Yhtäkkiä lapsestani on kasvanut iso, ainakin vähän. Hän täyttää kevään kuluessa kaksi vuotta. ”Ite tekee”, ”ei saa auttaa” sanoo hän ja änkeää jalkansa kenkään, kaataa mehun lasiin, haluaa mansikkatahnaa hammasharjaan. Illalla lapsi tulee syliin ja pyytää: äiti laulaa ja lohduttaa. Lohdutus tarkoittaa hänelle sitä, että ollaan ihan hiljaa tekemättä mitään, lähekkäin. Miten rakas hän onkaan.
Äiti laulaa ja lohduttaa, mutta äiti murehtii myös.
Osasinko sittenkään olla ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana kyllin hyvä paljossa rikkinäiselle lapselle?
Olinko tarpeeksi läsnä, sanoinko aina oikeat sanat, teinkö parhaat valinnat jokaisena päivänä? En varmasti.
Teinkö ja olinko tarpeeksi kuitenkin, riittävä äiti? En tiedä. Tein parhaani.
Olen sanonut lapselleni: Nyt menet isin kanssa tekemään keittiöön ruokaa, äiti haluaa olla hetken yksin. Ja: Jos ei se sotkeminen lopu, ei äiti jaksa syödä tässä saman pöydän ääressä. Ja: Jos et pue haalaria päälle, niin jää sitten muskari väliin enkä tiedä, jaksanko lähteä sinne ensi viikollakaan, harmi.
Ei minun suustani pitänyt koskaan kuulua tuollaisia lauseita.
Minua kauhistuttaa se, kuinka keskeneräisiä me vanhemmat olemme. Minä, muutkin luullakseni, kaukana täydellisyydestä. Ja silti meillä on lapsia. Ja ne ovat juuri meidän lapsiamme, pieniä ihmisiä, meille annettuja, meidän vastuullamme. Ja emme osaakaan kaikkea! Ja samalla olemme niin tärkeitä, tärkeimpiä! Ja hui!
Vuoden aikana on avautunut uusi maailma ja oivallus: näin monenlaisia äitejä on, näin monenlaisia tapoja toimia, tapoja olla äiti. Ei yhtä ainoaa.
Mutta mietin:
Kuuluuko riittämättömyyden tunne jokaisen äidin elämään?
Vai onko tämä, tämäkin, adoptioäidin oma kipu?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
28 comments:
Kiitos ihanasta blogista! Luulen, että tuo riittämättömyyden tunne on jokaiselle äidille tuttu juttu, tai ainakin meitä on kaksi :)
Terveisin pohjoisen äiti
Kyllä minä ainakin vähintään viikottain, jos en useamminkin, murehdin tuon biolapsen kanssa kun en osaa, jaksa tai hetkittäin viitsikään olla niin hyvä äiti kuin pitäisi. Parhaani teen ja parempaan en pysty, mutta silti aina voi syyllistää itseään, miksei puristanut vielä vähän enemmän itsestään tilanteeseen...
Kovin tuttu tunne tuo riittämättömyys on täälläkin. Minä kahden pienen lapsen biologisena äitinä painiskelen jatkuvan syyllisyyden ja riittämättömyyden kanssa ja vihdoinkin ymmärrän, miksi oma äitini aikoinaan toivoi, että ehkä aikuisena ymmärtäisin, että hän on parhaansa tehnyt ja kaikkensa antanut. Vanhemmuus ei vaan ole niin yksinkertaista kuin lapsettomana voisi kuvitella, vastauksia kun kenelläkään ei ole ja päätökset on tehtävä ihan itse omaa harkintaa käyttäen.
Mutta et sinä yksin ole :)
Kyllä se riittämättömyyden ja syyllisuuden olo kuuluu ihan meidän bioäitienkin elämään. Aina ei vain jaksa olla niin täydellinen kuin ehkä kuvitelmissaan haluaisi.
