Harjoittelen kirjoittamaan monikossa: lapseni

Tällaista väsynyttä lastia kuskaan näinä kesäiltoina kotiin rannalta. Isosisko ja pikkuveli, perhe on nyt koossa. Jos pikkuveli alkaa kärrymatkalla tempoilla, kävellä haluaa, isosisko lykkää palan ruisleipää tai kävyn pieneen suuhun.

Kun avaamme kotioven, pikkuveli alkaa nauraa.

Meille kuuluu hyvää, hiekkaisia pyyhkeitä eteisen lattialla, paljon ääniä näissä huoneissa.

Kerron toiste enemmänkin, nyt halusin jakaa tämän kuvan. Hyvää kesää sinulle, joka yhä luet.

Pikkuveli. Pikkuveli!

On niin kiva huomata, että edelleen jotkut käyvät lukemassa, kuulumisia kyselemässä. Kiitos. Nyt kerron vähän.

Tällä kertaa olin töissä, kun puhelin soi. Näin tapahtui marraskuun lopussa. Taas kysyttiin samalla tavalla: Oletko pahassa paikassa, ehditkö puhua?

Ehdin.

Kuljin edestakaisin työpaikan käytävää, kun ääni kännykässäni puhui, en voinut pysähtyä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että päivän työt on tehty. Suljin tietokoneen ja kävelin ulos korkeasta rakennuksesta. Ääni puhui yhä.

Bussipysäkillä laitoin esimiehelle tekstiviestin, suunnilleen: Meillä on ehkä lapsi. Pidän nyt ne lomapäivät, joista sovittiin. Älä kerro vielä kenellekään.

Sitten soitin miehelle ja sitten soitin siskolle.

Meillä oli kaksi vuorokautta aikaa tutustua lapsen papereihin ja lääkärilausuntoihin ja kertoa, olemmeko valmiit ottamaan hänet lapseksemme. Olimme kyllä, vaikka vähän pelotti ja pelottaa. Hänellä on erityistarve, kuten odotimmekin. Emme vain tienneet, mikä tarve se on.

Isosisko sai tietää asiasta vähän myöhemmin. Ensin hän kysyi: Onko minulla ja pikkuveljellä sama kiinaäiti? Sitten: Voidaanko soittaa minun kiinaäidilleni, kun ollaan hakemassa pikkuveljeä? Isosisko kuulemma muistaa yhden numeron kiinaäidin puhelinnumerosta, se on viisi. Sitten isosisko hiljeni. Vasta iltasadun jälkeen hän mietti: Minä olen meidän perheessä ainoa, joka on kuullut kiinaäidin äänen ja nähnyt naaman. Mutta en enää muista niitä.

Silloin meitä molempia itketti.

Kolmen viikon kuluttua haemme pikkuveljen kotiin. Hän on vauva vielä. Hän on ihana.

Meille kuuluu hyvää

Lapseni on täyttänyt kolme vuotta. Hän on viettänyt elämästään suuremman osan kanssani kuin ilman minua. Kävimme juuri risteilyllä, hän alkaa olla valmis sellaisiin asioihin. Laivalla hän söi lihapullia, Tukholmassa vein hänet Junibackeniin.

Minulla on lapsi, jonka voin viedä Junibackeniin.

Olen käynyt siellä monta kertaa yksin ja kuvitellut lapsen vierelleni, mitä sanoisin ja näyttäisin, nyt sanoin ja näytin, olen kiitollinen.

Laivan kannelta näin karun saaren, jonka oksattomissa puissa istui sadoittain mustia lintuja. En osannut kertoa lapselle niiden nimeä, osaan aika vähän ja muistan sen kyllä.

Adoptiopaperimme lähtivät jokin aika sitten Kiinaan. Odotamme Kiinasta lasta.

Äitienpäivänä lapsi puhalsi saippuakuplia pihalla. Yksi kupla nousi korkealle eikä mennyt rikki. Lapsi sanoi: kupla leijailee sinne kiinaäidin luo ja kertoo että iloinen tervehdys.

Hetki tässä kohdassa

Lapsi juttelee isänsä kanssa yläkerrassa, kodikas ihana pulina, ulkona pimeää, meiltä loistaa valo, osuu punaisiin omenoihin pihapuussa.

Mietin tätä:

Kuinka valoisa olikaan adoptiovirkailijamme hymy, kun hän eilen sanoi: iloisena suosittelen teitä vanhemmiksi, ensi viikolla alan kirjoittaa kotiselvitystä, täydennetään sitä sitten yhdessä, tilatkaa jo rikosrekisteriotteet.

(Olemme jo tässä vaiheessa!)

Tätä myös:

Lapseni kysyi viime viikolla: Missä te äiti ja isi olitte silloin, kun minä oottelin lastentalossa Kiinassa?

Itkin.

