Rohkeasti suomea, alusta alkaen

Aloin jo adoptiomatkan varhaistaipaleella säilöä meitä ja lasta koskevia asiakirjoja paksuun siniseen mappiin. Viime viikkoina se on pullistunut nopeammin kuin koskaan, mutta olen myös ehtinyt selailla varhaisimpia papereita.

Ne liikuttavat, muistan niin hyvin vielä.

Kuinka kirjoitimme virkailijalle selvitystä lapsuuskodistamme ja elämänarvoistamme, minä ja puoliso, molemmat eri huoneissa, hermoilimme kelpaammeko koskaan.

Miten sain eräänä yönä itkukohtauksen, koska olin varma, että rikosrekisteriotteeni paljastaa minun syyllistyneen tietämättäni johonkin törkeään lakirikkomukseen, joka estää adoption.

Miltä tuntui eräänä hämärtyvänä iltana tulla töistä kotiin, työntää käsi postilaatikkoon ja avata kirje, jossa kerrottiin, että olemme saaneet luvan tulla vanhemmiksi.

Millaista oli jättää kaikki allekirjoitetut kaavakkeet postivirkailijalle, kuori oli ruskea, seurata netistä, kuinka ne kiersivät maailman ja saapuivat Kiinaan.

Siitä on vuosia jo.

Ihmiset ovat viime aikoina kyselleet minulta usein, kuinka kauan odotimme lasta. Vuosien lukumäärän kuullessaan monet kohkaavat ja päivittelevät:

Miten te jaksoitte? Sen on täytynyt olla kamalan raskasta, eikö?

Ei minulla ole paljon vastattavaa.

Me jaksoimme, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Nyt, tässä ei olla rakentamassa perusteetonta sankaritarinaa, vaan ryhtymässä vanhemmiksi.

Ja odotuksen suru, eihän se katoa, mutta muuttaa merkitystään ja hälvenee, saa tarkoituksen, jollaista en osannut kuvitella kivun keskellä.

Nämä vuodet toivat tämän lapsen meille.

Olen ajatellut kaiken kiireen keskellä paljon heitä, jotka odottavat lastaan yhä. Ehtisinpä ahkerammin lukea ja klikkailla vanhempia merkintöjäni takaisin auki, julkisiksi (sen aion siis tehdä, kysyjille tiedoksi, merkintöjä on yhteensä reilut 120, ohoh). Ne voisivat lohduttaa paremmin kuin nämä äsken kirjoitetut sanat, jotka väkisinkin jäävät puolitiehen. Jos minä jaksoin ja selvisin kaiken sen synkkyyden läpi, pessimistinä ja hajalla, jaksavat monet muut paljon paremminkin.

Sitä paitsi!

Jos en olisi jaksanut, en olisi saanut olla läsnä siinäkään hersyvässä tilanteessa, jossa matkasin ensimmäiselle lastenneuvolakäynnille. Mukanani ei tosin ollut lasta, vaan ainoastaan hänen kuvansa ja mittansa. Sain kuulla, kuinka paljon lapseni syö ja nukkuu, ehkä. Paras ohje oli kuitenkin reipas ja kannustava vinkki:

Puhutte sitten sille teidän lapselle rohkeasti suomea heti alusta saakka!