuningatar; minulla oli oikeus olla ja ostaa vaikka putiikit tyhjiksi, omalle lapselleni. Tietenkään en vielä uskalla iloita aivan tosissani, mutta tahdoin ottaa kaiken irti tuosta valoisasta tunnelmasta, jonka vallassa olin.
Edellisen kerran kiertelin lelukauppoja aktiivisesti vuosia sitten, kun olimme vihdoin päättäneet jättää ehkäisyn pois ja alkaneet haaveilla pikkujälkeläisestä. Vierailut vähenivät kun yrityksemme kesti ja jouduimme pettymään joka kuukausi uudelleen, loppuivat sitten kokonaan. Jossain vaiheessa lapsettomuushoitoja en enää pystynyt edes kävelemään tavarataloissa vauvanvaateosaston halki tuntematta voimakasta pahaa oloa.
Hipelöityäni kivoja pieniä farkkuhaalareita ja kirkkaanvärisiä trikoopaitoja kyllikseni menin puistoon makailemaan nurmikolle. Suljin silmät ja käänsin kasvot aurinkoon. Yhtäkkiä huomasin poskille valuvan kyyneleitä. Tunnustelin oloani. Ei, en ollut erityisen surullinen tai erityisen iloinen, en väsynyt tai ärtynytkään. Lopulta luulen tunnistaneeni tunteen: itkin silkkaa ikävää ja kaipausta. Tulisi jo lapsi kotiin.
Friday, May 13, 2005
Se pieni
Useat ihmiset alkavat raskauden aikana nimittää kohdussa köllivää lasta joksikin, näin olen käsittänyt. Tarkoitan siis ilmiötä, jossa tulevat vanhemmat silittelevät äidin vatsaa ja kutsuvat sen asukasta jollakin hassulla hellittelynimellä, sanotaan vaikka rumpaliksi tai puuhapeteksi tai murmeliksi.
Meidänkin pitää kutsua tulevaa lasta joksikin, onhan hän puheessa läsnä päivittäin. Vaivihkaa nimitys on vakiintunut sanoiksi, jotka varmasti monet muutkin ovat kokeneet luontevimmiksi: "se pieni". Ympärille kietoutuu usein myös pari muuta sanaa, joten koko nimi voisi olla oikeastaan "sitten kun se pieni tulee". Muuten asiat polveilevat miten sattuu, mutta nuo sanat kuuluvat yhteen: "Sitten kun se pieni tulee, ei enää voida käyttää näin voimakkaasti hajustettua pesupulveria." "Minä en ainakaan edes ajattele työasioita sitten kun se pieni on tullut." "Sitten kun se pieni tulee, pidän sitä sylissä enkä päästä enää koskaan irti".
Se pieni.
Sieltä maailmalta.
Tänne meille asumaan.
Meidänkin pitää kutsua tulevaa lasta joksikin, onhan hän puheessa läsnä päivittäin. Vaivihkaa nimitys on vakiintunut sanoiksi, jotka varmasti monet muutkin ovat kokeneet luontevimmiksi: "se pieni". Ympärille kietoutuu usein myös pari muuta sanaa, joten koko nimi voisi olla oikeastaan "sitten kun se pieni tulee". Muuten asiat polveilevat miten sattuu, mutta nuo sanat kuuluvat yhteen: "Sitten kun se pieni tulee, ei enää voida käyttää näin voimakkaasti hajustettua pesupulveria." "Minä en ainakaan edes ajattele työasioita sitten kun se pieni on tullut." "Sitten kun se pieni tulee, pidän sitä sylissä enkä päästä enää koskaan irti".
Se pieni.
Sieltä maailmalta.
Tänne meille asumaan.
Sunday, April 17, 2005
Keltainen ankka ja sen saaja
Olen käynyt erilaisilla lapsimessuilla työni vuoksi vuosia, mutta tänä viikonloppuna minussa oli ensimmäistä kertaa mukana myös toinen puoli: tuleva äiti. Kuljin messualueen läpi melko pikaisesti, en pidä suurista väkijoukoista, mutta ehdin kokea monenlaisia tunteita: haikeutta siitä, että paljon pohtimani imetysasiat eivät sitten koskaan tulleetkaan ajankohtaisiksi itselleni, liikutusta pikkuruisista taaperovaatteista, ärtymystä lapsiaan rumalla äänellä komentavista vanhemmista (omahyväinen, epärealistinen puuskahdus: "Noin en koskaan tule itse käyttäytymään...").
Hämmentävin keskustelu käytiin lelutiskillä, josta ostin lapsellemme sievän, keltaisen puuankan, jota voi vetää narussa. En huomannut tarjousta, jossa luvattiin kaupan päälle kaivertaa leluun lapsen nimi ja ikä. Siksi myyjän kysymys siitä, kenelle lelun ostan ja kuinka vanha sen saaja onkaan, häkellytti täysin. Spontaani "en tiedä" -vastaukseni puolestaan kummastutti ihmiset ympärillä.
Oikein pysähdyin, jälleen. Ostan leluja lapselle, jonka nimeä, ikää tai kotimaata en tiedä. Odotan tuntematonta ihmistä, joka tulee kuulumaan elämääni saapumisensa jälkeen aina. Yritän usein kuvitella kasvoja, ääntä, ilmeitä ja luonnetta, mutta en pysty. Toisinaan se pelottaa, toisinaan tuntuu valtavan surulliselta, mutta usein olen vain hämmentynyt, malttamaton ja onnellinen.
Laitoin ankan kaapin perälle, kun olimme miehen kanssa ihmetelleet sitä tuokion kuin kaksi idioottia: "Ajattele, että se meidän lapsi joskus koskee tätä samaa lelua mikä meillä on nyt kädessä!" Kontakti kai sekin häneen, joka joskus saapuu.
Hämmentävin keskustelu käytiin lelutiskillä, josta ostin lapsellemme sievän, keltaisen puuankan, jota voi vetää narussa. En huomannut tarjousta, jossa luvattiin kaupan päälle kaivertaa leluun lapsen nimi ja ikä. Siksi myyjän kysymys siitä, kenelle lelun ostan ja kuinka vanha sen saaja onkaan, häkellytti täysin. Spontaani "en tiedä" -vastaukseni puolestaan kummastutti ihmiset ympärillä.
Oikein pysähdyin, jälleen. Ostan leluja lapselle, jonka nimeä, ikää tai kotimaata en tiedä. Odotan tuntematonta ihmistä, joka tulee kuulumaan elämääni saapumisensa jälkeen aina. Yritän usein kuvitella kasvoja, ääntä, ilmeitä ja luonnetta, mutta en pysty. Toisinaan se pelottaa, toisinaan tuntuu valtavan surulliselta, mutta usein olen vain hämmentynyt, malttamaton ja onnellinen.
Laitoin ankan kaapin perälle, kun olimme miehen kanssa ihmetelleet sitä tuokion kuin kaksi idioottia: "Ajattele, että se meidän lapsi joskus koskee tätä samaa lelua mikä meillä on nyt kädessä!" Kontakti kai sekin häneen, joka joskus saapuu.
Subscribe to:
Posts (Atom)