Meillä on biologisia ja ei-biologisia lapsia ja samoja tunteita käyn läpi.
Ehkä huomaan sellaisen pienen vivahde-eron. Biologisten lasten kohdalla ei joka kerta ajattele "MITEN TÄMÄ MAHTAA VAIKUTTAA????" Kun tietää että se perusta ja pohja on kunnossa, siellä ei ole vain musta suuri aukko.
Ei -biologisten lasten kohdalla mieleen nousee usein juuri se pelko, entä jos tämä aiheuttaa trauman? Pahentaako tämä jotain vanhaa traumaa? Jotenkin itseään analysoi kriittisemmin ja julmemmin, vaikkei mitenkään voi olla toisenlainen tai parempi. Ihan sama äiti kaikille lapsille.
Ihan kuin lapsetkin, yhtä tärkeitä, rakkaita ja ihania ja kamalia-jokainen :)
Voi, tuo riittämättömyyden tunteen murehtiminen kuuluu mulla jo vakioitkuihin, äiti olen ollut vajaa 9kk. Ja olen hermostunut vauvaani, huutanutkin tälle ja sitten vasta huono omatunto onkin.
Vastapainoksi sylitellään paljon ja pyydän aina anteeksi.
Silti pelkään jo uhmaikää ja sitä miten silloin jaksan..
Riittämättömyydestä...
Tervetuloa ;)
Mä en tunne itseäni riittämättömäksi, kun mulle on alusta asti ollut selvää, että en ole täydellinen enkä ole sellaiseksi pyrkinyt.
Mun lapset on jo vähän isompia. Mä olen heidän pienenä ollessaan halunnut tehdä jotkin asiat "perusteellisesti", ja jotkin toiset on tehty sitten vähän enemmän vasemmalla kädellä. Suht täyspäisiä noista on tullut.
Esikoinen (17 vee) antoi tosin eilen palautetta: mä olen kuulemma "passiivinen" enkä osallistu lasten tekemisiin. Ei muuten pidä paikkaansa: en osallistu läheskään kaikkeen, mutta osallistun sellaiseen mitä pidän tärkeänä.
Tuttu on tunne -sekä biologisten että kaukaa haetun lapsen kohdalla!Mutta toisaalta, sitä omaakin aikaa tai ainakin hetken rauhoittumisen äitikin välillä tarvitsee; sitten taas jaksaa.
Ymmärrän näitä tunteitasi niin hyvin.. :)
Mutta: lapsi ei mene rikki, vaikka et aina jaksakaan. KUKAAN nimittäin ei aina jaksa, ei aina voi olla täydellinen, paras mahdollinen vain.
Itseään pitää armahtaa. Ja jos miettii sitä millainen oma lapsuus oli, niin oliko se nyt aina niin täydellistä, leikkivätkö vanhemmat läpi päivien meidän kanssamme ja olivatko aina päivänpaisteisia? Eivät! Ja silti kai suurimmasta osasta meistä tuli ihan kunnon kansalaisia, välittäviä ja empaattisia ja hyviä vanhempia.
Oikeastaan nykyisin ajattelen, että jos pinnistää voimat äärirajoille ja hampaat irvessä suorittaa vanhemmuutta, niin se ei välttämättä olekaan lapselle paras mahdollinen vaihtoehto. Ehkä lapselle on parasta se, että hän näkee toistenkin tarvitsevan oman hiljaisen hetken, oman rauhan? Ja oppii näkemään, että aikuinenkin väsyy. Sitä kautta kehittyvät huomaavaisuuden idut.
Adoptiolasten kohdalla joskus - en tarkoita sinua! - vanhemmilla saattaa olla epävarmuuden tunne, eivätkä he niin helposti luota omiin vaistoihin. Vaikka juuri ne omat vaistot ovat tärkeitä ja ohjaavat hyvin usein oikeaan. Tuntuu että paljon kokenut lapsi olisi "oikeutettu" nyt tulla kohdelluksi silkkihansikkain. Tässä se erehdys onkin. Tavallinen elämä nimittäin niine kolhuineen ja pikku pettymyksineen on juuri sitä parasta mahdollista. Lapsen alkuperää tai alkuajan kokemuksia emme voi muuttaa, mutta jos nyt annamme ihan tavallisen arjen ja kunnolliset vanhemmat, niin se on sitä parhautta.
