Esimerkiksi näin minusta tuli äiti

Elämäni onnellisimmasta päivästä muistan parhaiten välähdykset. Haluan muistaa ne aina. Nämä.

Istun bussissa, minulla on ylläni ruskea mekko ja violetit kengät, tukka sotkuisella poninhännällä. Töihin menossa, puolimatkassa. Kuuntelen Kate Bushia. Pidän kännykkää kädessä. Yhtäkkiä se soi. Puhelimessa sanotaan: teillä on nyt pieni tyttö, vauva vielä, pääsettekö tulemaan, olisi kolme kuvaa ja tietoja. Muutakin puhutaan, mutta se ei jää mieleeni.

Alan vapista, itken vähän, joku nainen kääntyy katsomaan, jään seuraavalla pysäkillä pois, se on lasten liikennepuiston vieressä. Mp3-soittimeni tipahtaa bussin portaisiin ja ehdin poimia sen vasta viime hetkellä ennen kuin ovet sulkeutuvat.

Seison pysäkillä. Soitan puolisolle, hän puhuu toista puhelua eikä vastaa. Soitan siskolle, huokailen ja niiskutan, puhun epäloogisesti (kertoo hän myöhemmin. Tähän tapaan, kuulemma: ”Meillä on nyt lapsi, vuoden vanha!” ”Ihanaa, koska hän on syntynyt?” ”No tänä vuonna, keväällä.”). Soitan uudelleen puolisolle. Olen niin monta vuotta kuvitellut tämän hetken ja sanat, nyt saan soperrettua ainoastaan: onnea isälle.

Puoliso lupaa tulla hakemaan minut heti. Kävelen edestakaisin hiekkakentällä pysäkin takana. Soitan töihin ja kerron, että tänään en saavu paikalle, koska minusta on tullut äiti. Esimies alkaa itkeä. Hän sanoo, että minusta tulee hyvä äiti.

Puoliso ajaa paikalle. Tuttu automme näyttää vieraalta, en tunnista sitä heti. Matkaa virastoon on noin kilometri, olemme käyneet siellä usein. Puoliso ajaa harhaan, päädymme epämääräiselle varikkoalueelle. Emme puhu, itken.

Yhtäkkiä olen aivan varma, että kuvittelin koko puhelun. Olen kauhuissani. Varmistan kännykästä: jostakin numerosta minulle on soitettu. Mutta jos se olikin puhelinmyyjä?

Kaksikymmentäkaksi minuuttia ensimmäisen puhelun jälkeen seisomme viraston aulassa ja soitan virkailijalle, että olemme saapuneet. Tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut tunteja. Hän sanoo tulevansa luoksemme papereiden kanssa. Papereiden! Tämä on siis totta. Seisomme ja odotamme, puolison käsi on ympärilläni. Virkailija kävelee portaita alas ja hänellä on kädessään keltainen muovikansio.

Istumme virkailijan huoneessa. Hän asettaa pöydälle eteemme kolme valokuvaa. Katson niitä ja itken. Virkailija puhuu jotakin, mutta en ymmärrä mitään. Katson pieniä kasvoja kuvassa ja tunnen, miten rakkaus valtaa koko ruumiin. En pysty puhumaan. Toistelen älyttömiä lauseita: Miten me saatoimme saada näin ihanan lapsen. Hän on niin pieni. Miten tämä voi olla totta. Miten joku voi olla noin täydellinen.

Virkailija kertoo meille lapsemme nimen. Puoliso on mykistynyt eikä sano mitään. Kun lähdemme huoneesta, hän lähtee hurjaa kyytiä kävelemään aivan väärään suuntaan ja virkailijan on ohjattava häntä.

Jostain syystä emme palaa autoon, vaan suuntaamme virastotalon takana olevaan puistoon. Puoliso puristaa sormissaan kirjekuorta, jossa kuvat ja lomakkeet ovat. Pysähdymme, kaivamme kuvat esiin. Kävelemme ja katsomme kuvia, emme voi seisahtua nyt.

Puoliso joutuu palaamaan hetkeksi töihin. Sisko pyytää minut luokseen. Nousen bussiin ja astelen suoraan istumaan. Kuski huutaa kiukkuisesti perään, käskee näyttämään matkakortin. Huomaan, että Kate Bush soi taskussa yhä. Kädessäni on kirjekuori ja siellä kaikki, mitä tiedän lapsestani. Puolitoista kilometriä ennen siskon kotia ymmärrän, että bussi kulkee liian hitaasti. Jään pois ja tilaan taksin.

