Kollega tuo pöydälleni sievän korun. Hän haluaa antaa sen lapselleni, koska se, että olen saanut lapsen, on koskettanut häntä.
Naapuri hehkuttaa aidan takaa hakiessani aamun lehteä: mieletöntä, siis aivan mahtavaa, onnea!
Esimies läjäyttää työpisteeseeni säkillisen hiekkaleluja. Ne voi kuulemma laittaa kellariin tai vinttiin odottamaan, ne ovat hänen tyttäreltään minun tyttärelleni.
Kaukaisempi työkaveri kiirehtii kaksi kerrosta alempaa luokseni kuultuaan uutisen, halaa, kyyneleitä pyyhkii.
Lapsuuskotini alakerran naapurit postittavat yllättäen paketin, jonka sisältä paljastuu pieni vaatekerta. En ole tavannut heitä pariinkymmeneen vuoteen.
Lukioaikainen ystävä lähettää sähköpostin, jossa on kaunein runo.
Ystävä askartelee monta iltaa kuvakirjaa, jota lapseni voi joskus lukea.
Vuosien takainen poikaystävä itkee onnesta puhelimessa.
Monet ovat itkeneet.
Te sadat onnittelette. Teidän joukossanne on adoptiovanhempia, lastaan odottavia, biologisia äitejä ja isiä, lapsettomia, niitä jotka eivät lapsista edes pidä, teinejä, isovanhempia. Teidän joukossanne on myös adoptoituja nuoria ja aikuisia sekä ainakin yksi lapsensa adoptoitavaksi antanut äiti.
Tämä kaikki liikuttaa minua syvästi. Että voin vihdoin jakaa osan onnestani – ja että se otetaan vastaan. Että se ylipäänsä kiinnostaa. Kuin maailma valostuisi.
Kun joku mainitsee lapseni nimen, kiinalaisen tai sen yhden, jonka olemme hänelle lisäksi valinneet, sydän tuntuu pakahtuvan. Tai kun kirjoitan lennokkaasti nimeni lomakkeissa kohtaan, jossa lukee viivan alla: äidin allekirjoitus.
Mutta!
Hetkinä, jolloin en pakahdu onnesta, olen usein hyvin peloissani. Öisin valvon. Sillä tästä on tullut totta, minulla on suunnaton vastuu. Osaanko olla äiti? Riittääkö minun parhaani? Kuinka paljon hajottavia toiveita ja voimia olen ehtinyt ladata itseeni pitkän ja kipeän odotuksen aikana? Pääsenkö niistä irti?
Pelkoni hämmentää ja hävettää. Jotenkin kuvittelin aina, että olisin tässä vaiheessa paljon jalostuneempi, parempi ihminen, mutta olen edelleen sama keskeneräinen.
Tahtoisin kirjata muistiin kaikenlaista käytännöllistäkin toimintaa (kiitos vaununeuvoista ja muista!). Juuri nyt kuitenkin vain tämä:
Pyykkinarulla roikkuu ja kuivuu kaksi pikkuruista potkupukua, on kuivunut jo pari päivää, käyn välillä tuijottelemassa niitä, en raaski laittaa kaappiin. Että saan tällaisenkin asian elämässä nähdä, omassa kodissani, miten onnellista se onkaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
38 comments:
Osaat. Riittää. Päästä irti.
Jos tuntuu ettei riitä, haet ja saat apua. Ei äitiys ole mitään rakettitiedettä, se on elämää. Anna sen kuljettaa, nauti.
Kuusi vuotta äitinä on opettanut minulle, että äitinä saa kasvaa ainakin yhtä paljon kuin kasvattaa. Saa oppia koko ajan, ja opettaja on vielä rakastava ja armollinen. Minä kuvittelin jossain vaiheessa olevani valmis, mutta onneksi tulin sen jälkeen äidiksi.
Voi niitä pikkuisia bodeja!