Minä olen varma että teillä kasvaa onnellinen ja tasapainoinen pieni tyttö juuri TEIDÄN kanssanne. Kukaan muu ei olisi parempi, eikä mikään muu tapa kasvattaa olisi parempi. Te olette tytölle rakkaat, oma äiti ja isä, parhaat mahdolliset vanhemmat.
Tuttuja ajatuksia
ja ainakin mulla on pakko saada hetki päivästä ladata akkuja
tai joskus mennä ihan vain yksin
jonnekin ilman lapsia ,
jotta jaksan sitte
hyvin lasten kans:)
Sinä olet paras äiti lapsellesi
kukaan meistä ei ole täydellinen<3
Jamssi
riittämättömyyden tunne on tuttu minullekin. Niin usein kuulee itsensä sanovan: "äiti ei jaksa nyt huutamista/sotkemista/kiukuttelua jne."
Riittämättömyyden tunne on varmasti kaikille meille vanhemmille tuttua. Mikä minulla aina kirskahtaa korvaan on tuo "äitiyden" pohtiminen, se kun tuntuu suuresti oman navan tutkimiselta. Olenko hyvä äiti ja millainen täydellinen äiti olisi... Äitiyden korostamisen sijaan olisi hyvä korostaa sitä lasta, vanhemmuutta.
Kommentoin omaa kommenttiani;)
Se nimittäin luettuna kuulostaa siltä, että en yhtään välittäisi siitä, mikä on _lapsista_ tärkeää. Ei se nyt ihan niinkään ole...
Kaikkeen ei kuitenkaan millään repeä tai tulee hulluksi.
Ja onneksi mun lapsilla on myös isät.
Tunnistan täysin saman epävarmuuden itsessäni, vaikken adoptiolapsen vanhempi olekaan.
Minua on auttanut jossain perhevalmennuksissa esitetty väite siitä, että yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä on opettaa lasta kestämään turvallisesti erilaisia pettymyksiä. Ihan tavallinen vanhempi, omassa inhimillisessä epätäydellisyydessään, parhaansa yrittäessään, huolehtii siitä, ettei kaikki aina suju lapsen kannalta täydellisesti.
Paradoksaalisesti, jos siis jostain löytyisi se täydellinen vanhempi, hänen kasvattamansa lapsi olisi kykenemätön selviämään tässä epätäydellisten ihmisten kansoittamassa maailmassa :)
Ollaan siis kaikki iloisia omasta epätäydellisyydestämme!
Riittämättömyyttä podetaan päivittäin täälläkin, vaikka oma on ja alle vuotias. Luulen että se kuuluu äitinä kasvamiseen: kun ei ole täydellisyyden harhaluuloja itsestään, ei sitä myöskään ole muista ihmisistä, lapsista tai vanhemmistakaan. Kun vain muistaisi sen riittämättömyyden kääntöpuolen: hyväksyä itsensä omien rajojensa puitteissa ja pyrkiä olemaan paras itsensä enimmän osan ajasta. Lapsi ainakin näyttää olevan varsin armollinen ja sitkeä ja kasvavan erittäin hienoksi ihmiseksi äidistä huolimatta.
Millainen on sitten täydellinen äiti ja onko sellainen edes tavoiteltavaa? Minä en ainakaan haluaisi täydellistä äitiä, vaan ihan hyvän ja tavallisen. Täydellisyys on muovista utopiaa, epätäydellisyys on elämää.