Istumme siskon parvekkeella, ulkona on maailman kaunein kuulas syyspäivä. Katsomme kuvia ja puhumme siitä, kuinka onnellinen tämä hetki on. Vihdoinkin. Siskon lapsi herää päiväuniltaan ja kiipeää unisena äitinsä syliin. Näytämme hänelle valokuvaa: tässä on serkkusi. Hän tahtoo ottaa kuvan käteen, mutta en uskalla antaa. Ettei se repeä.

Menen vanhemmilleni, istun heidän olohuoneessaan. Isä kirjoittaa paperille lapseni nimen ja syntymäajan, jottei unohda. Hän katsoo virkailijan antamaa karttaa Kiinan maakunnista. Siihen on keltaisella korostustussilla merkitty paikka, jossa lapsemme asuu. Isä sanoo: että tällainenkin kolkka maailmassa on, ennen en tiennyt sitä. Puolison isä sanoo puhelimessa, kuultuaan uutisen kesken matkan: nyt pitää ajaa tien sivuun, tuntuu sisällä jotenkin omituiselta.

Olen kotona, puoliso seisoo eteisessä. Pitäisi mennä kauppaan, meillä ei ole mitään ruokaa. En ole syönyt koko päivänä. Puoliso kysyy, mitä täytyisi ostaa. En osaa vastata. Ehdotan: Tuo vähän kaikkea. Samppanjaa. Ja joku kakku. Puolen tunnin kuluttua puoliso palaa. Hän on ostanut samppanjaa, litran suklaajäätelöä ja pahaa leipää, jollaista emme koskaan syö.

Makaan pihatuolissa ja luen onnittelutekstiviestejä. Naputtelen vastauksia, tuntuu tärkeältä reagoida viesteihin heti. Ajattelen, että tämä tapahtuu nyt. Että nyt on tämä päivä ja minä olen äiti lähes kymmenen vuoden haaveilun jälkeen. En itke, olen oudon rauhallinen. Katson omenapuita.

Olen taas sisällä kodissa. Makaamme puolison kanssa vierekkäin sängyssä ja katsomme jälleen valokuvia. Tuntuu, että jotain on tehtävä. Puoliso menee täyttämään tiskikoneen, minä siirryn sohvalle. Sen jälkeen huomaamme, että valokuvia ei löydy mistään. Olemme kauhuissamme, säntäilemme huoneesta toiseen. Kuvat löytyvät yöpöydältä.

Istumme pihaportailla ja avaamme samppanjan. On jo pimeää. Kilistämme laseja, sanomme lapsemme nimen, itkettää. Mutta ulkonakaan emme malta viipyä. Palaamme olohuoneeseen. Kuljeskelemme ympäriinsä ja aina kohdatessamme seisomme pitkään kädet toistemme ympärillä. Olemme hiljaisia. Emme avaa televisiota emmekä laita musiikkia soimaan. Hukkaan samppanjalasin, sitten toisen, otan uudet tilalle.

Seison lastenhuoneessa ja katson seiniä, ikkunasta ulos, lautalattiaa. Painan otsani viileään lasiin. Katson kuvaani pienestä peilistä, näytän kauniilta. En tunne mitään muuta kuin onnea. Olen vakaa, olen omalla paikallani. Ajattelen: näin elämäni piti mennä. Vaihdan päälleni yöpaidan. En jaksa mennä suihkuun, yhtäkkiä olen äärettömän väsynyt.

Taas makaamme sängyssä, olemme käymässä nukkumaan. Kumpikaan meistä ei lue kirjaa, siten ei ole käynyt kertaakaan suhteemme aikana. Olisitko voinut uskoa, kuinka ihanan lapsen saamme? kysyn puolisolta, jälleen kerran. Olemme kysyneet sitä toisiltamme koko illan, vuorotellen. Siihen ei tarvitse vastata, hymy riittää. Puoliso ei ole koskaan näyttänyt yhä onnelliselta. Uni tulee heti ja kestää koko yön.

Aamulla katson ensimmäisenä lapseni kuvaa ja itken vähän. Sitten nousen. Löydän eri puolilta kotia lukuisia samppanjalaseja, pianon päältä, kirjahyllystä, lattialtakin. Kustakin niistä on hörpätty vain kerran tai kaksi.