Mulla on huiman kahden kuukauden mittaisen äitiyskokemukseni perusteella sellainen epäilys, että keskeneräisyys on pysyvä ominaisuus tässä lajissa.
Ja mitä tulee pitkän odotuksen aikana kasaantuneisiin, mahdollisesti hajottaviin toiveisiin, blogisi perusteella olet valtavan herkkä ja tarkkanäköinen, ja minusta tuntuu, että epärealistiset toiveet tai hajottavat odotukset voivat olla haitaksi vain, jos niitä ei missään vaiheessa itse huomaa.
Sinusta tulee hieno äiti! Tai oikeastaanhan olet sitä jo. :)
Hei ystävä!
Sellaiseksi jo koen sinut, kaiken lukemani jälkeen. Mun kokemus äitiydestä on alkanut huhtikuussa, ja ihmeemme on etelä-afrikasta.
Anna elämän kuljettaa, kaikki hoituu kyllä. Varmasti. Ja rakkaus riittää.
ninni
Keskeneräisiähän me kaikki. Ei se elämä valmiiksi tule koskaan. Aina tulee jotain uutta eteen.
Juuri kun luulet handlaavasi lapsen nukuttamisen unten maille, puskee hammasta ikenestä läpi ja pistää kaiken uusiksi. Sellaista se on. Jatkuvaa muutosta. Mutta niin ihanaa ja antoisaa sellaista.
Ja tosiaan armollisia nämä pienet vielä ovat, eivätkä pienistä virheistä arvostele tai nurise.
Älä murehdi vaan nauti. Tosin se murhe ja huolikin on tästä lähtien pysyvä olotila. Äiti huolehtii aina.
Lapsi opettaa kyllä vanhempaansa, kunhan häntä vain kuuntelee. Ja Sinä varmasti osaat kuunnella.
Minä olen onnesta soikeana kertonut tuttavilleni, että teidän odotuksenne on palkittu, vaikka en teitä tunnekaan. Ovathan nuo vähän ihmetelleet miksi selitän jonkin tuikituntemattoman parin (tai siis perheen!) asioita, mutta mitäs siitä! Olen niin onnellinen teidän puolestanne, että sitä onnea on ollut pakko jakaa eteenkinpäin.
usko pois, kyllä sinä osaat olla äiti...Jokainen oppii ja on äiti omalla tavallaan...Itselläni on äitinä oloa takana 15 vuotta ja joka päivä huomaan oppivani uusia asioita siitä hommasta, kohta olen jo tarpeetonkin ja neitokainen pärjää omin siivin,äiti ja isä vaan seuraavat pesän reunalta...Surullista mutta totta ja niin se on kai tarkoitettu...
edellisen tavoin olen tehny lähes samaa; kun saitte lapsitiedon, vollotin miehelleni illalla kun olin niin iloinen puolestanne. hiukan ihmetteli, mutta ilmeisesti jotenkin samaisti asian oman lapsettomuutemme päättymiseen.
ja vielä: vanhemmiksi kasvetaan lapsen mukana! teillä kasvaminen on erittäin hyvällä alulla! älä huoli, nauti!
Äitiyttä on myös ne tunteet jolloin itseään epäilee. Jos et niitä pohtisi olisi se musta paljon pahempi: et olisi valmis kasvamaan äitinä.
Ja ne potkarit :) Kiitollisuus saa ihmisen onnelliseksi. Anna niiden roikkua ihmeteltävinä :)
Kukaan ei ole koskaan valmis äitinä - keskeneräisyyden tunne on osa äitiyttä. Oma tyttäreni on nyt reilun vuoden vanha ja edelleen kyseenalaistan omat taitoni äitinä, me äidit syyllistämme itseämme niin helposti kaikesta - varsinkin niistä asioista, joille emme mahda mitään.
Muista ennen kaikkea, että olet se kaikkein paras äiti omalle tyttärellesi ja ettei tarvitse olla täydellinen äiti - riittää, että on tarpeeksi hyvä äiti.