Kyllä me isätkin välillä olemme aika urpoja. Pinna palaa, ei jaksa, ymmärtää väärin ja hiiltyy. Kun pitäisi olla pitkän työpäivän jälkeen käytettävissä ja läsnä 11o%. Sitä ei vaan jaksa.
Oli kuulkaa lohduttavaa, että adoptiomurumme (5 v.)sanoi tässä eräänä päivänä: "Ei se iskä haittaa, vaikka välillä oletkin äksy. Ei aina voi olla iloinen."
Kiitos koskettavasta blogista taas! Kyllä, riittämättömyyden tunne kaihertaa jokaisen äidin mielessä. Jos asioita miettii, voi jälkeenpäin aina keksiä fiksumman ratkaisun kuin mitä tuli tehtyä juuri. On vain luotettava siihen, että JUURI SILLÄ HETKELLÄ TOIMIN PARHAAN YMMÄRRYKSENI MUKAAN. Tai jos en toiminutkaan, olin uupunut, harmistunut, kyllästynyt... mitä vaan.
Mielestäni lapsenkin tulee oppia, että ihmisillä on tapana hermostua joistain asioista. Ylikärsivälliset ja aina itsensä hillitsevät vanhemmat antavat varmasti väärän kuvan maailmasta, johon lapsi pian joutuu yksin. Silloin on hyvä tietää, ettei kannata venytellä kavereiden ja opettajien pinnaa ihan liikaa. Yllätys voi olla shokki, ellei lapsi ole nähnyt kenenkään hermostuvan.
Lohdullista myös on että lapset ovat vahvoja. Perheessä, jossa lapsia rakastetaan, kehittyy hyvä itsetunto ja lapset kestävät joitakin "virheitäkin" kasvamatta ihan vinoon. Samoin he hakevat mielenkiintonsa kohteita ilman että heitä tukka putkelle juoksutetaan vanhempien keksimiin kehittäviin ryhmiin.
Tsemppiä meille kaikille, omat lapseni ovat jo maailmalla enkä ollut koskaan ihanteellinen äiti. Kunnioitin heitä kuitenkin tasa-arvoisina ihmisinä, ja sen vaatimuksen he keksivät itse. Kyllä minä heitä rakastin ja rakastan, noita kahta nuorta miestä!
Miten lohdullisia ja viisaita sanoja, kiitos!
Tiedänhän, tietysti, ettei äidin tarvitse olla täydellinen ja kiiltävä. Mutta joskus asia pitää saada kuulla muilta, jotta taas uskoo sen, ainakin vähän aikaa :) Opettelua tämäkin, tällä kertaa riittämättömyyden opettelua, luultavasti aina.
Itse asiassa se täydellinen äiti voi olla lapselle huonompi juttu kuin vähän epätäydellinen ;)
Tervetuloa äitiyteen Adoptiomatka! Ensin sitä lasta odottaa ja odottaa tulevaksi. Ja samalla maalailee kuvaa siitä miten ihana äiti juuri minusta tulee. Ja sitten se arki astuu kuvaan mukaan ja sitä huomaakin olevansa.. ihminen. Kyllä minä ainakin koen riittämättömyyttä äitinä, kun olen päivät töissä lasten ollessa hoidossa ja työpäivän jälkeen ei aina vaan jaksa. Kaipaan omaa aikaa, jota en kuitenkaan halua, kun ikävä lasten luokse on niin kova. Tulee tiuskittua, kiristettyä, lahjottua, uhkailtua ja huudettua. Ja jälkeenpäin on kamala olo ja sitä vaan toivoo, että ne lapset muistaisivat ne hyvät hetket. Ja kaipa ne muistavat, itse ainakin muistan oman lapsuuteni kovin onnellisena, vaikka ihan normaalia perhe-elämää meillä varmasti elettiin, normaalin perheen ongelmineen.