Ja tätä:

Kirjan julkaiseminen taisi olla se hinta, jonka blogistani maksoin. Summa tuntuu yllättävän suurelta, koska tahtoisin kirjoittaa enemmän. Mutta en ole enää anonyymi. Nyt taiteilen julkisen ja yksityisen rajalla, omani ja lapsen/lasten, yritän ratkaista mitä asioita voin ja haluan kertoa niille jotka tietävät oikean nimeni, ehkä tuntevatkin. Ja mitä en voi enkä halua.

En tiedä, kuka tätä lukee enkä saa sitä koskaan tietääkään. Kasvottomana oli helpompaa.

Tätäkin mietin:

Jos avaisin uuden suljetun blogin? Jos aloittaisinkin lukupäiväkirjan, jotain ihan uutta? Jos sittenkin löytäisin tavan kirjoittaa rehellisesti täällä ilman että tunnen punnitsevani jokaista sanaa liian tarkalla vaa'alla? Jos vain lopettaisin? Mutta miten osaisin olla kirjoittamatta?

Jatkan miettimistä. Olo on sama kuin viimeisen työpäivän jälkeen ennen kuin lähdin hakemaan ensimmäistä lastani kotiin. Astuin ovesta ulos enkä tiennyt, mihin suuntaan pitäisi lähteä kulkemaan, aurinko taisi paistaa.

...

Viime päivinä olen kulkenut ainakin täällä, Google vähän auttoi. Luin, mitä kirjastani ovat sanoneet muut kuin kriitikot (jotka ovat olleet lempeitä). Hyrisytti, itkettikin. Kiitos. Jos joku linkki uupuu, vinkatkaahan.


Ananas ja Kookos

Chef shoppaa

I want it all!

Elämän eliksiiri

Elämää Villa Honkasalossa

HomeHoles.Net

Inahdus

Insinöörin kirjahylly

Itäjäinen

Juuri tällaista

Järjellä ja tunteella

Kaunis pieni elämä

Kertomus jatkuu

Kirjava kammari

Kotiin kolmesta kolkasta

Kujerruksia

Luettua

Lukutoukkailua

Mari A:n kirjablogi

Myrkyttären nurjempi puoli

Nurjat

Oota, mä luen tän eka loppuun

Pientä elämää etsimässä

Pikkuvirran Aina Valpas joukko

Sanniaisen sipinät

Shiny, Healthy, Happy & Beautiful

Sinisen linnan kirjasto

Susan kirjasto

Tajunnan virtaa

Terapiaosasto

Tuuliviirityttö tahtoo

Vilijonkka & tyttäret

Villasukan koti

Äitiyspakkaus

Monta kyyneltä tirautettu

Näinä viikkoina, silkasta onnesta. Täälläkin:

Hotellihuone Tallinnassa. Sänky, pienempi sänky, televisio, amme, avainkortti, perhe. Huone aktivoi miljoona tunnetta ja muistoa, sitä en etukäteen arvannut. Tämä on ensimmäinen yhteinen matkamme kotoa hetkeksi pois, tyttärelle on pakattu mukaan oma peitto, oma unirätti (vaaleanpunainen) ja toinen oma unirätti (vaaleansininen).

Edellisen kerran vietimme aikaa vieraan maan hotellihuoneessa Kiinassa silloin heti aluksi, lapsi oli peloissaan, minä vielä enemmän. Nyt sama lapsi nauraa, nauraa ja juttelee, menee ihan hiljaiseksi kun tilaan hänelle hotellin allasbaarista appelsiinimehun, jossa on sekä pilli että jääkuutioita. Juo mehuaan märkä tukka silmillä, tärkeänä ja onnellisena.

Puistoruokailu lähipuistossa. Aluksi lauletaan laulu kultakaloista ja yhtäkkiä huomaan, että lapseni laulaa mukana ja osaa kaikki sanat. Toisella kädellään hän pitää kiinni lautasesta, toisen asettaa siskoni reiden päälle, sillä siskokin on mukana puistossa ja hänen molemmat tyttärensä, joiden kanssa minun tyttäreni nyt leikkii, kun on nakkisoppansa lusikoinut.

Koti, tämä huone tässä nyt ja tietokoneen ruutu. Iltaisin avatut sähköpostit ja muut viestit, joissa sanotaan, että kiitos kirjasta, annoit sanat tärkeille tutuille tunteille. Pieni inhimillinen vakoilu netissä: Kamalasti varauksia kirjastoissa, minun kirjastani! Ja sitä on ostettukin! Ja samalla kaikkein tärkeimpänä, suurimpana ilona juuri viestit, kaikki.