Myös täällä on itketty ilosta teidän onnenne vuoksi <3
Katselin elokuvaa Juno, jossa adoptioaiti ottaa vastasyntyneen poikansa syliin ensimmaista kertaa ja kysyy:"How do I look" ja hanelle vastataan:" scared shitless like any new mum."
Sellaista se on, ensimmaisen kuukauden paniikkia ei kukaan ota sinulta pois vaan me kaikki elamme sen lapi tuli lapsi mita kautta tahansa. Aitiys on pelottavaa, raskasta ja valilla turhauttavaa. Aitiys on valiin kiristysta, uhkailua ja lahjontaa. Mutta aitiys on ennen kaikkea rikastuttavaa, rakastuttavaa, mullistavaa, mahtavaa, suurenmoista, elamaa suurempaa. Sellaista missa valtavan suuren nautinnon saa nukkuvan lapsen katselemisesta ja hanen hengityksensa kuuntelemisesta. ja puolison kanssa juttelemisesta, etta arvaappa mita Hän teki tanaan.
Onni pelko onni - samat tunteet täälläkin! Vuosien lapsettomuuden jälkeen odotus kääntyi nyt viimeiselle kolmannekselle ja äitiyspakettikin noudettiin eilen postista. Luulisi, että näiden vuosien aikana olisin miettinyt kaiken valmiiksi, tietäisin enemmän asioita. Mutta huomaan, etten tiedä mitään! En ole koskaan antanut itselleni oikeasti lupaa ajatella näin pitkälle, koska en ole tiennyt olemmeko tässä koskaan.
Meidän molempien on kai vain luotettava siihen, että omille lapsillemme me olemme parhaita mahdollisia äitejä. Rakkautta ja huolenpitoa ei ainakaan tule puuttumaan!
Onnittelut teille koko sydämestäni!
Lapsi kyllä koulii vanhempansa tolkun ihmisiksi :)
Ihan käytännön vinkkinä suosittelen keskustelemaan jo hakumatkalla olleiden kanssa, hyviä käytännön kokemuksia on varmasti tarjolla ja hykerryttäviä tarinoita, joista voi olla apua "tosipaikan" tullen...
Oman tyttömme päätti vasta kolmantena yhteisenä päivänä sietää meitä edes vähän, päättäväinen luonne nimittäin!!
-Kiinatytön äiti
Se sama pelko ja huoli on tuttua meille kaikille äidiksi kasvaneille, se kuuluu asiaan ja on ihan tarpeellista! Älä siis huoli, sinä osaat ja pärjäät kyllä!
Kiitos!
Muistan itse, miten jouduin paniikkiin esikoistani odottaessa, miten ihmeessä minä osaan olla äiti. Eikä se paniikki helpottanut kuin vasta kuukausia lapsen syntymän jälkeen. Ei se äitiys ole mikään ihmiseen ohjelmoitu juttu, vaan se löytyy lapsen kanssa elämisen myötä. Osaat ihan varmasti olla äiti, kun kerran minäkin osaan!
Voi nuita tunteita ja tuntemuksia!!Itken, kertomuksesi koskettaa syvälle sydämeen!!Kunpa meilläkin jonakin päivänä,potkuhousuja naurulla.
Valtavan paljon Onnea teille, aivan sydämen pohjasta saakka!!<3
Lapsettomuuden aiheuttaman surutyön voi minun kokemukseni mukaan käydä loppuun vasta kun se oma lapsi on siinä sylissä. Se on kuitenkin niin hirmuisen vaikea haava siinä omassa sisimmässä, että sen umpeutuminen ja paraneminenkin sattuu vielä aikalailla.