Juurikin niin kuin moni täällä jo sanoi: epätäydellinen äiti ja isä ovat varmasti parempi vaihtoehto kuin ns. täydelliset ( joita ei kyllä ole olemassakaan ). "Laiskan" ( joka en tee kaikkia asioita lasteni puolesta valmiiksi, vaan annan lastenkin opetella ym. ) äidin lapset oppivat omatoimisuuteen, tunteiden näyttämiseen, pettymyksestä ylimenemiseen, suuttumiseen ja leppymiseen, harmitukseen ja senjälkeiseen ilostumiseen. Elämään.
Kiitos että kirjoitat. Parasta kevään odottelua sinulle ja perheellesi.
Tämä postaus olisi voinut olla melkein suoraan omasta elämästäni. Minäkin bioäitinä murehdin, yh:na murehdin ne isänkin murheet.
Murehtiminen kuuluu vanhemmuuteen, samoin keskeneräisyyden tunne. Ei meistä tule koskaan täydellisiä tai valmiita vanhempia. Tämä matka on ikuinen ja täynnä oppimista :) Jaksamisia!
Juurikin näin. Kahden pienen lapsen tuoreena sijaisäitinä tunnen usein olevani aivan hukassa oman riittämättömyyteni kanssa. Kun toistakymmentä vuotta on taloon odotettu sitä pienten jalkojen tepsutusta, en voinut kuvitellekaan, kuinka paljon esimerkiksi oam tunneskaala voi laajentua lapsen myötä, siis myös sinne synkeään suuntaan.
Ja sekin on niin totta, että koko ajan miettii, miten oma toiminta vaikuttaa juuri näiden kovia kokeneiden pienten ihmisten elämään, jonka ensihetkistä ei kukaan tiedä juuri mitään. Kun ei ole vertailupohjaa "omaan" lapseen, ei aina tiedä johtuuko joku jostain, vai onko vaan ihan perusnormaalia pienen lapsen toimintaa.
Onko tämä pikkuinen vain luonnostaan herkkä, vai suojeleeko hän toiminnallaan itseään joltain.
Itse olen saanut äidiltäni neuvon, että älä pyri olemaan täydellinen äiti, pyri olemaan riittävän hyvä.
Biologisten lasten (3kpl) kanssa riittämättömyyden tunteet voi laskea yhden käden sormilla. Sijaisäitinä sen puolesta riittämättömyyden tunne on lähes jokapäiväistä. Se on yllättänyt minut aivan täysin, että miten voikin olla niin erilaista vaikka samanlainen äiti olen jokaiselle.
Olen aina ollut rauhallinen ja iloinen, pinna kestää ikuisuuteen asti. Olen ohjaava ja silti annan tilaa lapsille. Silti sijoitetulle lapselle tarvitsisi olla kaikkea sitä vielä vähintään tuplasti, että se riittäisi. En ennen tiennyt, että lapsi voi olla ärsyttävä. En tiennyt, että tunneskaalastani on ollut vain murto-osa käytettynä.
Ja silti tuo pieni lapsi on aivan ihana! Jollain tavalla hyvin erityinen, koska hän osaa "haastaa" minut.
Kiitos ihanasta blogista. En malta tässä olla suosittelematta Keijo Tahkokallion kirjoja. Niistä ainakin minä sain helpotusta riittämättömyyden tunteisiin. Aikuisen kuuluukin olla lapselle kallio jota vasten lapsi puskee päätänsä yhä uudestaan ja uudstaan. Ei ole epäonnistumista jos lapsi välillä huutaa pää punaisena, niin sen kuuluu mennäkin.
No se Kiinan muuttunut tilanne oli jo aikaa palvelunantajien tiedossa, mutta oman etunsa vuoksi he ottivat Kiinan jonot tukehduksiin asti täyteen ja antoivat ihmisten toivoa turhaan. Palvelunantajathan saavat rahaa sen mukaan, paljonko ihmisiä jonoissa mätänee.
Mitä enemmän, mitä pidempään ja mitä pienemmillä toimenpiteillä siellä asiakkaita on, sitä suurempi on luonnollisesti niiden oma tulos.
Post a Comment