(Vaikka ihan jokaista en ymmärrä: ”Valitettavasti kirjailijasta sai sen kuvan, että lapsella haetaan lisää hänen niin kovin erikoiseen persoonaansa. Lapsi sai varmasti todella rakastavan kodin, sitä en epäile, mutta miksi ei kelvannut lapsi mistään muualta? Piti olla juurikin Kiinasta, juurikin tyttölapsi. Onhan sellaista tietenkin kiva esitellä vieraillekin, kaikki katsovat uteliaasti. Vammainen, ei-vinosilmäinen poika ei aiheuttaisi niin paljon ihastuneita huokailuja. Nättiä kiinalaista tyttölasta jaksaa odottaa viisikin vuotta, vaikka onkin niin kamalaa olla lapseton.”)

Pihatie. Tytär, joka poimii vadelmia sen reunoilta ja haluaa säästää yhden: Tämä on pikkuveljelle. Hän on vakuuttunut siitä, että saa pikkuveljen. Kun sanon, ettei veli tai sisko tule vielä aikoihin, on ratkaisu valmiina: Pannaan marja pakastimeen säilymään.

Niin teemme. Yksi folioon mytätty vadelma odottaa kylmäkeskuksessa.

Kirja tuli

Kun vihdoin lähetin tämän blogin merkinnöistä kootun käsikirjoituksen muutamalle kustantajalle, sain ensimmäisen myöntävän vastauksen parissa päivässä. Menin tapaamaan kustannustoimittajaa.

Eihän sitten ole pakko mennä kirjamessuille tai mihinkään? kysyin melkein heti.
Yleensä minulta tivataan, mitä kaikkea voimme tehdä kirjan mainostamiseksi, sanoi kustannustoimittaja ja näytti hämmästyneeltä.

Dialogi kertoo aika paljon tunteistani tämän päiväkirjan julkaisemisen suhteen.

Ensin valmistui kansi. Se on mielestäni kaunis.




Nyt kirja alkaa vähitellen olla kirjakauppojen hyllyissä, tai ainakin sen saa tilattua sinne. Kirjastoistakin sitä saa. Oma lämpimäiskappaleeni odottaa edelleen kirjekuoressa Tammella. En ole uskaltanut hakea sitä.

Huomenna haen kirjani ja otan sen mukaan mökille. Illalla lapseni nukkuu, silloin makaan sohvalla, avaan kuoren ja käännän ensimmäisen sivun esiin, alan lukea, ikkunasta näkyy pimeä järvi.

Kirja sisältää lähes kaikki menneiden vuosien blogimerkinnät ja aika paljon muutakin, myös tarinan hakumatkasta sellaisena versiona kuin voin asiat lapsen yksityisyyttä suojellen kertoa. Miltä mahtaa tuntua lukea omia sanojaan, en tiedä.

Kaksi asiaa ennen kiitoksia:

Kustantaja lupasi lähettää kirjan joukolle sellaisia bloggaajia, jotka tahtovat ystävällisesti esitellä tai arvioida sen blogissaan. Meiliosoitteeni löytyy tuosta oikealta, jos kiinnostuit. Kerro viestissäsi osoitteesi, blogisi osoite ja vähän jotain muutakin.

Tästä linkistä kirjan voi ostaa kolmenkymmenen prosentin alennuksella.

Sitten tärkein: Kiitos! Näistä sanoista ei olisi tullut kirjaa ilman blogia eikä blogi olisi hengittänyt ilman lukijoita.

Olipas vaikea kirjoittaa tällaista markkinointiin vivahtavaa asiaa! Seuraavassa merkinnässä palaan omalle maaperälleni. Sitä ennen saa onnitella!

Ensimmäinen

Aika: Arki-ilta, olen palannut töistä, lapseni naama on hetki sitten syödyn banaanin tahrima, hän on kaunis, puoliso on mennyt ruokakauppaan ja muistaa toivottavasti ostaa myös leivinpaperia vihdoin, laskemme liukumäestä odottaessamme häntä, minäkin kerran.

Paikka: Leikkipuisto kaupan takana.

Hetki: Lapseni ehdottaa vieraalle, noin viisivuotiaalle tytölle: tanssitaan! Lapseni tanssii mielellään, siihen ei tarvita musiikkia. Hän tarttuu tyttöä kädestä. Viisivuotias alkaa tanssia mukana. Heidän jalkojensa alla on hiekkaa, lapseni kengän neppari on auki, katson heitä.

Olen jo vähän aikaisemmin ihmetellyt, missä on viisivuotiaan aikuinen. Tuolta hän tulee. Hänellä on kädessään avattu oluttölkki. Hän riuhtaisee viisivuotiaansa käsivarresta kauemmas, sysää toiseen suuntaan ja sihahtaa: Meet nyt tonne liukumäkeen ja vähän äkkiä!

Sitten hän sanoo minulle: Et säkään sitten ketään suomalaista äijää löytänyt tekemään lapsia? No, kun sua katsoo, ei ole kyllä ihmekään.

Lapseni seisoo vieressä hetken hiljaa, ottaa kädestä ja sanoo: Setä oli vihanen.