Miulle nuo tunteet tuli tosi pelottavina ja ahdistavinakin vasta kun kauan kaivattu nyytti nukkui terveellisenä ja onnellisena ihan vieressä, mutta kyllä niiden kanssa selviää sitten. Ehkä se on sitä, että osan siitä kokemastaan surusta on joutunut tukahduttamaan, että selvinnyt järjissään. Ja sitten sen suree pois kun lopulta uskaltaa, kun siihen ei tavallaan enää ole mitään syytä.
Ja kyllä sinä varmasti tiedät olevasi hyvä äiti, se tieto auttaa niinä hetkinä kun ihan toiselta tuntuu.
Pärjäät kyllä. :)
Minusta oli koskettavaa lukea kirjoitustasi näistä ihmisistä, jotka lähettävät lahjoja lapsellesi.
Olen siskoni tyttären kohdalla joskus miettinyt sitä, miten hän on kuin veteen heitetty kivi - renkaat etenevät kauemmas ja kauemmas.
Kyllähän me kaikki kosketamme lukuisien ihmisten elämää olemassa olollamme. Se vain näkyy selvemmin näiden kauan kaivattujen lasten kohdalla.
Olisi muuten kiva tietää, kuinka iso lammikko sinun tyttäresi vuoksi vuodatetuista kyynelistä muodostuisi. Meitä itkijöitä on ollut tosi monta. Ovat ne sitten surun tahi onnen kyyneleitä.
Vielä tuntemastasi pelosta. Olen ollut äitinä yli 27 vuotta. Nuorin lapseni on 20. Tunnen edelleen pelkoa. Välillä koen itseni epäonnistuneeksi tämän äitiyden kanssa. Välillä tosi ylpeäksi lapsistani. Niinkuin joku mainitsikin, lapseni ovat kasvattaneet minua vähintään yhtä paljon kuin minä heitä. Nyt lastenlapset jatkavat työtä. ;)
Onko teitä muuten lähdössä reissuun useampi perhe? Ihana ajatus, se että mahdollisimman monen tolkuton odottaminen vihdoin päättyi. Kaikille muille voimia.
Lapsettomuuslääkärimme antoi alkuraskauden ultrasta lähtiessämme minulle vielä "viimeisen" neuvon, joka ei siinä vaiheessa vielä kolahtanut, mutta myöhemmin on noussut mieleen useampaan kertaan: "muista, että sinullakin on oikeus äitiydestä johtuviin negatiivisiin tunteisiin, ei tarvitse aina ja ainoastaan tuntea kiitollisuutta lapsestaan". Tämä on auttanut niinä rankkoina kiukuttelu-mikään-ei-käy päivinä, kun tuskin maltan odottaa seuraavaa päiväuniaikaa, että voin olla hetken ihan rauhassa, ja niinä iltoina, kun loputtomalta tuntuvan potkusäkkinä ja puruleluna olon jälkeen pienokainen ei vieläkään ole nukahtanut yöunille - tai edes aikeissa nukahtaa, ja olen kävellyt sydäntäsärkevän huudon saattelemana makuuhuoneesta sihahtaen ohimennen vain puolisolle "en jaksa, sinun vuorosi".
Osaat varmasti olla juuri se kaikkein paras äiti lapsellesi :)
Olet paras äiti tyttärellenne!
Kasvat yhdessä lapsesi kanssa. Täydellistä äitiä ei olekkaan. Opit pian tietämään miten toimit lapsesi kanssa. Jokainen lapsi on yksilö ja vaatii pikkasen hienosäätöä. Virheitä saa tehdä ja niistä voi oppia.
Rakkaus on kannatteleva voima ja sen turvin jaksaa.
Riität sinä, riittää rakkaus. Rakkautta riittämättömyyden pelkokin? Elämä on kasvamista, venymistä täyteen mittaan.
Äitiys on oppimista sekin.
Ei kukaan ole (ikinä?) valmis.
Monenlaiset tunteet ovat ymmärrettäviä. Eihän elämä itsessäänkään ole tasaista ja suoraa. Tärkeintä lapsen kasvatuksen onnistumiseksi on rakkaus. Ei Sinun tarvitse olla täydellinen, Sinähän kasvatat lasta epätäydellisten ihmisten maailmaan. Annat hänelle hellyyttä, aikaa ja sopivassa suhteessa rajoja. Muu tulee siinä ohessa. Sydämellisesti onnea tulevan perhetapahtuman johdosta. Delilah
Kirjoitat ihanasti, niin elävästi ja todentuntuisesti että melkein tuntuu kuin tuntisin sinut.
Sitten kun se lapsi siinä häärää ja vaatii huomioita, ei (onneksi) ole enää aikaa analysoida kaikkea noin tarkkaan! Olen ihan satavarma että osaat ja tiedät kun tilanteet tulevat eteen. :)
Kirjoitat ihanasti!
Sitten kun se lapsi siinä häärää ja vaatii huomiota, ei (onneksi) enää ole aikaa analysoida noin tarkkaan! Ihan satavarmasti osaat ja tiedät sitten kun tilanteet tulevat eteen. :)
Keskeneräisiä me kaikki lapselliset ja lapsettomat, mutta sinä kyllä kypsempi kuin tuhat muuta! Ei äitiys tai isyys tarkoita päätepistettä, vaan alkua. Kuka voisi olla valmis jossakin, mitä ei ole koskaan ollut? Vanhemmuus on oppimista sekin.
Onnea ja iloa teille kolmelle. Ihana perhe olette.
Samoja ajatuksia on minulla kuin Päivillä tuolla aikaisemmin. Muista tosiaan, että adoptioäidilläkin on oikeus ihan samanlaisiin ja kaikenlaisiin tunteisiin, myös niihin negatiivisiin, joita meillä kaikilla äideillä on. Yllätyksenä äitiydessä tulevat pelko ja vastuu, jotka molemmat välillä kuristavat. Kuulostat siis ihan normaalilta :) T. Viiden äiti Lotta
Kun esikoiseni syntyi vähän yli 15 vuotta sitten, minuun iski kauhu. Tuijotin läpinäkyvässä muovilaatikossa nukkuvaa 2,5-kiloista lasta ja ajattelin: "Mun pitää lähteä täältä ton kanssa kotiin. Mistä mä tiedän, koska sille pitää vaihtaa vaippa ja milloin antaa ruokaa?"
Pikkuhiljaa sitä oppi. Virheitä olen tehnyt sekä esikoisen että kahden muun kanssa ihan riittämiin, mutta en toistaiseksi mitään fataalia.
Yhden ajatuksen uskallan antaa: Äitiys ei ole suorittamista eikä lapsi ole projekti.
Voih, 13 yhdessäolovuoden, viiden avioliittovuoden, kahden lapsen, kohta kolmannen äitinä tunnen vähän väliä epäonnistuvani, olevani riittämätön, kysenalaistan taitoni sekä vaimona, että äitinä. Sitä mukaa, kun lapset kasvaa, pitää itsekin kasvaa ja löytää se oikea OMA kasvatusmetodi. Lapsen / lapsien kasvattaminen on tosi rankkaa puuhaa, mutta myös hyvin palkitsevaa. Kunhan olette saaneet lapsenne, "tiedätte" varmasti miten kuuluu toimia.
Minusta tuntuu, että olet täydellinen juuri hänelle. Olen niin onnellinen puolestanne.
Kiitos blogistasi. Se on tuonut minulle lohtua ja toivoa adoption käynnistamistä harkitessani - että siitä kaikesta voisikin ehkä selvitä hengissä?
Ei sinun tarvitse pärjätä kaikessa. Pyydät rohkeasti apua läheisiltä kun sitä tarvitset. Useimmat haluavat auttaa ja paras palkka avusta on tuntea itsensä tarpeelliseksi. On suuri onni, että tähän maailmaan on siunaantunut seuraksemme useampi kuin yksi ihminen. :)
Ihan ensimmäiseksi suuren suuret onnittelut! Olen lukenut kirjoituksiasi jo kauan ja odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Kuinka sitä voikaan olla näin onnellinen toisten puolesta!
Äitinä oleminen on jatkuvaa haasteiden kohtaamista, niistä selviytymistä tai välillä jopa luovuttamista. Kaikesta ei voi eikä tarvitse yksin selviytyä. Täytyy opetella olemaan armollinen itselleen.
Hei!
Kommenttina muiden joukossa:
Minusta lapsettomuuden kokemus ei varmaan koskaan poistu, vaikka olenkin neljän keinohedelmöityksellä alkunsa saaneen lapsen äiti. Ja uskomatonta mutta totta - olen siitä vain kiitollinen. Ennen lapsettomuutta olin suunnitellut elämässäni kaiken tarkkaan: opiskelut, valmistuminen, töihin, naimisiin, lapsia jne. Onnekseni elämä heitti ja lapsettomuus opetti, että kaikki ei elämässä mene niin kuin suunnittelee ja lopulta vaikeuksien kautta voi saada jotain sellaista, jota ei ehkä olisi osannut yhtä paljon arvostaa.
Ja se arvostaminen tai vaikeuksien kautta voittoon pääsy taasen ei sitten kyllä tarkoita sitä, että olisi yhtään sen viisaampi tai valmiimpi äitin, vaan se on sitten taas ihan toinen juttu... ;)
Kommentoijat, kiitos! Uskomattoman kauniita, voimauttavia sanoja ja ajatuksia. Joskus vuosien varrella olen miettinyt, kannattaako tätä blogia kirjoittaa, mutta viimeistään nyt tiedän vastauksen.
Ja Myy, hei
Kiitos kun olet kulkenut kanssani kaikki nämä vuodet!
Vastauksena kysymykseesi: meitä lähtee reissuun kolme perhettä. En kerro heistä tässä blogissa myöhemminkään enempää, jotta yksityisyys säilyisi, mutta sen uskallan varmaan sanoa, että myös he ovat kovin onnellisia :)
Nimenomaan omana itsenäsi, keskeneräisenä ihmisenä olet paras äiti tulevalle lapsellesi.
Ensimmäistä kertaa eksyin blogiisi ja voi miten liikutuin.
Onnittelut tyttärestä ja jaksamista loppuodotukseen :)
Tuhannet onnittelut ja lämpimät halaukset sinulle!
Muista että tuo 'mutta' on sitä mitä jokainen äidiksi tuleva kokee, jopa niin, että raskaaksi pitkän yrittämisen jälkeen tuleva hakee aborttia, koska iskee paniikki:eihän minusta olen tähän valtavaan vastuuseen!
Uskoisin, että luonto se siellä kolkuttelee ja valmistaa meitä siihen vastuuseen mitä uusi elämä tuo tullessaan. Luultavasti se on juuri vastuullisen ihmisen tapa reagoida tilanteeseen ja sen tunnustaessamme kasvamme ihmisinä.
Ensimmäisen lapsen tullessa, missä iässä tahansa, olemme sen asian suhteen keskeneräisiä, totta. Vasta lapsi tullessaan kasvattaa meidän vanhemmuuteen:)
Sinusta on siihen, sinusta tulee hieno äiti!
KUn saa lapsen ja tulee äidiksi, niin sitä varmasti jokainen hetken huuman jälkeen (viimeistään) kajahtaa ensimmäiseen pelkoon. Muistan kuinka esikoisen kanssa istuin sohvalla ja itkin, kun "maailma on niin paha paikka". Hyvä, kun uskaltauduin synnytyslaitokselta autoon… Mutta on luotettava. Kyllä elämä kantaa, mutta pitää muistaa olla armollinenkin. Myös itselleen.
Onnea matkaan ja ihanaa perheytymistä!
Post a Comment